Vihainen akka

Kävin keskiviikkona neuvolassa. Tärkein anti oli ehkä pelkopolilähete, ja ihme kyllä jo tänään sain postitse kutsut kahteen sessioon. Vähän olen huolissani, että keskustelutuokiot ovat vasta kesällä, mutta eilen varmistui kaksi aikaa neuvolapsykologille tässä keväämmällä. Itkettää jo nyt. Kaikki sessiot tulevat tarpeeseen, mutta olen samalla myös huolissani, että vastassani on joku alentuvasti suhtautuva ja lässyttävä hoitohenkilökunnan edustaja. On meinaan tullut törmättyä. Mutta eivät kai ne pelkopotilaalle sellaista ihmistä laita vastaan, eiväthän?

Olen jostain syystä nykyään hyvin, hyvin vihainen. Vihaisena ei välttämättä ole kivaa. Syytän tilasta osin hormoneja, osin elämän monotonisuutta, osin tietynlaista yksinäisyyttä ja osin myös lähestyvää synnytystä ja uutta elämänvaihetta. Kuvittelen, etten olisi näin vihainen, jos saisin välillä olla muutakin kuin äiti, mutta hei, nyt eletään koti- ja pikkulapsivaihetta vielä jonkun aikaa!

Vihaisuus kuitenkin alkaa vituttaa itseäkin vähintään siinä vaiheessa, kun harva se päivä saa kiehua ihmisten typeryyttä ja päivä on väistämättä pilalla. Vituttaa, kun joskus herää aamuyöstä silkkaan vihaan. Ei auta, vaikka kuinka ajattelisi sateenkaaria ja yksisarvisia tai yrittäisi lukea hömppää, kun vihaiset ajatukset vaan vyöryvät päälle. Anoppi käväisi tosiaan kylässä ja niinpä tuli valvottua lähes koko edeltävä yö peläten anoppipäivää. Heräsin aamuyöstä kevyeen toiveeseen, että osaisin pitää ilmeeni ja kielenkantani kurissa seuraavana päivänä, mutta ajatukset karkasivat tyystin ja lopulta mietin aivot sauhuten ja verenpainelukemat tapissa kaikkia anopin tekemiä ja sanomia outouksia. Päivä meni lopulta ihan hyvin ja pokkakin piti (vaikka ns. tilanteitakin oli).

Olen kuitenkin kaiken aikaa melko kärkäs ja saan jatkuvasti pidätellä itseäni, etten polta päreitäni tyystin. Suurin viha kohdistuu tällä hetkellä ehdottomasti siihen, jos joku erehtyy kohtelemaan alentuvasti tai vähättelevästi tai pitämään typeränä - eikä pelkästään minua vaan myös muita fiksuina ja hyvinä pitämiäni ihmisiä (enkä nyt tarkoita rinnastaa, että olen itse fiksu ja hyvä, mutta en saa muotoiltua toisinkaan). Olen aina ollut jonkinmoinen oikeudenmukaisuuspoliisi, mutta nyt sekin piirre tuntuu korostuvan entisestään. Osa vihasta kohdistuu selkeästi kaikenlaisiin äitiysaiheisiin, mutta toki vedän kierroksia myös muista aiheista eli tässä vaahtoamani kohdat ovat vain jäävuoren huippu. Vihaan!

Olen vihainen mm. siitä, että kuvittelin saavani jotain irti netin äitiryhmistä. On käynyt hyvin selväksi, että on vain yksi tapa odottaa ja jos siihen ei mukaudu tai uskaltaa edes kysyä jonkun asian tarkoitusta, saa päällensä raivoisan korppikotkalauman, joka ilmoittaa että täältä voi muuten lähteäkin, jos ei touhu miellytä. Homma selvä. On ihan ok yhtenä laumana huudella kuinka on järkyttävää, kuinka jotkut hommaavat lapsensa niin vanhoina, mutta ei ole ok kyseenalaistaa miten toisten vauvojen painokäyrät liittyvät siihen minkä kokoisia vaatteita jonkun pitää omaan vauvanvaatelipastoonsa pestä ja silittää. On ihan ok mennä yhtenäisenä laumana traumaattisen ja vaikean synnytyksen kokeneen ja pelkopolille menevän äidin ketjuun huutelemaan, kuinka pelottaa ettei oma kolmas lapsi synnykään luomuna ja kolmessa tunnissa niin kuin aiemmat (huom. kyseinen ketju ei ollut minun aloittamani) tai vaikka kertoa paukauttaa samassa yhteydessä kuinka ei voisi ikinä ottaa jotain niin perseestä olevaa asiaa kuin epiduraali. No kivat sitten sulle hei - olisko ihmiset tilannetaju mitään? Tai toisen ihmisen kunnioitus?

Pistää myös vihaksi, että yritän miten viattomasti tahansa kirjoittaa jostain odotus- tai lapsiaiheesta facebookissa, niin aina on tuloksena sota. Aina siellä on joku kertomassa, että sun kokemuksesi on muuten perseestä, sä et ole mitään ja mä tiedän tän homman paremmin. Vähän tietysti kärjistän, mutta tämä näin tiivistyksenä. Voi tietysti olla kyse kommunikaatioeroistakin ja siitä, miten ihmiset kuvittelevat auttavansa, mutta mua ei auta, jos joku molopää tulee kirjoittamaan pelkopoliajasta iloitessani (*, että hänelläpä oli muuten 100 kertaa pahemmat paikat eikä hän ole pelännyt eikä ajatellut itseään vaan aina ajatellut pelkästään vauvaansa ja sen terveyttä. Noin, siinäpä sitten mitätöit kerrasta minun kokemukseni, minun kipuni, minun pelkoni ja minun äitiyteni kyseenalaistaen myös kykyni rakastaa lastani - tattista vaan. On niin ihanaa, kun äidit tukevat toisiaan. Kerroinko jo, että vihaksi pistää?

Äitiys ei yhdistä - äitiys erottaa. Pitäisi tietysti itse oppia erottamaan, että ei se tietty ryhmä tai pari huutelijaa vielä tee kaikkia muita äitejä ja että aina ei tarvitsisi lähteä tuulimyllyjä vastaan, mutta kun nyt vaan pistää vihaksi. Ja kun  näitä lapsen paras - /paras äiti -kortteilijoita on myös ihan perhepiirissä, niin ottaahan se nyt aivoon. Mikä perkele se on, että näissä äiti- ja vanhempihommissa on niin helppoa lähteä sen toisen mitätöimisen tielle? Mikä siinä on, että se toinen on niin paha uhka, että se pitää jotenkin saada demilitarisoitua?

Ja niin, kuten sanottua, pistää vihaksi että tällaisista asioista pitää edes vihastua. Voi kun voisi vaan antaa olla, niinhän henkisesti vahvat kai tekevät. Eivät ne typerykset useimmiten edes tajua olevansa typeryksiä. Oppisikohan tätä vihaansa vähän käsittelemään, kun käy märisemässä traumojaan ja pelkojaan?




*) Täsmennän vielä, että mä en hae mitään Suurimman Kärsijän kruunua. Ei, mä haen ehkä vertaistukea ja ehkä haluan vaan kertoa asioista rehellisesti - tämmöiset asiat kun nyt vaan sattuvat olemaan mun elämässäni pinnalla. Mä en kaipaa sääliä enkä vuolaita kauhisteluja tai mitään mässäilyjä. Ja kun ne vitun pelkopoliajat olivat mulle periaatteessa iloinen asia!