tiistai 29. huhtikuuta 2014

Byääh vol. miljoona

Olin jo kääntänyt vihaenergiani jonkun sortin välinpitämättömyydeksi ja huolettomuudeksi. No, sitten peruuntui psykologiaika eilen (kannatti herätä tuntia tavallista aiemmin). Tänään lapsi on kunnostautunut riehumisessa, sotkemisessa ja uhmailussa niin että ei tekisi mieli katsella koko lasta enää silmissään. Huomasin myös, että silmälasit ovat laulelemassa joutsenlauluaan, muoviosat lohkeilevat ja toisessa linssissäkin on joku alkava halkeama - raskaanahan tunnetusti suositellaan näöntarkastusta ja lisäksi mulla on toki rahaa ökyhintaisiin uusiin silmälaseihin (ei, en saa lasejani mistään netin halppispuljusta halppishintaan, koska linssit vaativat erikoishiontaa).

Mieliala laski taas sen verran ratkaisevasti, että alkoi vituttaa ihan kaikki. Alkoi vituttaa, että olen tällainen kömpelö muumi, jolle ei mahdu mitkään vaatteet päälle - tilanne ei ole parantumassa muutamaan kuukauteen. Vituttaa, että olen täysin arvoton ja hyödytön paska, jolla ei ole mitään omaa. Vituttaa, ettei ole tuloja ja koko kuukauden "tulot" menevät pakollisiin laskuihin saman tien tilille tultuaan. Vituttaa, että joka kerta ruokaa tai pikkuhousunsuojia ostaessakin mietin, että syön ja eritän jonkun toisen piikkiin. Vituttaa, että ainoa elämäntehtävä on palvella toisia. Vituttaa tämä ainainen yhden roolin elämä. Vituttaa, että siippa varasi itselleen pienen reissun ensi vuoden alkuun (enkä itse pääse mihinkään varmaan enää koskaan - silti suon sen reissun siipalle, joka on lapsen tultua luopunut melkein kaikista harrastuksistaan eikä myöskään usein liiku kotoa ilman meitä muita). Vituttaa, ettei ikinä tapahdu mitään kivaa. Ja vituttaa sekin, että mietin seuraavaksi postaavani vauvakuumeesta, joka on välillä luokkaa mieletön, mutta se vaihtui nyt tähän ainaiseen vitutusnirinään.

Itkun laukaisi tällä kertaa elukoiden tavanomainen ruoankerjäys iltapala-aikaan. Aina joku nurkumassa jotain.

Ja koska tapanani on hypähdellä kanankasvatuksesta kukkaruukkuun, kerronpa vielä, että törmäsin käsitteeseen erityisherkkyys. Suhtaudun pienellä varauksella kaikkiin määritelmiin, jotka tuntuvat syystä tai toisesta olevan pinnalla, mutta tämä kolahti lujaa.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Pruut

Viikonloppu oli oikein hedelmällinen: kävimme lastentarvikeliikkeen kanta-asiakasalessa ja löysimme marketista 50 % alennuksella juuri meille passelin parvekekalustesetin (kokoontaitettavat pöytä ja tuolit, jotta mahtuu sitten parvekkeella lykkimään vaikka niitä tuplia tarvittaessa). Nyt on myös parveke siivottu (paitsi että lasit odottavat vielä pesijäänsä eli siippaa).

Lastentarvikeliikkeen antia puolestaan olivat vähän isompien hankintojen lisäksi valjaat esikoiselle. Tervetuloa vappu, meillä on valmistauduttu! Olen aina suhtautunut lastenvaljaisiin vähän naureskellen ja ihmetellen, mutta valjaat ovat itse asiassa olleet hankintalistalla jo jonkin aikaa. Kevättalvellahan lapsi karautti ulos imetysryhmän tiloista sisävaatteissaan, ja vaikka koko ajan pidin sitä silmällä, se ehti lyhyessä ajassa avata melko painavan rautaoven ja kavuta jyrkät kiviportaat ulos jalkakäytävälle. Ei ole kuulemma kukaan aiemmin. Nyt viime aikoina lapsi on kunnostautunut karkailemaan hiekkalaatikolta: siinä vaiheessa kun aletaan kerätä hiekkaleluja pussiin, lapsi säntää karkuun. Isänsä tuo lapsen yleensä ensin sisälle ja menee sitten vasta keräämään lelut, mutta mulla on tietysti yksinäni ollut välillä vähän haasteita - etenkin kun tällä hetkellä ei voida puhua mistään räjähtävästä lähtönopeudesta ja rakettimaisesta etenemisestä muutenkaan. Totesinkin kerran kokeilun jälkeen, että me ajetaan vast'edeskin tuohon pihapiirin hiekkalaatikolle muutaman metrin matka kärryillä, joihin lapsen saa viisipistevöihin kiinni. Näin ollen ei ole kaduttanut tuplakärryjen hankinta, vaikka aika monilta sai suosituksia seisomalaudoista ja muista vaihtoehtoratkaisuista.

Saapa nähdä miten kauan karkailuvaihetta kestää: nythän meillä ei pysty lasta laskemaan kävelemään edes kauppakeskuksessa, kun ei se suostu kävelemään siihen ilmansuuntaan mihin itse on matkalla. Tunsin pienen kateudenpistoksen taannoin käydessämme puistossa, kun näin muita vanhempia taaperoineen. Taniaiset seurailivat kiltisti vanhempiaan ja pörräsivät näiden ympärillä vanhempien istuksiessa nurmikolla - ei muuten onnistuisi meillä. Elättelen silti toiveita vappupiknikistä, varsinkin nyt kun on ne valjaat.


Loppukaneettina voisin äimistellä sitä seikkaa, että edellisessä raskaudessa oltiin tässä vaiheessa käyty jo ainakin kertaalleen synnytysvastaanotolla kivuliaiden ja säännöllisten supistusten takia. Kopkop. Tämä raskaus on ollut helpompi, vaikkakin pelottaa sanoa sitä ääneen, koska melko irrationaalisestikin pelkään, että heti kun sanon näin invalidisoivat kivut pamahtavat kehiin. (Tosin heräsin tänään puoli viideltä lonkkasärkyyn enkä saanut enää nukuttua, mutta se nyt on vielä kevyttä kamaa.)

torstai 17. huhtikuuta 2014

Näin (voi) käy(dä) kun yrittää

Olen tänään miettinyt ihan tosissani, jos poistaisin kaikki mahdolliset nettiprofiilit ja pyyhkisin puhelimen muistista kaikki numerot ja nimet. Ei niin, että nytkään pahemmin puhelinta käyttäisin kommunikaatioon (en viitsi sillä edes surffata kuin pahimmassa hädässä, koska puhelimen pentele on hidas ja nykyajan mittapuulla vanha), mutta ihan vaan että voisin unohtaa kaikki. Ei tarvitsisi enää miettiä sosiaalista kanssakäymistä.

Eilinen alkoi harmistuksella siitä, kun jotkut suuret viisaat olivat kaivaneet erään nettiyhteisön syövereistä yhden sinne postaamani kuvan - toisen niistä kahdesta. Kuvassa oli lemmikkini. Monet ovat yhteisöön postanneet ihan vastaavia kuvia, mutta jostain syystä ainoastaan minun kuvani sai ns. käsittelyn. Suuret viisaat olivat päätelleet, että vaarannan lemmikkini hengen ja ilmoittivat tästä kovaan ääneen. Suuret viisaat pystyivät toki päättelemään hengen vaarantamisen, onhan heillä itselläänkin käytännön kokemusta aiheesta (eli ei yhtään). Herne meni sen verran pahasti nenään, että poistin koko kuvan ja saman tien toisenkin postaamani kuvan. Antaapa olla kokonaan. Eipä postailla enää kuvia, niin ei tarvitse kenenkään tulla arvelemaan, että olen lemmikintappaja. Eipä enää edes kommentoida mitään, niin ei ole kenelläkään mitään nokan koputusta mihinkään. (Laskin muuten kommenteissa taannoin vähän luikuria vahingossa, sillä kuulun vielä pariin yhdistystoimintaan liittyvään nettiyhteisöön, koska olen kyseisten yhteisöjen admin - tiedä sitten pitäisikö luopua siitäkin harrastuksesta kokonaan.)

Kuvakuohun jälkimainingeissa aloin epäillä, ettei ehkä kannattaisi hankkiutua illalla taloudesta lainkaan ulos - tiedossa olisi ollut eräs vertaistukitapaaminen (kyllä, pääsisin ihan itsekseni ulos!). Pelkäsin etukäteen klikkejä ja inside-ryhmiä, joihin olisi mahdotonta päästä sisään. No, pelko oli tavallaan turha, koska vaikka viime tingassa päätin vyöryttää valaanrunkoni tapaamiseen, en päässyt tapaamispaikkaan lainkaan sisälle. Kutsumeilissä ei tietenkään ollut edes puhelinnumeroa johon soittaa. Takaisin siis kotiin tyhjin käsin. Jälleen kerran.

Taisipa tapahtua ns. viimeinen pisara -ilmiö. Mä voin epäonnistua ja olla täysi nolla täällä kotona ihan keskenäni, ei siihen enää muita tarvita.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Hankala tapaus

Noin. Tähän mennessä olen kuunnellut psykologin lässytystä reilun tunnin, lapsen naama on ruvella sen pudottua liukumäestä (olivat sillä aikaa pihalla kun minä istuin muka päätäni parantamassa), lapsi kävi sotkemassa itsensä terveysaseman lounasravintolassa, siippa ajoi kohta vaihtoon menevän ja juuri katsastetun ja fiksatun auton parkkipaikan seinämään (vahingossa, luonnollisesti) ja lapsi nukahti ihan hetkeksi autoon, minkä takia sain sen unille reippaasti yli tuntia normaalia myöhemmin. Lapsen nukahdettua tilasin pizzaa, mässäsin ja koetan hengittää syvään. Erittäin syvään.

Mikä oli neuvolapsykologin anti? Ainakin tällä hetkellä olen melko sekavissa tunnelmissa - ja vihainen. Jo aika alkuvaiheessa alettiin puhua rentoutustekniikoista ja valmistautumisesta positiiviseen synnytyskokemukseen. Tuli lappusella linkkejä Bebesin synnytysvalmennussivuille ja Voimaannuttava synnytys -sivuille eli toisin sanoen juuri sellaisille sivustoille, joita vihasin jo esikoisen odotusaikaan. Sanoinkin, että mun tekee lähinnä mieli vetää noita onnellisia ja onnistuneita synnyttäjiä turpaan, joten tästä ei nyt taida olla mulle kauheasti apua, mutta mun kuulemma pitäisi vaan osata suodattaa se itselleni hyödyllinen materiaali. No enpä osaa. Mulla pimahtaa välittömästi, kun aletaan höpöttää, miten kivasti voi synnytellä kun vaan vähän hengittelee ja ajattelee kivoja asioita. Mulla pimahtaa, kun luen miten onnistuneesti muut ovat osanneet synnyttää enkä mä saa yhtään mitään voimaa niistä toisten ihanista kokemuksista. Miten mua voisi lohduttaa jonkun tuntemattoman pirkon kertomus omasta luomusynnytyksestään, kun ei pirkolla ole kuitenkaan samaa taustaa kuin mulla? Miten mä voisin olla tuntematta mitään muuta kuin kateutta ja raivoa?

Neuvolapsykologin maneeritkin olivat kuin suoraan stereotypiasta. Se hymyili ilmeisesti myötätuntoisesti joka kerta kun sanoin jotain ja teki mieli kysäistä, että ihanko oikeasti sua nyt hymyilyttää tämä asia, kun mua ei hymyilytä tippaakaan. Olisin myös toivonut jotenkin jämäkämpää otetta, kun nyt koko homma aloitettiin lässyttämällä, että ei sun tarvitse siitä edellisestä synnytyskokemuksesta puhua (vaikka alunperin puhelimessa näin sovittiin), jos sulle tulee tosi suuri tunneryöppy. Että kun tätä vatsassa kasvavaa vauvaakin tarvitsisi suojella. Miten mä voin päästä siitä edellisestä synnytyksestä yli jos siitä ei puhuta? Voin kertoa, että en ihan nyt justiinsa halua lähteä synnyttelemään tätä toista lasta pelkästään joidenkin rentoutumistekniikoiden turvin.

Käytiin me se synnytys kuitenkin läpi. Ja mulla on kuulemma trauma ja mulla laukeaa paniikkireaktio ennen kuin aivot ehtivät kunnolla edes käsitellä asiaa. Itkaisin vähän, mutta en niin paljon kuin kuvittelin, mikä johtui luultavasti siitä, että mua alkoi jo alkumetreillä vituttaa koko sessio. Nyt meidän olisi kuitenkin tarkoitus tavata vielä ainakin neljä kertaa ennen kesää. Sain kai kotiläksyksi hankkia rentoutuscd:n ja tutustua synnytyskirjoihin. En oikein tiedä mitä ajatella. Luultavasti joudun paukuttamaan seuraavalla kerralla, että nyt kuule edetään jollain toisella tavalla kuin vertailemalla omaa kokemusta toisten voimaannuttaviin kokemuksiin. Mua häiritsee jo se, että eihän tässä tiedä kai vielä kukaan millaiset edellytykset mulla on edes fyysisesti pukata tuota lasta alateitse tai millaiseksi tämä loppuraskaus muodostuu - siinä ei hengitystekniikat paljon enää auta, jos taas valvon ja kipuilen kuukausitolkulla.

Tällä erää voin antaa itse itselleni diagnoosin: hankala tapaus.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Pelko

Ensimmäinen neuvolapsykologikäynti olisi huomenna. Aloin jostain syystä lapsen päikkäriaikaan katsoa netistä paikallisen synnytyssairaalan valmennusvideoita ja primitiivireaktiohan siitä seurasi. Näemmä tilanne pahentuu koko ajan ja nyt olen edennyt vaiheeseen, jossa toivon, että synnytyksen voisi perua kokonaan. Pitäisi kaivaa synnytyspaperit esiin ja valmistautua puhumaan aiheesta, mutta puhumisen ajattelukin lyö päälle huutoitku- ja huohotuskohtauksen eli aivan puhtaan paniikin. Ohjeille avautumisvaiheen rentoutumisesta tekee mieli haistatella, enkä edelleenkään tajua miten jollain voi olla pokkaa tulla selittämään mulle sektiosta "maailman helpoimpana synnytystapana".

Pahinta on, etten edelleenkään tiedä yhtään haluanko edes yrittää alatiesynnytystä vai ruinata suunnitellun sektion. Hauskaa on myös, että kun tarkastelin paremmin äitiyspolilta lähetettyjä kutsuja, niin mulle ei olekaan laitettu kahta pelkopolikäyntiä vaan toinen käynneistä on synnytyksen suunnittelukäynti (eli käsitykseni mukaan ns. synnytystapa-arvio eli ns. haistapaskakäynti). Mä en vaan usko, että pääsen vielä mihinkään tulokseen yhden pelkopolikäynnin perusteella, joten toivoa sopii, että mulle tarvittaessa annetaan sieltä myös lisäsessioita.

Tokihan tämä raskaus on mennyt "vähän siinä sivussa", kun on jatkuvasti niin kiinni tuossa esikoisessa, mutta esikoisen odotukseen verrattuna paineet ovat ehkä jopa suuremmat. Ensimmäisellä kerralla ei oikein tiennyt mitä odottaa ja ajatus jostain vauvasta oli lähinnä pelonsekainen, mutta nyt tällä tokalla kerralla on havaittavissa ihan selkeää vauvakuumetta ja hinkua päästä näkemään minityyppi. Toisaalta kyllä olen jokseenkin kauhuissani nytkin, koska en todellakaan tajua miten voi selvitä taaperosta ja pikkuvauvasta hengissä ja järjissään. Jos mä olen nytkin yhdenkin huonosti nukutun yön jälkeen ihan maani myynyt ja puolihalvaantunut, niin miten helvetissä mä pystyn tekemään mitään, kun vauva valvottaa yöt ja taapero päivät? Jos tästä ei seuraa kuolema, niin ei sitten mistään. Tosin ensin pitäisi selvitä hengissä siitä synnytyksestä.

Helvetin synnytys. 
 
Hieman myös kauhistuttaa koko ajan lähemmäksi hivuttautuva viimeinen kolmannes - ei ole yhtään ikävä niitä kipuja ja unettomia öitä ja lähes täydellistä erakoitumista kotiin. Kivut ovat muuten toistaiseksi pysyneet maltillisina, vaikkakin muutamia huonompia öitä ja päiviäkin on ollut. Toistaiseksi kuitenkin kivut ovat laantuneet lepäämällä, mitä ei taasen ekassa raskaudessa tapahtunut. Toisaalta tämä raskaus ei olekaan vielä edennyt siihen pisteeseen, josta viimeksi lamautuminen alkoi, joten enpä vielä tuulettele.

Olen muuten luopunut verkostoitumisprojektistani. Olen todennut, että riski pettyä pahasti siksi, ettei samanhenkistä seuraa löydykään, on liian suuri. En kestä enää ajatusta itseni hilaamisesta johonkin äitiyhteisöön, jossa mahdollisesti tuntisin itseni outolinnuksi ja täysin porukkaan kuulumattomaksi. Olemme hakeneet esikoiselle ensi syksyksi kerhopaikkaa, mutta koska paikallinen päivähoitotilanne on ilmeisen katastrofaalinen, luulen ettei meille paikkaa heru. Mikäli näin tulee olemaan, koetan luultavasti alkaa käydä jossain avoimessa kerhossa, jotta lapsukainen pääsisi vähän leikkimään muidenkin lasten kanssa. En kuitenkaan hetkeäkään usko, että pääsisin itse nauttimaan minkäänlaisesta aikuisesta seurasta vaan luultavasti mulla tulee olemaan kädet täynnä lasten kanssa.

En edelleenkään istu kovin hyvin tähän kotiäitirooliini vaan tylsistyminen vaivaa aika ajoin (eli päivittäin). Haaveilen joskus, että pääsisin vaikka kirjoittamaan esseen tai suorittamaan jonkun kurssin. Aivot näivettyvät. Voisin lonkalta veikata, että olen viimeksi poistunut kotoa tai tehnyt jotain ei-kodinhoitoon liittyvää ilman siippaa tai/ja lasta noin kuukausi sitten (neuvolakäyntiä ei lasketa). Pinna on jo vähän tiukemmalla. Jospa viikonloppuna pääsisi messuilemaan?