Ärtymys ärtymyksestä

Ärsyttää. Ärsyttää että ärsyttää. Kaikki on ihan hyvin, varmasti paremminkin kuin ihan hyvin, mutta mä en vaan tunnu saavan päätäni kuosiin. Herättiin hyvillä mielin kasin jälkeen (tästä lisää tuonnempana...) ja mietiskelin, että tästä tulee vielä hyvä päivä. Aurinko paistaa, ollaan nukuttu ja mä soittelen Kaupunkiin ja sovin asuntonäytöstä. Sitten iski tajuntaan, että onnistuin todennäköisesti ryssimään miehen unikoulun. Iski myös hyökyaallon lailla kaikenlaiset pelot siitä tulenko pettämään koko perheeni, jos en saakaan minkäänlaista työtä Kaupungista. Muksu pisti hanttiin aamupalalla ja sylki suustaan lähes kaikki puurot. Piti sekin ottaa melkein henkilökohtaisena loukkauksena, että et voi sitten edes äidin valmistamaa puuroa tuota vertaa syödä.

Pakko tsempata. Mä huomaan, että paitsi unenpuute, mut saa ihan järkyttävän huonolle tuulelle omat epävarmuudet. Ja siitä sitten kärsii muut. Paskamutsi, paskapuoliso jne.

Ne unihommat. Muksu on alkanut herätä aamuisin klo 4. Ei auta hyssytys, syliin nostaminen, ei mikään. Kersa vetää vaan ihan järkyttävät pultit ja alkaa riehua kuin heikkopäinen, kun sen yrittää laskea takaisin pinnikseen. En tiedä saiko tämä alkunsa siitä, kun muksu havahtui kertaalleen miehen herätyskelloon 4.30. Sen jälkeen se on herännyt ensin 4.30, sitten 4.45 ja nyt parina aamuna klo 4. Kaikki nämä neljällä alkavat heräämiset ovat liian aikaisin. Parina aamuna nousin ylös muksun kanssa, mutta se oli koko päivän kuin perseeseen ammuttu karhu. Taas pääsi kanniskelemaan, muksu roikkui housunlahkeessa koko päivän, ei syönyt eikä nukkunut kunnolla edes päikkäreitä. Nyt sitten eilen olin vakuuttunut, että nälkäänsähän se herää. Annoin tissiä, muksu nukahti tissille mun viereen ja herättiin sitten pirteinä seitsemän jälkeen. Päivä oli mainio, ruoka maistui todella hyvin, lisäsin yhden ateriankin päivään. Ja taas tänään ylös klo 4. Mies yritti vaikka mitä, lapsi ei kun kiljuu. Sitten miehen oli lähdettävä töihin. En taas tiennyt mitä muutakaan tehdä kuin tyrkätä tissin suuhun. Perseelleenhän tämä menee. Nyt sitten vein muksun ulos nukkumaan siihen aikaan, kun se normaalisti herää ekoilta päikkäreiltä. Tää on menossa niin vituiks.

Mitä tuolle voi tehdä? Ilmeisesti uni on tuossa neljän maissa jo niin kevyttä, että kun muksu havahtuu, se havahtuu sitten kunnolla. Varmaan pitäisi vetää vaan sitkeänä joku huudatus, mutta mä en taida kökkömutsina pystyä. Ollaan yritetty syöttää lapsi illalla kunnolla ja tarjottu puuron lisäksi kaikki herkkuhedelmät ja muut. Ollaan lykätty nukkumaanmenoakin jonkun verran, ja muksu on nukahtanut nyt ehkä klo 20 aikoihin. Silti vaan ylös klo 4.

Tuolla kun aiemmassa postauksessa puhuin vauvalässytyksestä, niin oli taas menossa sellainen lievähkö seinät kaatuu päälle -vaihe. Hirmu ristiriitaista, kun muksu on aivan superihana ja olen periaatteessa tosi onnellinen nykyisessä elämässäni (lukuun ottamatta noita epävarmuuksia), niin sitten välillä tuntuu, että pää ei kestä tätä tietynlaista kotona olemisen tylsyyttä enää yhtään. Ne on ne tietyt toistuvat rutiinit, jotka ainakin mua syövät. Se, kun tuntuu, että päivä täyttyy vaan jostain soseen lappamisesta ja soseen pyyhkimisestä pöydältä, syöttötuolista ja lattialta. Toivottavasti Kaupunki tuo asiaan jonkunlaisen muutoksen. Auttaisi, kun välillä saisi aikuista seuraa ja rikottua tylsimpiä rutiineja syöttämällä vaikka sen soseen sitten jossain kahvilassa.

Mä aion muuten ensimmäisinä tekoinani Kaupungissa kirmata sunnuntaina brunssille. Perhe messiin tietty. Vähän olen jo googletellut myös lastentapahtumia - ja keikkoja.

Puuh. Tekipä terää taas oksentaa sanallisesti. Ehkä tän päivän pystyy vielä pelastamaan.

Äidin vaiheet

Muutama sananen vielä unijutuista. Täytyy sanoa, että tällä kertaa miehen vapaiden alkaessa olin enemmän kuin valmis aloittamaan unikoulun. Viimeisen parin viikon aikana aloin toden teolla kyllästyä lapsen nukkumiseen meidän välissä. Oikein kukaan ei enää nukkunut hyvin. Lapsukainen alkoi myös heräillä entistä enemmän meidän ääniin ja liikkeisiin. Lopulta siirto pinnikseen, unikoulun aloittaminen ja oma parin yön hengähdystauko oli vain helpotus.

Nyt fiilis on jo tasaantunut, mutta ensi alkuun yöimetysten lopetus aiheutti riehakkaita vapauden tunteita. Luulen myös, että pää on osittain jo selkiintynyt ihan pelkästään imetyksen vähenemisen takia. Ehkä mustakin voi vielä kuoriutua ihan ihminen tämän kaiken äitihötön alta? Imetys ei enää ehkä ole mulle niin sydämenasia, ja jotenkin tuntuu, että jos muksu nyt alkais hyljeksiä rintaa kokonaan, se olis ihan ok. Onhan tätä rupeamaa ollut tässäkin.

Pahimman sumun hälvennyttyä on kuitenkin myös pienoisia kriisituntemuksia. Voinko mä ikinä pärjätä normaalielämässä, jos en olekaan vaan äiti? Olenko mä nyt jotenkin vähemmän äiti? Miten mä osaan olla mä?

Unikoulun aloituksen jälkeen en ehtinyt ihan hirveästi hengailla blogimaailmassa. Ollaan kaikki vapaahetket selailtu asuntosivuja ja Google Mapsia siinä sivussa. Asuntoasia saattaa nytkähtää eteenpäin vauhdikkaastikin ja luulen, että kesällä me saatettaisiin jo asua Kaupungissa. Yhtäkkiä hirvittää. Osaanko mä käyttää Kaupungin mahdollisuudet? Miten ylipäänsä seikkaillaan missään ihmisten ilmoilla? Pärjätäänkö me? Saanko mä ikinä töitä? Miten mies kestää pitkää työmatkaa?

Hoitovapaa on juuri alkanut. Ei ehkä ihan hirveästi naurata nämä "tulot". Olin ajatellut, että olen sujuvasti kotona ainakin siihen asti, kun muksu on 1½-vuotias, mutta nyt jo alkaa tuntua vähän siltä, että ois kiva nähdä muutakin kuin kotinurkkia ja tehdä jotain muutakin kuin lässyttää vauvakieltä (no ei me koko aikaa lapselle lässytetä, mutta juu nou vat ai miin). Vaikka mä nostankin hattua kaikille kokkaus-, leivonta- ja käsityöintoilijoille (olis kiva itsekin innostua), niin en mä kyllä saa itsestäni mitään kotoilijaa. Joskus on kiva tekaista joku piirakka ja ruoanlaittokin on ihan ok (tai ainakin hyvä ruoka on), mutta en usko, että saan kehitettyä mitään intohimoa em. asioita kohtaan. 

En muuten enää saa syödä mitä mieli halajaa. Imetyksen väheneminen antaa mulle toki lisää vapautta, mutta ruokavaliota on nyt pakko muuttaa todella paljon tiukempaan suuntaan. Olen sitä kaliiberia, joka ei normioloissa voi vilkaistakaan herkkuihin turpoamatta eli nytpä sitten pois kaikki jälkkärit ja enimmät hiilarit. Painoa tullut parissa viikossa jo kolme kiloa. Hassunhauskaahan tässä on se, että olen pahimmanlaatuinen tunnesyöppö, joka syö mm. tylsyyteen, joten saa nähdä miten saan itseni takaisin ruotuun.

Mä olen taas viime päivät haaveillut siitä, että voisin tanssahdella kepeästi festarifarkuissa ja kumppareissa tai varvastossuissa ja hoilata "Jeesus ei tule, oletko valmis?". Voi olla, että teinit katsois, että mitä toi elävä ruumis tänne tulee heilumaan, mutta ei haittais. Festarit! <3 (Mutta siis hei, mä pääsen THE keikoille kuukauden päästä!)



Psssst. Jannu on heräillyt nyt viime öinä kolmesti. Parina aamuna herätys klo 4.30. Että vähän väsyttää taas. Seuraava proggis olis myös saada se nukkumaan sisällä: yritettiin taas yksi päivä, kun jannu nukahti tissille. Nukkui tunnin (sekin kyllä jo pienoista edistystä), heräsi väsyneenä ja kiukkuisena, mutta ei vaan nukahtanut millään uudelleen - ei edes pihalla. Kiukkupussia sitten viihdyteltiin ja kannettiin seuraaviin päikkäreihin, jolloin homma saatiin korjattua (vaunuissa pihalla).

Unirapsa

Viisi yötä D-Daysta.

1. yö: Minä karussa, mies puikoissa. Viisi herätystä, yksi pidempi valvomis-/huutopätkä, muut suht' lyhyitä ja itkuttomia.
2. yö: Minä edelleen karussa, mies puikoissa. Noin viisi herätystä (kirjattu ylös vain kolme, mutta miehen muistin mukaan kertoja oli noin viisi), yksi pidempi valvomispätkä heti alussa, muut suht' lyhyitä ja helppoja.
3. yö: Minä kotona, mies puikoissa. NOLLA HERÄTYSTÄ! Lapsi havahtui kyllä unestaan useita kertoja, mutta nukahti aika pian itsekseen. Aamulla täysin typertynyt ja epäuskoinen olo.
4. yö: Yksi herätys, lapsi heräsi karjuen. Itki miehen sylissä ehkä vartin, nukahti sitten itse melko pitkän unen hakemisen jälkeen.
5. yö: Kaksi herätystä. Molemmista selvittiin tassuttelemalla.

Lapsi nukkuu omassa pinniksessään isän vieressä. Olen imettänyt joka ilta ennen kuin lapsi on mennyt nukkumaan ja aamulla lapsen herättyä kuuden, seitsemän pintaan (myös kun olin yötä pois kotoa). Yöllä en kertaakaan. Ensimmäisenä yönä poissa kotoa heräsin joka risahdukseen, mutta tokana nukuin kuin tukki. Myös kotona olen jatkanut hyviä unia - aamulla on kyllä huomannut, että uni on syvempää, koska en meinaa päästä millään ylös sängystä. Mutta en valita, ainakin tällä erää (ennen seuraavaa vaihetta) tilanne vaikuttaa suorastaan loistokkaalta. Me loves uni. <3

Pakko oli vähän hymistä, kun mies kertoi, ettei meinannut millään saada kolmantena yönä unta. "Oisko se sitten se, että kun tietää olevansa vastuussa heräämisistä, niin jotenkin jännittää." Aiemmin mies on välillä ihmetellyt mun unensaantivaikeuksia - ei taida ihmetellä enää.

Voin myös paljastaa, että mun ei ollut edes vaikea lähteä kotoa. Oli huikeaa saada vähän aikaa vaan olla eikä jännittää koko ajan milloin muksu herää seuraavan kerran. Ja se nukkuminen - ah! (Pelattiin myös vähän aikaa Sly Cooperia - jee!)

Aivan kuin olis herännyt jostain pitkästä unesta. Pääkoppa on jo nyt jotenkin kirkkaampi ja selkeämpi, vaikka univelkojen korjaamiseen sinällään meneekin vielä varmasti aikaa.

D-Day

Tänään tapahtuu. Äiti lähtee yölomalle huilimaan, isä aloittaa unikoulun. Pakko. Äiti on todennut olevansa ihmisraunio, jonka kyky hoitaa lasta on toisinaan niin oleellisesti heikentynyt, että lepo ajaa nyt kaikenlaisten hylkäysajatusten ohi. Lisäksi lasta on yritettävä opastaa parempaan uneen, jotta perhe pysyy koossatoimintakykyisenä ja jotta lapsen omakin elo toivottavasti helpottuu.

Äiti ei voi oleskella kotona unikoulun aloituksen aikaan, koska äidin hermot ovat siinä pisteessä, että se ei kestä lapsen itkua ja koska äiti torpedoisi tisseineen koko projektin todennäköisesti heti alkuunsa. Katsotaan, missä äiti oleilee kakkosyön.

Olen sitä mieltä, että lapsi ei ollut vielä kuuden kuukauden iässä valmis tähän. Ei ollut kyllä äitikään. Nyt on äiti valmis, saa nähdä onko lapsi.

Täytekuva

[Päätös vahvistui vahvistumistaan viime viikolla. Lapsi käväisi pienessä flunssassa, joka ei jostain syystä väsyttänyt lasta lainkaan vaan aiheutti mm. entistä pienempää kärsivällisyyttä ja överiksi menneitä iltoja. Päiväunet ovat jääneet lyhyiksi. Yhtenä iltana nukutin lasta KOLME tuntia, mies jatkoi siitä 1½ tunnilla. Toisena iltana lapsi heräsi valvomaan taas kolme tuntia. Olin suomeksi sanottuna ihan vitun loppu. Yhden päivän vietin täydellisessä murheen alhossa ja varmana, että meidän kaikkien elämä on lopussa. Sen jälkeen ei enää mietityttänyt pidetäänkö unikoulu vai ei.

Lisäpontta tuli myös parista viime yöstä, jolloin pikkujannu heräili taas tunnin välein, välillä useamminkin. Ei pysty eikä kykene enää.]

Strange

Vaippakäyrien Juno antoi omituisuusnakin (aikoja sitten). Tunnustukset olis jotenkin paljon helpompia, mutta määritellä nyt mikä on omituista ja mikä ei... Mä olen niin järkyttävän normaali ja tavallinen nykyään, että ei oo nyt helppoa.

1. En ole sietänyt hiuksia naamalla koko aikuisikäni aikana. Mulla on suurimman osan ajasta ollut tosi lyhyt tukka ja vieläkin näen itseni lähes kaljupäisenä (mustiinpukeutujana). Raskausaikana annoin hiusten kasvaa ja jostain syystä siedän hiuksia nyt hieman paremmin. En vieläkään kyllä pidä niitä auki, jos en föönaa niitä suoriksi ja pistä kilon verran mömmöjä - en pidä siitä, että hiukset sojottavat joka ilmansuuntaan, hiusten tulee olla sileät ja suorat (mitä ne eivät ikinä ole, kiitos taipuisan hiuslaadun).
2. Seurailen provosoituneena muutaman tuttavan jatkuvia "nykyajassa on se vikana, kun enää ei saa lapsiakaan pahoinpidellä ja on noita maahanmuuttajiakin" -tyyppisiä postauksia somessa enkä suinkaan piilota niitä tai poista kyseisiä tyyppejä kaverilistalta. (Ja vihaan some-sanaakin, mutta silti näköjään käytän sitä täällä.) Joudun valitettavasti olemaan näiden tyyppien kanssa joskus tekemisissä, joten siksikään en kehtaa poistaa kaverilistalta kokonaan. Nyt löysin myös naapurin ja semisukulaisen tyttären julkiset profiilit, joissa molemmissa hehkutetaan ryyppäystä, avaudutaan ihmissuhderyönästä vailla mitään estoja ja viljellään rasistisia vitsejä - ah, mitä sossupornoa! Tunnen itseni niiiiiin hyväksi!
3. Keikoilla on osattava laulujen sanat ja eturiviin on päästävä. Paheksun syvästi niitä "mulla on näiden vika levy, siinä on tosi kiva se sinkkubiisi, mitä muita levyjä näillä on?" -eturiviin tunkijoita. Teillä ei ole oikeutta.
4. Olen ollut sinkku koko aikuisikäni. (Ennen kuin siis aloin seurustella lapsen isän kanssa.)
5. En voi pitää hameita tai sortseja. Mulla on ihan käsittämättömän rumat jalat. Mun pohkeeni eivät ole pelkästään suhteettoman suuret vaan ylipäänsä koivet ovat jotenkin ihan hullun malliset. Kesällä kärsitään!

En nyt jaa tätä sen ihmeemmin eteenpäin, kun ei vaan nyt jaksa.

Kademieli

Ai juma, että nyt on sellainen muikea ketutus. Päivä meni enemmän tai vähemmän kelloa tuijottaessa: "Vielä puoli tuntia ja voidaan ruveta valmistautumaan päikkäreille. Vielä tunti ja vartti niin voidaan alkaa valmistaa puuroa." Ei meinaa irrota. Päivän kruunasi tokien päikkäreiden puolituntiset nokoset ja sen jälkeiset (ruokapöytä)raivarit. Lisätään koko härdelliin infernaaliset kuukautiskivut (miten ihmeessä sama lääkekombo tepsi sektiohaavakipuun mutta ei tähän kuukausittaiseen vaivaan?) ja valtoimenaan lorottava vuoto sekä viime yön koiranunet (ja lapsen jatkuva möyrintä). Kävin pari kertaa makaamaan lattialle ja meinasin todeta lapselle, että toivottavasti joku huolehtii susta, kun äiti ottaa nyt kolmen vuorokauden unet.

Luulin muuten joskus, että tuon ikäistä pätkää voi hyvin viihdytellä päivän mittaan mm. kirjoilla, mutta eipä se viihdy paikallaan sitä vertaa, että saadaan edes pari sivua luettua. Ei sitten lueta kirjoja.

Anyways, päivän kirkkaimpana ajatuksena oli, että nyt oon poikki. Oon vaan ihan poikki. Että kun mies tulee töistä, niin sanon sille, että sori, nyt joudut huomennakin heräämään ajoissa, koska mun on pakko saada unta tai mä alan tehdä murhia. Ainoa vaan, että mies on menossa käymään ystävän kanssa baarissa eikä varmasti herää huomenna klo 5. En kehtaa kieltää (enkä usko kieltämiseen muutenkaan), kun ei tuo ole juuri missään käynyt ikiaikoihin (ihan omasta halustaan), mutta nyt on ihan ehta kademieli. Ja ketutus. Ja koska on kademieli ja ketutus, ei varmaan tule uni. Ja koska ei tule uni, tulee huomisestakin varmasti tämän päivän kaltainen "miksei nyt vaan jo vois olla ilta" -päivä.

Perjantai

Uaaaah. Onko tää nyt sitä outoa kevätoloa? Olen ollut jo pitempään taas jossain vauvakuplassa ja mm. oikein odotellut päivisin, että pikkujannu heräis, niin päästäis taas touhuamaan. Nyt on menossa toinen päivä, kun mietin, että tekis mieli olla ihan jossain muualla kuin kotona viettämässä näitä murmelipäiviä. Aina tätä samaa. Touhotan kotona kuin mikäkin, siivoan ja järjestelen, että saisin päivät täytettyä edes jonkunlaisella mielekkäällä toiminnalla.

Luin Äitikortin. En provosoitunut, vaikka olenkin varmaan ainakin osittain kirjassa kuvattu hurahtanut äiti. Mulle hurahtaminen on luontaista, mä hurahtelen ja sitten tasaannun. Äitikortin Synnytys tekee synnyttäjän -luku teki itse asiassa ihan terää. 

"Kun terveen lapsen saanut nainen kokee "epäonnistuneensa" synnytyksessä vain koska on sortunut kipulääkkeisiin, on kulttuurissa totisesti meneillään jotain outoa. Oikeasti synnytys on onnistunut, jos kaikki ovat hengissä. Se on epäonnistunut, jos joku kuolee tai vahingoittuu pysyvästi. Sitä on epäonnistuminen. Kuolemaa."

"On tavattoman väsyttävää kuunnella ihmisiä, jotka tulkitsevat onnenpotkunsa omiksi ansioikseen ja kärsimyksensä ulkopuolisten tekosiksi. On toki tavallista, että ihminen erehtyy luulemaan onnea saavutukseksi - tavallista, mutta ei erityisen ylevää."

Jännä fiilis. Toisaalta hurmostelen öiseen aikaan osalla imetyskerroista, kuinka mahtavan ihanaa onkaan saada pimeässä ja hiljaisuudessa pitää omaa täydellistä ja kaunista nukkuvaa vauvaa rinnalla ja sitten toisaalta taas mietin kuinka siistiä olisi päästä jo tekemään enemmän omia juttuja. Että jos ei olisikaan "vankina kotona" kaikki illat sen jälkeen kun muksu menee klo 19 nukkumaan. Että jos pääsisi joskus vaikka juttelemaan jotain älyllistä (älytönkin kelpaa) jonkun kanssa tai voisi vaikka käydä leffassa. Muutenkin voisi ehkä hommata jonkun harrastuksen, jonkun oman jutun. Tai vaikka ihan vaan käydä jossain useammin ilman lasta. Kupla rakoilee.

Pikkujannu heräsi viime yönä parin tunnin unien jälkeen taas huutamaan. Huutoa kesti kaksi tuntia. Ei auttanut kanniskelu, ei särkylääke, ei tissi, ei mikään. Lopulta töistä juuri tullut isä nukutti huutavan jannun sänkyyn (ja äiti itki olohuoneessa). Alan epäillä, että tahdottiin me sitä tai ei, niin meidän unikoulusta on tulossa huudatuskoulu. Nyt olen taas unikoulun kannalla - olen ollut niin kertakaikkisen pihalla öisin ja varsinkin aamuisin. Ja jos sais vähän lisää sitä omaa vapauttakin. Ja josko toi jantteri oppis sitten vaikka nukkumaan sisällä päikkäreitäkin: kevätsateet tulossa eikä oikein mitään suojaisaa paikkaa vaunuille. Ei oikein viitsis laittaa kaatosateeseen keskelle pihaakaan.

Miten muuten aina on perjantai?

Vaikeaa

Mua tulee jälkikäteen hävettämään tämä postaus, mutta antaapa mennä. Tarve vissiin taas avautua. Jos joku muu ihminen jatkais tällaista samanlaista valitusvirttä aina vaan, sanoisin sille, että hei idiootti (naama kiinni), eikö se nyt ole aika selkeää mitä sun pitää tehdä, mutta kun on itse tässä, niin on olevinaan vaikeaa. Pah.

Mä näen aika selkeän kuvion tässä unikoulujutussa. Meidänhän olis mahdollista pitää sitä ainoastaan miehen pidemmillä vapailla, joita siis on parin viikon välein. Aina kun vapaat ovat lähestymässä loppuaan, mun varmuus unikoulun järkevyydestä kasvaa. "Joo, kyllä se on ihan selkeää, että on meidän seuraavilla vapailla se unikoulu pidettävä." Sitten kun vapaat alkavat olla ovella, mä pakitan. "Kyllä mä vielä kestän, ei tässä ole hätää. Jos voin joskus nukkua aamuisin vähän pidempään, niin kyllä mä pärjään." Sitten aina jossain vaiheessa tulee superhirveitä öitä ja mä flippailen taas. Tai olen ylipäänsä päiväkausia ihan zombie. "Kyllä meidän nyt vaan täytyy pitää se unikoulu."

Miehen vapaat loppuivat juuri. Olin taas ihan varma, että ensi kerralla sitten. Äsken päädyin taas googlettamaan unikouluista - hommahan lähti ihan muka tuesta toiselle, kun eräässäkin perheessä tuskaillaan taaperon öisiä konkoiluja. Piti siis ihan vaan vilkaista, miten ihmiset on pitäneet unikouluja vähän isommille, mutta lipsahti ja hups, huomasin taas lukeneeni kuinka jotkut ovat yöimettäneet lastaan 10 kertaa yössä siihen asti, kunnes lapsi on ollut kaksi vuotta ja hyvin on mennyt. Ei ole tullut kiintymyssuhdehäiriötä, ketään ei ole väsyttänyt ja lapsestakin on kasvamassa uusi Einstein ja äiti Teresa. Ensin tuli mieleen pari kysymystä ja sitten päälle kauhea syyllinen itku. Jos siis on jatkanut noinkin tiheää yöimetystä noinkin pitkään, niin miten sen lapsen on saanut syömään kiinteitä? Kyllä mä huomaan, että tuo jantteri ei syö kovinkaan hyvin aamusella tai aamupäivästä yleensäkään, kun on koko yön lipsutellut äidinmaitoa. Sitä ei myöskään järin hirveästi kiinnosta imeä päivällä, kun se voi tehdä sen yöllä. Jos on imettänyt yöt ja päivät läpeensä siihen asti, kun lapsi on kaksi vuotta, niin sehän tarkoittaa sitä, että ei ole poistunut lapsen viereltä mihinkään tuona aikana. Vau. Miten voi olla kärsimättä univajeesta, jos imettää noin monesti öisin? Ja jos kärsii univajeesta, niin eikö se jo häiritse elämää? Kun multa ainakin jää ihan säännönmukaisesti hommia tekemättä, kun en jaksa. Mä en tajua asioita, kun mun aivoni ovat unenpuutteesta jähmeät. Esimerkki: päivitän elukkayhdistyksen nettisivuja. Hommia tulee ehkä 1-5 kertaa viikossa, kaikki hoituvat muutamassa minuutissa (yleensä). En ole pitänyt tilastoa, mutta teen ihan perkeleesti virheitä. Ei ole todellakaan kyse mistään kvanttifysiikasta, mutta mä en vaan meinaa muistaa niitä paria hassua lyhyttä vaihetta, jotka hommaan kuuluvat tai sitten sekoilen jotenkin muuten, copy-pastean päin peetä tai kirjoitan mitä sattuu. En olisi tällä hetkellä todellakaan kykeneväinen esimerkiksi töihin. Ovatko nuo, jotka kertovat nukkuneensa lapsen kanssa siihen saakka, kun se menee kouluun (= ei unikouluja missään vaiheessa) ja jotka imettävät lastaan melkein samaan ikään asti, provoja vai kykeneekö joku tuollaiseen ihan oikeasti?

Itku siis tulla pärähti. Mä olen niin sekaisin, että toki haluaisin olla superäiti ja päästä sanomaan, että olin sen verran kova mutsi, että imetin ihan vaan koko ajan enkä tarvinnut unta enkä omaa aikaa. Jollain perverssillä tavalla se olis musta hienoa. Haluaisin olla superäiti.

Blaablaa

Neuvolakäynti vitutti runsaasti kohtuuttoman monta päivää. Johtunee siitä, ettei ole nyt paljon muutakaan pohdittavaa. Muutenkin on menty hienoista matalalentoa. Ei varmasti tule yllätyksenä yhdellekään lukijalle, mutta mulla on jotenkin sellainen olo, että mä olen uponnut tähän äitiyteen kulmakarvoja myöten. En enää osaa edes kaivata mihinkään, mikä ei mielestäni kuitenkaan sekään ole ihan "tervettä". Tarvis keksiä jotain omaa, jotain muutakin kuin F5:n painelu ja blogi (vaikka blogimaailma onkin jostain syystä viime aikoina hitusen tympinyt). Olen lyhyen ajan sisällä hyväksynyt jo kaksi lehtitilausta puhelinmyyjiltä (on näemmä markkinointikiellon voimassaolo päättynyt) - ihme, kun en kiittänyt niitä soitosta (hurraa, mun puhelin soi!). Seuraavana varmaan tilaan ostos-tv:stä jotain kätsyä kotiäitikamaa. Argh.

Olen jo muutaman viikon osannut mennä nukkumaan järjelliseen aikaan ja saanut nopeasti untakin. En niin nopeasti kuin mies, joka vaan laittaa pään tyynyyn ja nukahtaa, mutta kirjaa ei ole tarvinnut lukea paria sivua enempää - joskus kun on mennyt koko kirjakin ennen unen tuloa. Olo ei kuitenkaan ole ollut mitenkään radikaalin virkistynyt, koska heräämiset. Tajusin myös, että meillä ei nykyään mies saa enää nukkua ikinä pitkään vaan mä nukun (tai yritän) kaikki sen vapaat ja iltavuorotkin. Ehkä on otettava unikoulu uudelleen harkintaan, koska vähän tylsältä tällainenkin tuntuu. En tiedä onko siinä mitään järkeä, että kohta molempien elämä on yhtä selviytymistaistelua.

Silti vituttaa, että miehen töissä olivat valopäät kuulemma alkaneet nälviä, että miehellä on vissiin kotona kova kuri. Että kun pitäis päästä ulos ja saada nukkua ja kaikkea. Alkoi ihan ketuttaa näiden valopäiden vaimokkeiden takia - siellä vissiin pikkuvaimot hoitavat kotona kaiken, että miehet pääsevät nukkumaan ja harrastamaan. Onko mitään väsyneempää kuin äijien "eikö hallitus kotona päästä" -naljailu?! Joo, ei kiinnosta tavata kyseisiä äijiä eikä niiden vaimoja.

Saatiin viimein se kämpän virallinen irtisanomislappukin. Katseltiin tuossa eilen jonkun verran Kaupungin asumisoikeus- ja vuokra-asuntotarjontaa, ja taisin jopa vähän innostua. Silti koko ajan mielessä tykyttää peikkona ne pirun työt. Että saanko niitä koskaan enää omalta alalta ja jos saan, niin kuinka suuri harppaus mun pitää ottaa alaspäin, monessakin mielessä. Nyt tietysti tulee mieleen, että olis aikoinaan varmaan pitänyt taktikoida enemmän ja mm. ottaa vastaan tarjottu projektipäällikön pesti, nyt näyttäis CV vähän paremmalta, mutta kun tahdoin vaan olla "kentällä". Ei pitäis verrata, mutta kun pari läheisintä opiskelutoveriakin ovat tällä hetkellä (samalla humanistipellekoulutuksella) johtotason tehtävissä, niin väkisinkin hiipii mieleen sellainen pieni "mä kusin tän homman" -ajatus.

Alan hiljalleen sisäistää, ettei muksu ole enää 6 kk. Jostain syystä jumiuduin tuohon puoleen vuoteen aika pitkäksi aikaa, vaikka jätkä on jo ehtinyt täyttää sen kahdeksan kuukauttakin. Kauhea vauhti jatkuvasti päällä. Ja kuten reilu 6 kk meni jäpikkää kantaessa edestakaisin, niin nyt esimerkiksi autossa risteykseen pysähtyminen on kauhean paha asia. Samoin jos rattaat pysähtyvät vaikkapa suojatien eteen. Ei saa pysähtyä ikinä koskaan milloinkaan!

* Ai niin, tahtoisin kovasti ratsastamaan. Viimeksi ollut ratsailla joskus 20+ vuotta sitten. Tahtoisin myös pelata vähän Pleikkaa (tuli just uus Sly Cooper!).