Kohtaaminen

Haluaisin tehdä positiivisen ja tunnelmallisen postauksen, mutta just nyt ei pysty. Katsotaan, miten joulun jälkeen onnistaisi.

Kävimme isomummulassa joulunpyhien sijaan jo tänään. Mummula sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä pelottavassa pikkukylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Hautausmaalla tapahtui erittäin kuvaava kohtaaminen: kävin viemässä papan haudalle kynttilän (pidin toki asiaankuuluvaa puhinaa, kun en paukkupakkasessa meinannut saada kynttilää hanskattua ja oli itse asiassa ihan viittä vailla, että olisin alkanut kiroilla ääneen). Eipä kestänyt kauaakaan, kun paikalle saapui joku täti-ihminen. "Oletko sinä x:n lapsenlapsi? Siis Tylsyys? Tiesinkin, että olet tulossa tälle kylälle tänään." Täti ei esitellyt itseään, mutta toivoteltiin siinä hyvät joulut puolin ja toisin. Oli vähän typertynyt olo.

Isomummulan käynti oli muuten sitä luokkaa, että ei tee vähään aikaan mieli mennä uudelleen. Mummun tyyliin kuuluu "huutaminen", kaikki asiat pitää toimittaa hirveällä volyymillä ja kouhkaten. Imetys osoittautui haastavaksi, kun mummu saapui aina paikalle huutamaan eikä ymmärtänyt selväsanaisia kehotuksia pitää pienempää elämää. Paikalle hälytettiin myös isäni, joka oli - kuinkas muuten - päissään tai hyvin vahvassa krapulassa. Ei varmaan ollut peseytynyt viikkoon. Ei tuntunut myöskään lapsenlapsi hirveästi kiinnostavan (eipä sillä, en olis tosiaankaan vienyt lasta sen örkin lähellekään). Tietysti kylään sattuivat osuvasti myös pari kyläläistä - epäilen, että siinä oltiin taas katsottu, että nyt on vieras auto pihassa, joten eiköhän suihkaista paikalle katsomaan ketä siellä on.

Jumankavita mitä menoa.

Interventio

Pari päivää sitten äiti ja sisko tulivat kylään. Oli kuulemma kyseessä interventio. Nauratti. Olin saanut ne huolestumaan kipinöivällä käytökselläni ja päättivät tulla kertomaan, että vähän voi ehkä relata ja yrittää ottaa apuakin vastaan, jos meinaa iskeä totaalinen univaje sun muuta. Äiti kritisoi, kun en heillä ollessa osaa rentoutua vaan kipitän niiden perässä ja pidän pojan jatkuvasti "tarkkailussa". Kun kuulemma vois vaikka painua nukkumaan, antaa mummin huolehtia pojasta ("Niin siskosikin teki.") eikä stressata. Ehdottivat molemmat, että rupeaisin vähän käymään jossain kodin ulkopuolellakin ja jopa ilman poikaa.

No niin no. Asiaa vois tietysti helpottaa, jos ei olis ehtinyt vakuuttua, että pojan kiintymyssuhde häiriintyy, jos se viettää aikaa ilman äitiään ja "vieraiden" ihmisten kanssa. Ja olihan mulla tosiaan haaveissa se salilla käyminen, mutta kun siinäkin on se mutta, etten ehkä osaisi käydä siellä maltillisesti. Siis jos en pääsisi sinne kolme (neljä?) kertaa viikossa ja voisi vetää joka kerta 1½ tunnin tavoitteellista treeniä, niin voisi taas iskeä stressi ja ahdistus. Siitäkin. Ja mitä jos pojalle tulee sinä aikana nälkä? Tai kiintymyssuhdehäiriö?

Mun pitää kuulemma päästä siskon täysien kymppien juhliin muutaman kuukauden päästä. Apuva.

Tämän päivän olen käyttänyt "yllättäen" painosta googlaamiseen. Kävin pojan kanssa aamulla vaa'alla ja säikähdin, olin vakuuttunut, että pojan paino on laskenut järkyttävästi. Mies huomautti, että vaaka ei taida olla luotettavimmasta päästä. Kävin uudelleen ja oma paino vaihteli parin minuutin sisällä satoja grammoja. Hups. Mutta stressaa silti. Ei taideta päästä kuuden kuukauden täysimetykseen, merkitäänpä siis sekin tavoite epäonnistuneeksi.

Eimitäänasiaa

Mulla ei ole mitään järkevää asiaa. Huomenna iltapäivällä on pojan lekuri, mä joudun heräämään sen kanssa aamusella ja ilmeisesti valvomaan yönkin (mies on töissä; poika herää nykyään kasin pintaan tai jopa ennen), elukat hilluu niin että sain sellaisen adrenaliiniryöpyn että se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta. Luulin saavani pojan tänään unille ysiltä - no enpä saanut ja se heräsi myös heti tunnin päästä nukahdettuaan levottomasti kympin aikoihin.

Mulla on meneillään joku väsymysprovosoitumisvaihe. Suutuin kertaalleen siskolle ihan typerästä asiasta ja ylläpidin naurettavaa chattijankutusta ihan liian kauan. Ehdin jo tekstata äidillekin, että pitäkää tekin joulunne ja tunkkinne ja mä en jaksa. Huaaaah. Kyllä on fiksu olo.

Joulu

Niin se taas tekee tuloaan, joulu. Osaksi en ole jaksanut ajatella koko asiaa, mitä nyt tilannut parit lahjat netistä, mutta onneksi mulla on äiti, jonka ansiosta joulu ei vaan pääse unohtumaan. Äiti esimerkiksi esitti tänä vuonna asian joululeipomisista tähän tyyliin: "Meillähän on joka vuosi ollut perinteenä, että siskosi tulee tänne leipomaan. Ottaisitko sinä tänä vuonna osaa leipomiseen?" Myöntelin, että kai sitä voi auttamaan tulla, mutta sanoin, että lapsi asettaa tiettyjä haasteita. No, siskolle asia oli esitetty näin: "Siskosi tahtoo välttämättä leipoa tänä vuonna. Kai sinäkin tulet?" No jepjep. Ja nyt tästä pirun leipomisesta on sitten puhuttu viikkotolkulla ja huokailtu, että kun pitäis nyt tietää mitä leivotaan ja milloin, kun pitää hyvissä ajoin edellisellä viikolla käydä hakemassa tarpeet kaupasta. Että kun voisit edes vähän nyt auttaa tässä asiassa, kun pitää sinne kauppaan ihanhetikohtajust. Mä en yhtään ihmettele, että itsellä on välillä taipumusta stressaamiseen, kun äidinmaidossa on saanut tuollaisen määrän kohkausta: eikö nyt vaan voi käydä siellä kaupassa ilman sen kummempia huokailuja ja viikkokausien etukäteissuunnittelua?

Inhosin lapsena, kun jouluna piti rampata. Olisi ollut kiva köllötellä kotona, syödä lahjasuklaita, pelata lautapelejä ja lukea lahjakirjaa. Mutta ei, meillä rampattiin joka ikinen joulu mummoloissa, ja voin kertoa, että äidin joulukohkaus on periytynyt äidinäidiltä. Äiti aikanaan sanoi, ettei aio ikinä ryhtyä vastaavaan - no eipä. Mummohan sai joulun tienoilla aina hienot "kaikkeni olen teidän takianne tehnyt ja jos ette nyt toimi niin kuin sanon, niin saan sydänkohtauksen" -marttyyrikohtaukset eli vaihtoehtoja ei paljon ollut, joulu oli vietettävä mummon haluamalla tavalla.

Näyttää pahasti siltä, että ramppaus jatkuu tänäkin vuonna. Isänäiti ei ole tulossa äidilleni aattona, joten lienee pakko käväistä myös siellä - se tekee vaatimattomat kolme kohdetta. Rentoa joulua vaan.

Vakuutus

Varasin lekuriajan lapselle kylän ainoalta yksityiseltä lastenlääkäriltä. Olen aika skeptinen, mutta katsotaan nyt.

Muutamissa blogeissa olen nähnyt pohdintoja ja keskustelua lasten sairaskuluvakuutuksista. Mulla on jokaiselle elukallekin eläinlääkärikuluvakuutus ja veisin nekin ennemmin heti jollekin spesialistille kuin lähtisin arpomaan hoidon tasoa esimerkiksi kunnaneläinlääkärille. Edes monilla yksityisasemilla ei minusta lääkäreiden taso ole toivotulla tasolla ja yritän ottaa aina mahdollisimman hyvin selvää, minne elikkoni vien. (Jos voisin valita, veisin ne helsinkiläiselle kyseiseen lajiin erikoistuneelle asemalle.) Näin ollen mulle oli itsestäänselvää, että lapselle hommataan vakuutus. En luota siihen, että julkiselta puolelta saa välttämättä tarvitsemaansa hoitoa. Haluaisin itsekin vältellä paikallista terveyskeskusta, mutta koska en erittäin todennäköisesti vakuutusta saa (jäi n. viisi vuotta sitten saamatta) enkä ole megavaroissani, joudun vaivojen yllättäessä hakeutumaan terveyskeskukseen. Muutama pikkuvaiva jää todennäköisesti nytkin hoitamatta, koska en usko, että tekevät niille julkisella puolella yhtään mitään. (On pikkuisen ikävä työterveyshuoltoa.)

Mutta siis joo, voisihan tuota tietysti säästellä lapselle lääkärikuluihin rahaa tai koettaa uskoa, että julkinen terveydenhoito toimii, mutta meillä nyt otettiin kuitenkin vakuutus. Toivotaan tietysti, ettei tule liikaa käyttöä.

Lapsi on nyt ollut pääsääntöisesti paremmalla tuulella ja nukkunut paremmin. Stressaan silti. Yöllä, kun se uni ei kuitenkaan tule silmään, on hyvää aikaa pohtia mitä kauheita sairauksia tai vaivoja lapselta vielä löytyykään.

Tämä ei varmaan oikein ole mun päiväni. Eilen laadin muka hienoja sotasuunnitelmia sen varalle, jos tiedossa on taas ns. hulinapäivä, mutta aamulla löysin eteisestä täksi päiväksi valmistamani ruoan - oli sitten ollut yön jäähtymässä. Lapsi on tosin nytkin nukkunut eteisessä tunnin verran ja nukkuipa itse asiassa aamupäivälläkin tunnin ihan sängyssä.



PS. Voi että, miten ihanaa on öisin imettää makuullaan. Se on ollut parit viime yöt ihan luksusta, vaikka sitä onkin joutunut tekemään usein.

Operaatio unta kuulaan - kaikille

Karjuvauva ei sitten poistunutkaan. Eilen taisi olla mun vauvahistoriani surkein päivä: jossain vaiheessa suunnittelin jo laukkujen pakkausta ja muuttoa toiseen osoitteeseen sekä ajan varaamista sterilisaatioon (että ei nyt ainakaan lisää näitä kääpiöitä, ikinä!). Väsytti niin paljon, että hetkittäin kävi jo mielessä, että nyt lähtee henki. Tuli tiuskittua ja tuskastuttua niin lapseen kuin elukoihinkin, mistä on tietysti nyt henkinen krapula.

Mä oon nyt ilmeisesti saanut hankittua jonkinlaisen unihäiriön itselleni ja vauvallahan sellainen jo tuntuu olevan (joo, tiedetään, ne heräilee, ei oo välttämättä häiriö). Olen yrittänyt saada unta aiemmin kuin aamuyöstä, mutta tuloksetta. Toissa yönä uni tuli ehkä joskus kolmen, neljän välillä, mutta siitä alkoikin sitten sellainen heräilyrumba, että parempi olis varmaan ollut olla nukahtamatta ollenkaan. Mä sain myös burnoutin istumaimetyksistä ja itku silmässä totesin, että hartiat ja kädet ei enää kestä jantterin jatkuvaa pitelyä (en vaan saanut hyvää asentoa tyynyillä tuettuna, siinä koomassa vauva tuntui aina jotenkin litistyvän tissiä vasten). En sitä paitsi meinannut pysyä enää edes tolpillani vaan nukahtaa kirjaimellisesti istuvilleni vauva sylissä. Onneksi sitten aamuyöstä myös makuuimetys onnistui tauon jälkeen. Jantteri sen sijaan huutoheräili vähän väliä enkä todella tiennyt, mistä kenkä puristaa. Välillä kaveri joikasi silmät tiukasti kiinni enkä tiennyt oliko se ylipäänsä hereillä vai ei. Meni kuitenkin aika pitkälti kanteluksi.

Sama jatkui eilen päivällä. Sitteri paska, matto paska - ainoa mikä kävi oli liikkuva syli. Tietty kaaosta piisasi myös muulla saralla, sillä samaan aikaan elukatkin käyttäytyivät kuin pahaiset siat ja yksi myös laatoitteli useampaan otteeseen keittiössä. En sitten päässyt lähtemään pojan isomummolaankaan ollenkaan niin kuin oli sovittu, kun aika meni hyssytykseen enkä uskaltanut lähteä, jos siellä sama meno olisi jatkunut. Isomummolaan on jonkunmoinen automatka, mutta kun enää ei voi laskea oikein senkään varaan, että päiväunet onnistuvat edes autossa, niin päätin jäädä kotiin ja antaa vaunulenkin aka päiväunet miehen hoidettavaksi, kun mies tulee töistä.

Olis tietty voinut nukkua koko pojan vaunulenkin ajan, mutta siihen mennessä en ollut saanut muruakaan rinnan alle ja alkoi tietysti väsymyksessä ketuttaa myös huushollin siivo. Joten ei kun raivopäissään raivaamaan keittiötä. Tunnin unet ehdin kai kuitenkin sipaista.

Illemmalla kantelu jatkui. Poika nukahti parin minuutin karjumisen jälkeen Manducaan (miehen piti totta kai pysyä liikkeessä), mutta unta ei riittänyt taaskaan kuin puoleksi tuntia. Tissillekään ei nukahtanut. Illalla mentiin kaikki yhtä aikaa sänkyyn ja nyt sitten yhtäkkiä poika ei raivostunutkaan sänkyyn laitosta. Nukahti ensin tissille, mutta heräsi 10 minuutin päästä, sain nukahtamaan uudelleen sylissä. Sen jälkeen heräilyä noin tunnin välein, aamuyöstä KAI vähän harventui, ei selkeää muistikuvaa. Kahteen mennessä en itse kuitenkaan ollut taaskaan saanut nukahdettua kuin muutaman kerran ja joka kerran mut herätti välittömästi joko lapsi tai elukka. Elukan takia heräsin kolme kertaa ja kävin jo antamassa ruokaakin, että saisin elukat uneen. Ylipäänsä koko yön aikana lapsi heräili joitakin kertoja räväyttämällä yhtäkkiä silmät ammolleen, mutta sain sen nukahtamaan aika pian uudelleen joko taputtamalla kevyesti reiteen tai heijaamalla sylissä. Tissikin toki kelpasi.

Tänään herättiin ysin pintaan ja tällä kertaa aamu näytti pojan mielestä olevan varsin mukava. Sain keitettyä kahvit ja juotuakin ne. Nyt kaveri nukkuu tässä tissillä. Jospa tästä päivästä tulisi vähän parempi meille kaikille.

Parempi mieli?

Eipä tullut paljon unta kuuppaan viime yönä, mutta poikanen sentään vaikutti heräävän hyvällä tuulella. Tänään kun päästään vielä pitkälle lenkille, niin jospa saatais tuon karjuvauvan tilalle taas se sama vanha hyväntuulinen ja leppoisa. Oma plääni on tänään myös mennä nukkumaan heti kun pikkutyyppikin, että jos vaikka sais ihmisten aikaan unta. Viime yönä kävin vielä kolmen jälkeen hakemassa yöpalaa, kun ei tullut uni silmään mitenkään päin.

Multa lähtee hiukset päästä. Olen koettanut muistaa taas ottaa mammavitamiinit, D:t ja muut, mutta tiedä sitten turvaudunko paniikissa jo kohta johonkin kamalan hintaiseen Prioriniin. Hiuksia on joka puolella, sängyssä, vaatteissa, sitä lähtee kampaan ja harjaan ja pestessä käsiin. Mulla on päässä kohta kaksi karvaa ristissä.

Hei hulinaa!

Voi jumalan perse näitä meidän päiviä. Iskä menee huomenna töihin (se olis ollut lomautettuna, mutta päätti rahan perässä tarjoutua päivystämään) ja äitiä pelottaa. Meillä ei nukuta. Nyt just tuli varmaan joku vahinkonukahdus jo vähän jälkeen klo 22, mutta muuten ollaan menty ihan hullulinjalla. Yritäpä nukuttaa automatkalla, niin herätys tulee sekunneissa, kun päästään jonnekin sisälle. Liike ei enää auta. 

Muutenkin päivisin sitteri on paska, leikkimatto on paska, mutta syli ja syli liikkeessä on rock ja pop! Manducassa tulee huuto, jos ei osaa hypähdellä ja pompahdella oikein.

Sisko kysyi tänään, että oletteko koettaneet, että nukahtaisiko se yksinään. Nukahti se viime viikolla - siis ihan ilman mitään nukutuksia, alkoi vaan unijodlata ja homma selvä. Nyt ei onnistu mitenkään päin. Parina iltana nukahdus tuli sylissä tanssahdellen, eilen tissillä sohvalla kun kaikki vempeleet oli kiinni* ja huone lähes täysin pimennetty eikä kukaan pukahtanut mitään (jostain syystä nyt pystyi kantamaan sänkyyn ilman heräämistä) ja tänään tissillä sohvalla. Välillä illalla sylitanssit :) aiheuttavat karjunnan - tyyppi kai arvaa, että jaaha, mua yritetään selkeesti nukuttaa, EN MUUTEN NUKU. Eilen tyrkättiin lapsi päiväunille viileään eteiseen (ei ulkovaatteita, joten ei ainakaan kuuma ollut), kun se sammahti syliin, mutta unta riitti ihan sen puoli tuntia. 

Huomenna jos olis vähemmän pakkasta, lähden kyllä parin tunnin vaunulenkille. Tai isänsä lähtee ja mä meen nukkumaan, koska tuntuu, että kukun yöt valveilla istumaimetyksistä johtuen. Joskus on ikävä ekoja kuukausia ja niiden helppoutta.



* Meillä ei muutenkaan anneta vielä tämän ikäisen katsoa tv:tä, mutta toki se kiinnostaisi - jopa niin paljon, että aina ei malttaisi syödä.

Ravinto II (*tana!)

Kuten jo aiemmassa postauksessa totesin, imetyksen kanssa on ollut haasteita. Vieraassa paikassa ei voi aina syödä eikä kotonakaan, jos vaikka jostain sattuu kuulumaan joku ääni tai on liikaa valoja päällä tai kuun asento on väärä. Jo pitemmän aikaa öisin on ollut välillä hankalaa, kun lapsi ikään kuin aukaisee suunsa syödäkseen, kääntyy kohti rintaa, mutta aivan viime senteillä vetääkin itsensä kippuraan ja hyvässä lykyssä läimäisee vielä molemmat kädet suun eteen. Tähän mennessä olen korjannut lapsen asentoa ja se on saanut syödyksi, mutta nytpä sitten ei enää tänään onnistunutkaan. Vähänkään kun yritän koskea tai korjata asentoa, pää kääntyy pois ja/tai alkaa karmea karjunta. Päivällä ja illalla alkoi karjunta pari kertaa myös sohvalla imetystyynyn päällä.

Olin muka valmistautunut näihin raivareihin. Paskan latvat. En osaa yhtään suhtautua. Miten hiivatissa tämä voi olla näin vaikeaa?! Raskaana ollessa ajattelin imetyksestä jotenkin niin, että se on alussa ihan silkkaa helvettiä, mutta jos siitä selviää, niin ei ongelmaa. En osannut jotenkin kuvitellakaan tällaista tilannetta.

En tiedä johtuvatko raivarit nyt enemmän siitä, että pikkujantteri huomioi ympäristöään aina vaan enemmän eikä malta keskittyä vai siitä, että se on ehkä himppasen pidentänyt syömisvälejä ja minä poloinen yritän liikaa tyrkyttää sille tissiä, jota se ei juuri silloin ole vailla. Nyt pitäis relata - tosi helppoa. Huokaus. Ja perkele.

(Olen kuitenkin saanut lapsen syömään aina jossain vaiheessa, joten kokonaan maidotta se ei ole ollut. Syöntivälit ovat kyllä perstuntumalla isompia kuin aiemmin.)

Ärtymys

Olin viime viikon lopussa pari päivää erittäin ärtynyt ja väsähtänyt. Lapsi oli myös toisinaan kuin perseeseen ammuttu karhu, ei hetkeäkään yksinään ja koko ajan viihdytystä vailla. Kieltäytyi syömästä perjantai-iltana mummilassa, jonne "pakenin", kun mieskin lähti työvuorojen jälkeen pikkujouluihin. (Toki kävi mielessä, että on varsin epäreilua, että minä en pääse koskaan juhlimaan jne.) Söi sitten vasta kotona illemmalla - ja yöllä. Onneksi yöt eivät ole olleet ihan järjettömiä, syöntiväli on varmaan ollut keskimäärin sitä kahta tuntia. Onneksi sain myös eilen aamulla taas nukuttua - en taaskaan meinannut tajuta tästä maailmasta yhtään mitään, kun mies toi lapsen jossain vaiheessa syömään. Olin niin unessa, että mies joutui auttamaan lapsen rinnalle. Joskus ihmettelen vasta jälkikäteen, miten väsynyt olenkaan ollut ja miten väsymystä ei varsinaisesti aina päivisin tunne - muuta kuin sitten keskimääräistä helpommin syntyvänä ärtymyksenä (ja tietysti ainaisena "tyhmyytenä" ja muistamattomuutena).

Nythän ne pakkaset sitten tulivat. Toissa päivänä lapsi nukkui ensin rinnalla ja sitten jopa yksinään "pesässä" makkarissa tunnin verran, mutta eilen ei enää pesänukutus onnistunutkaan. Seurauksena ärtynyt ja yliväsynyt vauva, jota mies lähti viimein nukuttamaan autoajelulle. Illallakaan ei olisi uni maittanut millään, ja parin kuukauden tauon jälkeen turvauduimme sylinukutukseen. Olin ihan varma, että sekään ei onnistuisi (siinä vaiheessa oli jo laulettu aika monta biisiä ja tarjottu aika monta kertaa rintaa), mutta taisi lapsi olla sen verran väsynyt, että vartin "keinukävely" vei lopulta voiton.

Viime viikon ärtymys sai mut taas myös nostalgiseksi. Oli järjetön ikävä Helsinkiin. Katselin jopa Google Mapsista Helsingin karttaa ja mietin, että jäi sitten tuokin museo käymättä ja että tuollakin seudulla olisi ollut kiva käydä. Ajatella, että on asunut paikassa, jossa on ollut vaikka mitä mahdollisuuksia ja nähtävää - elämä on ollut jännittävää! Enkä muuten meinaa nyt mitään baarijännitystä vaan ihan vaikka päivän kokkauskurssia työporukan kanssa tai päivää Pihlajasaaressa ystävien kesken.

Viime viikolla oli myös järjetön ikävä jotain älyllistä ja sosiaalista aktiviteettia. Poika nukahti useampana iltana muutaman minuutin unijodlauksen jälkeen melko helposti, joten pojan nukahtamisen jälkeen googletin yhtenä iltana jopa paikallista perhekahvilatoimintaa. Raskausaikana neuvolan järjestämä äitikokoontuminen oli ihan karmeaa kuraa, tahdoin vain paeta paikalta mahdollisimman pian, mutta kyllähän tässä on todettava, että kun sosiaaliset suhteet rajoittuvat pariin sukulaiseen ja omaan mieheen (ja lapseen!) eikä juuri koskaan tule poistuttua kotoa muualle kuin ruokakauppaan (ja vaunulenkille), niin vähän saattaa alkaa päässä napsua. En vaan saa itseäni hirveästi innostumaan perhekahvilahommista, koska olen jokseenkin vakuuttunut, että sen tyylinen keinotekoinen sosiaalistuminen ei ole mun juttuni tässä kylässä. Parhaimmassa tapauksessa saan istua lapsen kanssa yksinäni jossain nurkassa sisäpiirijengin ja sen juttujen ulkopuolella. Olisi taas nöyryyttävää.

Saapa nähdä miten tilanteet kehittyvät. Tulevat päivät hieman jännittävät siinä mielessä, että imetys ei ole ollut ihan mitään maailman helpointa viime aikoina eikä sen puoleen myöskään unihommat. Näyttää olevan vakio, että heti kun alkaa iloita jostain kehityssuunnasta (kuten nyt vaikka viime viikon helpoista nukutuksista), suunta muuttuukin välittömästi.