Pelko

Ensimmäinen neuvolapsykologikäynti olisi huomenna. Aloin jostain syystä lapsen päikkäriaikaan katsoa netistä paikallisen synnytyssairaalan valmennusvideoita ja primitiivireaktiohan siitä seurasi. Näemmä tilanne pahentuu koko ajan ja nyt olen edennyt vaiheeseen, jossa toivon, että synnytyksen voisi perua kokonaan. Pitäisi kaivaa synnytyspaperit esiin ja valmistautua puhumaan aiheesta, mutta puhumisen ajattelukin lyö päälle huutoitku- ja huohotuskohtauksen eli aivan puhtaan paniikin. Ohjeille avautumisvaiheen rentoutumisesta tekee mieli haistatella, enkä edelleenkään tajua miten jollain voi olla pokkaa tulla selittämään mulle sektiosta "maailman helpoimpana synnytystapana".

Pahinta on, etten edelleenkään tiedä yhtään haluanko edes yrittää alatiesynnytystä vai ruinata suunnitellun sektion. Hauskaa on myös, että kun tarkastelin paremmin äitiyspolilta lähetettyjä kutsuja, niin mulle ei olekaan laitettu kahta pelkopolikäyntiä vaan toinen käynneistä on synnytyksen suunnittelukäynti (eli käsitykseni mukaan ns. synnytystapa-arvio eli ns. haistapaskakäynti). Mä en vaan usko, että pääsen vielä mihinkään tulokseen yhden pelkopolikäynnin perusteella, joten toivoa sopii, että mulle tarvittaessa annetaan sieltä myös lisäsessioita.

Tokihan tämä raskaus on mennyt "vähän siinä sivussa", kun on jatkuvasti niin kiinni tuossa esikoisessa, mutta esikoisen odotukseen verrattuna paineet ovat ehkä jopa suuremmat. Ensimmäisellä kerralla ei oikein tiennyt mitä odottaa ja ajatus jostain vauvasta oli lähinnä pelonsekainen, mutta nyt tällä tokalla kerralla on havaittavissa ihan selkeää vauvakuumetta ja hinkua päästä näkemään minityyppi. Toisaalta kyllä olen jokseenkin kauhuissani nytkin, koska en todellakaan tajua miten voi selvitä taaperosta ja pikkuvauvasta hengissä ja järjissään. Jos mä olen nytkin yhdenkin huonosti nukutun yön jälkeen ihan maani myynyt ja puolihalvaantunut, niin miten helvetissä mä pystyn tekemään mitään, kun vauva valvottaa yöt ja taapero päivät? Jos tästä ei seuraa kuolema, niin ei sitten mistään. Tosin ensin pitäisi selvitä hengissä siitä synnytyksestä.
Helvetin synnytys. 
 
Hieman myös kauhistuttaa koko ajan lähemmäksi hivuttautuva viimeinen kolmannes - ei ole yhtään ikävä niitä kipuja ja unettomia öitä ja lähes täydellistä erakoitumista kotiin. Kivut ovat muuten toistaiseksi pysyneet maltillisina, vaikkakin muutamia huonompia öitä ja päiviäkin on ollut. Toistaiseksi kuitenkin kivut ovat laantuneet lepäämällä, mitä ei taasen ekassa raskaudessa tapahtunut. Toisaalta tämä raskaus ei olekaan vielä edennyt siihen pisteeseen, josta viimeksi lamautuminen alkoi, joten enpä vielä tuulettele.

Olen muuten luopunut verkostoitumisprojektistani. Olen todennut, että riski pettyä pahasti siksi, ettei samanhenkistä seuraa löydykään, on liian suuri. En kestä enää ajatusta itseni hilaamisesta johonkin äitiyhteisöön, jossa mahdollisesti tuntisin itseni outolinnuksi ja täysin porukkaan kuulumattomaksi. Olemme hakeneet esikoiselle ensi syksyksi kerhopaikkaa, mutta koska paikallinen päivähoitotilanne on ilmeisen katastrofaalinen, luulen ettei meille paikkaa heru. Mikäli näin tulee olemaan, koetan luultavasti alkaa käydä jossain avoimessa kerhossa, jotta lapsukainen pääsisi vähän leikkimään muidenkin lasten kanssa. En kuitenkaan hetkeäkään usko, että pääsisin itse nauttimaan minkäänlaisesta aikuisesta seurasta vaan luultavasti mulla tulee olemaan kädet täynnä lasten kanssa.

En edelleenkään istu kovin hyvin tähän kotiäitirooliini vaan tylsistyminen vaivaa aika ajoin (eli päivittäin). Haaveilen joskus, että pääsisin vaikka kirjoittamaan esseen tai suorittamaan jonkun kurssin. Aivot näivettyvät. Voisin lonkalta veikata, että olen viimeksi poistunut kotoa tai tehnyt jotain ei-kodinhoitoon liittyvää ilman siippaa tai/ja lasta noin kuukausi sitten (neuvolakäyntiä ei lasketa). Pinna on jo vähän tiukemmalla. Jospa viikonloppuna pääsisi messuilemaan?