torstai 12. heinäkuuta 2012

Ulos sieltä!

Ääh, tule jo! Viime yönä olin jo suorastaan toiveikas ja koetin nousta ihan silläkin ylös jaloittelemaan, että saisin supistuksia vahvistettua. Mutta ei, aamuyöstä/aamusta nukahdin kesken kellotuksen, nukuin hyvin (suhteutettuna viime aikojen öihin) ja heräsin puolenpäivän tienoissa siihen, että olo oli taas normaalimpi. Perkele.

Mun on hyvin vaikea kestää sitä, etten tiedä mitä mun sisuksissani tapahtuu. Eilen supistukset olivat aika pitkiä ja vatsa vääntyi supistusten voimasta taas ihan uuteen asentoon (mieskin katseli vatsaa silmät selällään ja kysyi, että lähdetäänkö sairaalaan) sekä painontunne alapäässä lisääntyi roimasti. Kävely oli hankalaa. Kipuja pahentaa ehdottomasti se, että mä en tiedä missä vaiheessa mennään ja mitä kaikkea mun sisälläni tapahtuu - mä niin toivoisin, että paikalliseen neuvolakäytäntöön kuuluisi edes vähän enemmän tutkimuksia ja ronkkimisia. Musta on ihan käsittämätöntä, että vaikka tuota streptokokinkin tutkimista suositellaan, niin täällä se vaan jätetään kylmästi tutkimatta.

Eilen saatiin muuten taas klassinen näyte mun viimeisen kolmanneksen itkuherkkyydestä, kun mies olisi halunnut ruveta katsomaan länkkäriä. Leffa ehti pyöriä varmaan kaksi minuuttia, jonka aikana leffassa ammuttiin vasikka ja koira, mikä aiheutti välittömän huutoitkun niin että mies painoi tyynesti stop-nappia ja vaihtoi lennosta Loistavaan tulevaisuuteen.

2 kommenttia:

  1. Mikäli lapsi ei ole jo ulkona - marssi osastolle ja vaadi, että tilanteeseen paneudutaan - mieluiten saman tien. Itket ja ulvot, ne on tottunu siihen.

    On tuo aivan käsittämätöntä ettei mitään tutkita saati ronkita. Että ketut streptokokeista, kuhan on halpaa. Ihan prkln järkyttävää.

    VastaaPoista