Ärtymys

Olin viime viikon lopussa pari päivää erittäin ärtynyt ja väsähtänyt. Lapsi oli myös toisinaan kuin perseeseen ammuttu karhu, ei hetkeäkään yksinään ja koko ajan viihdytystä vailla. Kieltäytyi syömästä perjantai-iltana mummilassa, jonne "pakenin", kun mieskin lähti työvuorojen jälkeen pikkujouluihin. (Toki kävi mielessä, että on varsin epäreilua, että minä en pääse koskaan juhlimaan jne.) Söi sitten vasta kotona illemmalla - ja yöllä. Onneksi yöt eivät ole olleet ihan järjettömiä, syöntiväli on varmaan ollut keskimäärin sitä kahta tuntia. Onneksi sain myös eilen aamulla taas nukuttua - en taaskaan meinannut tajuta tästä maailmasta yhtään mitään, kun mies toi lapsen jossain vaiheessa syömään. Olin niin unessa, että mies joutui auttamaan lapsen rinnalle. Joskus ihmettelen vasta jälkikäteen, miten väsynyt olenkaan ollut ja miten väsymystä ei varsinaisesti aina päivisin tunne - muuta kuin sitten keskimääräistä helpommin syntyvänä ärtymyksenä (ja tietysti ainaisena "tyhmyytenä" ja muistamattomuutena).

Nythän ne pakkaset sitten tulivat. Toissa päivänä lapsi nukkui ensin rinnalla ja sitten jopa yksinään "pesässä" makkarissa tunnin verran, mutta eilen ei enää pesänukutus onnistunutkaan. Seurauksena ärtynyt ja yliväsynyt vauva, jota mies lähti viimein nukuttamaan autoajelulle. Illallakaan ei olisi uni maittanut millään, ja parin kuukauden tauon jälkeen turvauduimme sylinukutukseen. Olin ihan varma, että sekään ei onnistuisi (siinä vaiheessa oli jo laulettu aika monta biisiä ja tarjottu aika monta kertaa rintaa), mutta taisi lapsi olla sen verran väsynyt, että vartin "keinukävely" vei lopulta voiton.

Viime viikon ärtymys sai mut taas myös nostalgiseksi. Oli järjetön ikävä Helsinkiin. Katselin jopa Google Mapsista Helsingin karttaa ja mietin, että jäi sitten tuokin museo käymättä ja että tuollakin seudulla olisi ollut kiva käydä. Ajatella, että on asunut paikassa, jossa on ollut vaikka mitä mahdollisuuksia ja nähtävää - elämä on ollut jännittävää! Enkä muuten meinaa nyt mitään baarijännitystä vaan ihan vaikka päivän kokkauskurssia työporukan kanssa tai päivää Pihlajasaaressa ystävien kesken.

Viime viikolla oli myös järjetön ikävä jotain älyllistä ja sosiaalista aktiviteettia. Poika nukahti useampana iltana muutaman minuutin unijodlauksen jälkeen melko helposti, joten pojan nukahtamisen jälkeen googletin yhtenä iltana jopa paikallista perhekahvilatoimintaa. Raskausaikana neuvolan järjestämä äitikokoontuminen oli ihan karmeaa kuraa, tahdoin vain paeta paikalta mahdollisimman pian, mutta kyllähän tässä on todettava, että kun sosiaaliset suhteet rajoittuvat pariin sukulaiseen ja omaan mieheen (ja lapseen!) eikä juuri koskaan tule poistuttua kotoa muualle kuin ruokakauppaan (ja vaunulenkille), niin vähän saattaa alkaa päässä napsua. En vaan saa itseäni hirveästi innostumaan perhekahvilahommista, koska olen jokseenkin vakuuttunut, että sen tyylinen keinotekoinen sosiaalistuminen ei ole mun juttuni tässä kylässä. Parhaimmassa tapauksessa saan istua lapsen kanssa yksinäni jossain nurkassa sisäpiirijengin ja sen juttujen ulkopuolella. Olisi taas nöyryyttävää.

Saapa nähdä miten tilanteet kehittyvät. Tulevat päivät hieman jännittävät siinä mielessä, että imetys ei ole ollut ihan mitään maailman helpointa viime aikoina eikä sen puoleen myöskään unihommat. Näyttää olevan vakio, että heti kun alkaa iloita jostain kehityssuunnasta (kuten nyt vaikka viime viikon helpoista nukutuksista), suunta muuttuukin välittömästi.