Murheenkryyni volisee (taas)

Musta on jälleen kerran kuoriutunut viime päivien aikana joku negatiivisuuden ruumiillistuma. Syyksi epäilen muutto- ja muutosstressiä, mutta mene ja tiedä. Väsymykselläkin on varmaan taas näppinsä pelissä, koska olen nukkunut jotenkin turkasen huonosti. Jos lapsi on nukkunut, niin itse sitten en ole saanut unta tai olen kukkunut hereillä vähän väliä.

Meillähän oli unikoulu vol. 2. Ensimmäisenä yönä lapsi heräsi viisi tai kuusi kertaa, joten tuli heti todettua, että unikoulu taisi olla paikallaan. Siitä ne kerrat sitten taas vähenivät ja klo 4:n herääminenkin saatiin pois. Mulla on silti vinha epäilys, että mun pitäisi pitää lapselle oma unikoulu ja että se rauhottuu isänsä kanssa helpommin ja nopeammin. Itse asiassa heti isän ekana työaamuna jannu kukkui taas hereillä klo 5 enkä mä saanut sitä enää nukkumaan. Nyt ollaan herätty sitten 5.30 ja tänään - tadaa - klo 4.30. Edelleenkään tunteja ei yöhön tule yhdeksää enempää (juuri) koskaan. Päivällä unta tulee 1,5-3 tuntia. Ei kai ihan hirveästi, mutta ei tuo vaan nuku sen enempää. On tietty aika hauskaa, kun muksu menee nukkumaan klo 21 ja itsellä on siinä vielä kaikenlaista iltapuhdetta ennen kuin voi ajatellakaan nukkumaanmenoa (enkä nyt tarkoita ns. omaa aikaa), sitten ei tule uni kun yrittää "ajatella nukkumaanmenoa" ja sitten onkin jo herätys neljän jälkeen. Jipii.

Vaikka musta on toisaalta ihanaa, miten lapsi on kehittynyt, miten vilkas ja nauravainen se on ja miten siitä alkaa jo olla seuraa, niin mä olen monesti päivien mittaan aika puhki tuon lapsen kanssa. Jos se ei nyyhki mun jalkaani vasten, niin sitten se on tekemässä jotain kiellettyä/vaarallista eli kellahtamassa jostain päälleen tai kiipeämässä jonnekin tms. Se ei ole hetkeäkään paikallaan - tai no on, jos on vaikka kurotellut jostain sanomalehden ja mutustaa sivuja kitusiinsa. Meillä on nyt kestänyt tuo lahkeessa roikkuminen jo kuukausia ja se voi ilmeisesti vielä kestää sen puoli vuotta hyvinkin. Sanokaa nyt joku muukin, että olette välillä kokeneet sen rasittavana! Meillä kun isä yrittää leikkiä lapsen kanssa lattialla ja mä olen toisessa huoneessa, lapsi lähtee kuin Nato-ohjus äitin perään ja on kohta taas nyyhkyttämässä lahkeessa. Välillä, kun isä syöttää ja menen paikalle, lapsi haluaa vaan mun syliin ja lopettaa syömisen siihen paikkaan. Haluaa mun syliin, kun ollaan kaupassa tai kun on isänsä sylissä.

Tästäkin on vissiin olemassa pari koulukuntaa: toiset sanoo, että lapsi pitää huudattaa tottumaan siihen, ettei pääse aina syliin ja toiset sitten suosivat vaikka just kantamista erilaisin välinein ja ovat sitä mieltä, että lapsi lähtee jossain vaiheessa itse eriytymään äidistä. Mulla esim. sisko ja äiti ovat ihan pöyristyneitä, että mä kantelen lasta päivät pitkät ja skippaan esimerkiksi ruoanlaiton, joten sieltä ei heru ymmärrystä. (Mun äidin mielestä lapsen pitäisi muutenkin itsenäistyä ja se pitäisi kuulemma roijata useammin mummilaan vaikkapa yöksi, että se ei olisi niin riippuvainen äidistään. On se nyt ihan yhtä hittoa, että alle vuotias lapsi on riippuvainen äidistään!)

Perskules, kun tuolle kelpaiskin se selässä roikkuminen, mutta kun ei se vaan siinä viihdy (esim. ruoanlaiton ajan). Kokeilin eilen sivuasentoa Manducassa ja sehän oli yllättävän helppoa ja tuntui toimivan, tosin en testannut vielä kotitöiden tekoa tai ruoanlaittoa samaan aikaan. Asento on jotenkin kivampi kuin selkäasento, kun lasta voi likistellä siinä kyljellä, mutta toinen käsi on kyllä vähän vajavaisesti vapaa. Mutta jos asento toimisi, niin olisi ehkä vähän helpompaa. Käytiin eilen testimielessä Manducan kanssa tuolla läheisellä tekolutakolla ja kahlailtiin sitten rannalla - oli aika kivaa.

Mutta kivasta takaisin negatiiviseen. Ikä ei näytä tuovan muutosta mun kesäiseen itseinhoon, sillä nähtyäni itsestäni juhannuksena otetut trampoliinikuvat (testasin siskon perheen uuden trampan) ja käytyäni vaa'alla totesin, että olen ihan helvetillinen valas. Paino on lähtenyt nousuun raketin lailla. Vissiin ei tee terää vetää paketillinen keksejä, koska vähän väsyttää/tympii/ketuttaa. Sen lisäksi, että näytän sotanorsulta, näytän myös arpinaamaiselta, punakalta Detlefiltä, enää puuttuu viikset (no, nekin taitaa olla, mutta eivät ole ihan noin tummat). Vittu. Lärvi on jotenkin tosi komeassa kunnossa: mä en vaan pääse eroon epäpuhtauksista ja sitten kun alla on vielä ikuiset arvet (vitivalkoisessa hevosennaamassa), joita tulee koko ajan lisää käsittämättömän helposti, niin avot! Ihohuokoset ovat mallia kraateri. Hiukset ovat pienen tauon jälkeen jatkaneet tippuilua ja niitä on koko kämppä täynnä. Mun hiirenhäntäponnari näyttää ihan järkyltä enkä meinaa millään saada tuota päälaelta kasvavaa uutta hiusta kuriin - näyttää tosissaan siltä kuin mulla olis mullet.

Muutto epäilyttää pahasti. Tai ei itse muutto, mutta sen seuraukset. Meikän päähänpiston (jouduin katsomaan sanan "päähänpisto" sanakirjasta - olen idiootti!) seurauksena mies joutuu hinkuttamaan naurettavaa työmatkaa ja palaa loppuun. Itse en saa töitä - minkään alan. Oman alan paikoissa katsotaan, että äitylin ammattitaito taitaa olla menetetty ja äityli voi vaikka vastaisuudessa keskittyä ihan niihin kotihommiin tai vaikka lisääntymään uudelleen. Paikoissa, joihin ei vaadita koulutusta (onko sellaisia vielä?), katsotaan, että ei se täällä pitkään viihdy ja sillä on sitä paitsi liikaa koulutusta, joten ei tipu duunia. Istun sitten lahkeessa räkivän kersani kanssa erakkona kotona Kaupungissa ja mietin, miten se elämä nyt tälleen nyrjähti viturallallei.

Jotta näin pirtein tunnelmin viikonloppuun. Siippa lähtee kesätapahtumaan; mä menen muksun kanssa varmaan mökille päiväksi ja oletan härskisti, että lapsen mummi toimii välillä varakäsiparina.

Suhteista ja tylsyydestä

Olen Kaupunkiin muuton kynnykselläkin miettinyt, palautuuko mun sosiaalinen elämäni ikinä lähellekään sitä tasoa, mitä se on ollut. Joskus oli tapana ihan puhella puhelimessakin tiettyjen ihmisten kanssa - nyt en puhu enää ikinä kenenkään kanssa (lukuun ottamatta välttämättömiä asiapuheluja). Luonnollisesti ihmisiä näki livenä paitsi töissä myös vapaalla. Olen nähnyt vanhoja ystäviä tässä parin vuoden aikana ehkä kerran, pari.

Välillä onnistun tuntemaan syyllisyyttä myös tästä ihmisten kaipuusta - ehkä senkin takia, että mun harvat ihmiskontaktit ovat melkein kaikki Facebookissa, jota taas siippa ei ymmärrä tippaakaan. Välillä tulee siis naljailuja Facebookin käytöstä, mihin mulla järjestään aina palaa hermot. Mullahan on mielestäni täysi oikeus hengata siellä just niin paljon kuin huvittaa (sillä oletuksella toki, etten laiminlyö lasta) - just sen takia, että se on nykyään melkein ainoa paikka, jonka kautta olen yhteydessä kehenkään. Tuntuu siis, että mies yrittää kieltää mun vähäisetkin yhteydenotot ulkomaailmaan, vaikka hyvin tiedän, ettei asia näin ole. Silti mun ajoittain kipeä mieleni miettii, enkö vaan osaa olla kiitollinen siitä mitä mulla on ja haluanko jotain, mitä ei ole syytä edes haluta.

Mutta onhan tää nyt kaikilla mittapuilla ollut aikamoista erakkoutta. Joillekin sopii; mulla alkaa olla vaikeaa.

Mä luulen, että meillä on miehen kanssa aika perinteinen asetelma siinä mielessä, että se ei ehkä täysin tajua, millaista on olla yksin kotona lapsen kanssa. Ei sitä varmaan tajua ennen kuin on yksin kotona lapsen kanssa. Mä luulen, että jos ei ole kokenut kotona lymyilyä ei ehkä osaakaan niin arvostaa sitä, että saa olla ihmisten kanssa tekemisissä vaikka sitten siellä töissä.

Ystävyysjuttuja varjostaa edelleen välirikko ns. parhaimpaan ystävään joitain vuosia sitten. Yleensä olisin varovaisten tunnustelujen ja sovintoyrityksen kannalla, mutta vaikka välirikko edelleen kaihertaa, niin tunnen itseni edelleen niin loukatuksi, etten taida pystyä "nöyrtymään". Mietin vaan, ovatko tuntemukset oikeutettuja vai juontavatko kenties juurensa mun nykyään aika herkästäkin tavastani pyrkiä eroon ihmisistä, jotka eivät "ole hyväksi" tai tuottavat pahaa mieltä. Mene ja tiedä.

Vauvavuosi lähenee loppuaan ja sen jälkeen kuulemma alkaa helpottaa kaikin puolin. Tällä hetkellä tuo kävelemään opetteleva on aika hengästyttävä kaveri: se haluaa vaan, että sitä kävelytetään jatkuvasti tai sitten se on jossain kiipelissä tai syömässä vessapaperia jne. jne.. Ei jotenkin tunnu yhtään siltä, että helpottaa ihan pian. (Se oppi muuten konttaamaan - nyt siitä tulee normaali!)

No, sitä olin tässä sanomassa, että haluaisin nostaa itselleni hattua siitä, kuinka olen kestänyt tätä tietynlaista tylsyyttä, oman ajan vähyyttä ja rutiineja. Ei ole tehnyt lähellekään niin tiukkaa kuin kuvittelin, mutta täytyy myöntää, että polte päästä rikkomaan rutiineja on koko ajan suurempi ja suurempi. Mun pää on yleensä ollut aika herkkä hajoilemaan jo samoina toistuvista päivistä sekä aikaisista nukkumaanmenoista ja aamuista - jos ei muuta, niin tällaista tylsyyttä vastaan on sitten pitänyt taistella kapinoimalla nukkumaanmenoa vastaan ja etsimällä edes jotain elämystä vaikka sitten telkkarista tai netistä. Nyt on ollut pakko oppia, että aina ei vaan auta: välillä tylsän päivän jälkeen on vaan mentävä tylsästi iltapalan ja -pesun jälkeen suorilla nukkumaan. Tämäkin on muuten jotain, mikä mua on koko meidän yhdessäoloajan välillä ketuttanut ja välillä ihastuttanut tuossa siipassa. Onhan se hienoa, että osaa olla järkevä ja nukkua silloin kun pitää, mutta toisinaan tuntuu, ettei meillä ole paljon yhteistä kahdenkeskistä aikaa, kun kaveri vaan painaltaa aina kiltisti ajoissa nukkumaan.(*

Mut joo, vieläkin haaveilen sellaisista aika pienistä jutuista. Olis ihan käsittämättömän ylellistä saada viettää pari tuntia vaikka jonkun leffan tai sarjan parissa - jonkun sarjan maratonkatselusta en uskalla edes haaveilla. Olis myös siistiä päästä tästä kynsien pureskelusta ja lakata kynnet. Ja siipan kanssa olis kiva päästä kahdestaan syömään tai jonnekin.

Näin loppuun ylpeilen vielä sillä, miten positiivinen ja kiva ihminen olin tänään(kin), kun miehen suku teki taas yllätyshyökkäyksen kylään. Mulla oli nukkuma-aamu ja olin sen jälkeen häärännyt koneella muuttoon liittyviä juttuja, joten en ollut vielä edes kunnolla pukeissa. Pirteä mamma (jonka näin siis ekaa kertaa) toi pojalle yksivuotislahjan, teki tupatarkastuksen (eli ihan ilmiselvästi kyyläsi asunnon huoneet läpi - meillähän ei ollut edes sänky pedattu ym.) ja ilmoitti lähteissään, että onpa kumma, kun meidän poika kulkee vielä vaipoissa. Että ihan vinkkinä vaan, että nyt kannattaa opettaa potalle ja lopettaa samalla myös luonnon tuhoaminen kertakäyttövaipoilla, koska ei ennen vanhaankaan mitään kertiksiä ollut. Ennen vanhaan lapset eivät myöskään pullikoineet pottaa vastaan eivätkä kulkeneet enää vaipoissa kahden vanhoina niin kuin nykyään. Minä, vanha zen master, vaan hymyilin lammasmaisesti ja kiitin vinkistä. Oon ehkä paras! En tosin edes tarjonnut kahveja, koska se olis mennyt mun mielestä jo vähän överiksi. Kutsumattomille vieraille ei välttämättä tarjoilla tässä taloudessa (eikä yleensä ole edes paljon mitä tarjoilla).

Edellisen yllätyshyökkäyksen aikaan olin muuten sohvalla imettämässä lasta lähes läpinäkyväksi kulunut (lyhyt napamallinen) yöpaita korvissa ja ainoastaan pikkuhousut jalassa eli melkein alasti. Jostain kohtalon oikusta satuin katsomaan tielle ja tajusin, mikä auto sieltä kaartaa pihaan. Ehdin maastoutua kylppäriin ja vetää aamutakin päälle, kun vieraat olivat jo eteisessä. Aiheesta on sanottu, mutta kun ei mene perille. "Tultiin vaan nopeasti pistäytymään ja lasta katsomaan." No, tätä toivottavasti ei tule tapahtumaan enää Kaupungissa - mä haluan valmistautua kyläilyyn edes niin, että olen sentään vaatetettu, perhana vieköön. 



*) Prkl. En oikeasti kestä tätä pätkimistä, siis aivojen pätkimistä! Mun piti tähän postaukseen kirjoittaa meidän juhannuksesta ja siitä, kuinka se oli alkuun ihan hemmetin paljon tylsempi kuin mitkään aiemmat juhannukset, mutta sitten siitä tulikin ihan jees. Vaikka olikin ehkä vähän tylsää. Jep jep. [Että ottakaapa vaan tällanen tehokas tyhjäpää töihin, hei! En siis niin ikinä saa mitään töitä.]

Kuivan kesän mittarimato

Kun nyt näemmä tulee kirjoiteltua aika pikaisesti jotain, joka ekana tulee mieleen, niin osa jutuista unohtuu. Palataan siis vähän ajassa taaksepäin.

Vaikka 10 kk neuvolakäynti olikin ihan ok enkä jaksanut jäädä sitä märisemään, niin saimme toki taas pyyhkeitä lapsen painosta. Toisaalta en ole huolissani, koska lapset kai tuppaavat kasvamaan omaan tahtiinsa eivätkä välttämättä käyrien mukaan, mutta toisaalta alkaa ehkä ihan snadisti mietityttää, miksei kaverin paino nouse. Tätä menoa se ei ikinä pääse turvaistuimeen, painoa ei nimittäin vieläkään ole kuin ehkä hikisesti kahdeksan kiloa.

Öljylisäähän meille suositeltiin jo aiemmassa lekurineuvolassa, mutta mun kokemus tuosta öljylisästä on aika paska (kirjaimellisesti). Lapsosen serkkulikka oli myös vähän vajaa vuotiaana kuin kuivan kesän orava ja sillekin yritettiin öljylisää - sillä seurauksella, että joka kerta kakkiessaan lapsi itki kivusta. Ei ollut se kokeilu kovin pitkäikäinen. Myös meidän eka kokemus öljylisästä on vähän vastaava ja nyt kun kokeilin uudelleen, niin lapsipa oksensi parina päivänä sellaista öljyistä liejua, vaikka ruokailusta oli kulunut jo tovi. Että ei ehkä sitä öljyä. Tuumasin, että ehkä pitää kokeilla margariinia. Toisaalta mun järjen mukaan lapsi saa massaa sitten kun se saa massaa (olipas älykkään kuuloinen toteamus).

Niin, ja lapsihan siis vetää sen viisi ateriaa päivässä ja ainakin mun äidin ja siskon mukaan sen ruokahalu ei yhtään korreloi sen koon kanssa eli ruokahalusta ja ruoan määrästä tämän homman ei kai periaatteessa pitäis olla kiinni. Ehkä lapsi on vaan niin liikkuvainen, että onnistuu juuri nyt kuluttamaan ihan hitosti?

Toinen asia, josta tuli pyyhkeitä, oli lapsen konttaamattomuus. En osaa olla kamalan huolissani, enhän itsekään ikinä vauvana kontannut. Nyt kuitenkin neuvolantädin mielestä meidän tulee opettaa lasta konttaamaan eikä rohkaista sitä millään tavalla kävelypuuhiin. Lapsi tulee laskea lattialle konttausasentoon ja sille pitää kontata esimerkiksi. Sain ihan moitteita, kun laskin yhdessä vaiheessa lapsen lattialle istumaan - se oli kuulemma pahapaha, sitä ei saisi tehdä ikinä. Ja kieltämättä käväisi mielessä, että jos lasta ei saa rohkaista kävelemään, niin ihanko oikeasti mun pitäisi laskea sitä lattialle, joka kerta kun se nousee seisomaan? Haha. No, ehkä sitä ei tarkoitettu, lasta ei kuulemma saa nyt missään tapauksessa kävelyttää, mutta kyllä vaan silti vähän oudoksuttaa. Sanomattakin selvää, että emme ole antaneet kovin suurta painoarvoa näille neuvoille. Lapsi alkaa kontata, jos se alkaa ja jos se päättää sitä ennen lähteä kävelemään, niin se lähtee. Muuta en tiedä kuin että lapsi etenee aika hiton kovaa mittarimatoillen ja osaa kyllä hengata konttausasennossa sekä nousta istumaan ym. mukavaa. Ehkä sen mielestä se vaan pääsee etenemään nopeammin ryömien?

Kakkosvaihetta ja muuttoa

Näyttää entistä todennäköisemmältä, että edessä on unikoulun kakkosvaihe. Mun teoriani on, että klo 4:n unitissitykset ovat nyt pojan mielessä yhdistyneet koko yöhön ja se on taas kehittänyt jonkunmoisen tissiassosiaation tai yrittää nyt vaan jallittaa sitä tissiä muinakin aikoina. Ongelmaa ovat kulminoineet myös pystyynnousemisen oppiminen ja hampaat.

Ihmettelin kovasti, kun poika ei heti pystyynnousemisen opittuaan alkanut heilua pystyasennossa myös sängyssä. Se kokeili sitä kerran, pari ja lopetti sitten kokonaan ainakin reiluksi viikoksi, pariksi. Vaan nytpä sitten heilutaan pystyssä jatkuvasti. Pojan ei tarvitse kuin vähän havahtua ja se on heti yrittämässä pystyyn. Iltaisin nukutukset ovat yhtä huutoa ja heilumista, hyvä jos tunnilla selviää. Sitten noustaan mahdollisesti vielä keskellä yötäkin valvomaan ja karjumaan sekä tietysti pompataan ylös klo 3:n tai 4:n maissa. Aamuyön ja aamun tunnit mä olen torkkunut pojan kanssa meidän sängyssä ja se on imutellut tissiä vähän väliä (saattaa esim. nousta mun päälle imemään mahallaan tai kontillaan, jos olen kääntynyt selälleni).

Nyt tosin viime päivien kehitys näyttää siltä, että tissikään ei enää huijaa nukkumaan. Muutamat viime päivät onkin menty niin sanotusti (niin sanotusti sen takia, että aamuyöhön on tullut pitempi valvoskelupätkä, jonka jälkeen ollaan vielä palattu nukkumaan ja nukuttu vähän myöhempään eli ehkä jonnekin ysiin) yksien päikkäreiden taktiikalla ja ainakin iltanukutukset ovat vähän helpottuneet, mutta edelleen tulee tuo aamuyön herääminen ja pitkähkö valvoskelu. Se olis saatava pois. Luulen silti, että olemme vahvasti menossa kohti yksiä päikkäreitä.

Siippa käski jo miettiä tulevaa yöpaikkaa unikoulun ajaksi, mutta luulen, että jään kotiin - leiriydyn telkkarin eteen ja teen pedin sohvalle sekä hommaan mahdollisesti yöksi korvatulpat. Jos todetaan, että hampaat eivät ihan hirveästi just nyt häiritse, niin unikoulu saattaa ajoittua juhannukseen. Että sellaset kestit sitten.

Käytiin siskon kanssa perjantaina "kaupungilla" (ehhehhee) syömässä ja baarissa. Oli kivaa. Mahdottoman kivaa. Tuli tanssittua 18-kesäisten joukossa koko loppuilta, hyvin jaksoi vanhakin. Olin 99,99 % varmuudella baarin vanhin, sekään ei jaksanut haitata. Ja tulihan muuten uudestisyntynyt olo, teki niin hyvää päästä vähän tuulettumaan!

Lopetin Vauva-lehden tilauksen. On surku. Tahdon vauvan.

Meidän muuttoajankohta on varmistunut ja mitä todennäköisimmin hilaamme kamamme ja itsemme Kaupunkiin ensi kuun puolessavälissä. Enää kuukausi pikkukaupungissa, ihanaa!

Menin muuten lipsauttamaan anopille meidän muuttokohteen. Täytyy sanoa, että vaikka tiedostan, että mä voisin avautua vähemmänkin asioistani omalle äidilleni (olisi kaikin puolin helpompaa), niin joskus ihmetyttää, miten vähän appivanhemmat ja siippa kommunikoivat keskenään. Siippahan ei nyt sitten ollut kertonut vanhemmilleen, että olemme muuttamassa pois pikkukaupungista ja minusta tuo nyt olisi kuitenkin jotain sellaista, joka olisi vähintäänkin reilua kertoa. Mutta yllärinä tuli - aloin jonkun jutun yhteydessä höpöttää meidän uudesta asunnosta taannoisten hautajaisten muistotilaisuudessa ja anoppi siinä sitten kysäisi, että mihis te nyt muutatte. En minä nyt valehtelemaankaan voinut ruveta tai keksimään jotain puolitotuuksia. Anopilta pääsi kiljaisu ja herranjumalat, taisi tulla vähän järkytyksenä. Totesin siihen sitten, että vaikka lapsen isovanhemmat ja siipan työ ovatkin pikkukaupungissa, niin mulla ei ole aikeita jäädä tänne työttömäksi loppuelämäkseni. Olen sen todennut aiemminkin, mutta jostain syystä asia ei täkäläisille tunnu menevän kovin helpolla jakeluun.

Reissussa rähjääntynyt

Väänsin sitten työhakemuksen. Muistin hakemuksen lähetettyäni, että unohdin päivittää yhden oleellisen asian CV:hen. En ihmettelisi, jos CV:stä tai hakemuksesta olisi jäänyt muutakin pois, sen verran vauhdilla ja pystymetsästä tuli taas toimittua. Alkuinnostuksen jälkeen odotukset eivät ole järin korkealla. Tiedän, että jos joudun uusimaan testit, mun kohtaloni on aika pitkälti sinetöity. Ja sen jälkeen en enää tiedä miten motivaatiota riittää vai lähteekö seuraava hakemus suorilla jonnekin ns. kakkahommiin. Jipii. En edes tällä hakemuksella tähtää mihinkään erityisen kunnianhimoiseen pestiin vaan lähinnä palataan hattu kourassa sinne valmistumisen jälkeisiin asetelmiin.

Se reissu. Ei oo varmaan yksikään reissu ikinä epäonnistunut näin (tästä voinemme päätellä, että on ollut tuuria). En ole kuitenkaan ihan maani myynnyt, joskus kai näinkin pitää mennä. En kykene tekemään mitään täydellistä reissuraporttia, mutta tässä muutamia epäonnisia tapahtumia:

• Saavuttuamme lentokentältä päärautatieasemalle junassa kuulutetaan nousemaan junasta ehdottomasti radan oikealle puolelle. Puoliylpeänä tulkkaan miehelle, että nyt mennään ulos oikeanpuoleisista ovista. No, laiturille päästyämme meitä on vastassa koppalakit, jotka toteavat, että tällä laiturilla ei ole lainkaan hissiä, joten meidän pitää mennä seuraavan saapuvan junan läpi toiselle laiturille kolmen matkalaukun, lastenrattaiden ja muutaman pienemmän nyssäkän kanssa. Taas koin pientä ylpeyttä, että ymmärsin koppalakkien molotuksen (en ole 11 vuoteen käyttänyt ko. kieltä aktiivisesti). Tuntui kuitenkin mahdottomalta lähteä kaikkien niiden kamojen kanssa yrittämään toiselle laiturille junasta nousevaa ihmisvirtaa vastaan, joten päätimme miehen kanssa poistua laiturilta rappusia pitkin niin että viedään kamoja yksi kerrallaan ylemmälle tasanteelle. Ei ihan onnistunut. Koppalakit tulivat huutamaan, että ettekö nyt ymmärrä mitä teille puhutaan ja alkakaa painua vaan sille toiselle laiturille. Samaan aikaan toiselle laiturille ilmestyy lisää koppalakkeja, jotka aloittavat myös karjumisen. Karjuin takaisin. Mentiin junan läpi koppalakkien avustuksella.
• Ylemmällä tasanteella on mahdotonta löytää hissiä katutasolle. Ei sitten missään ilmaansuunnassa. Löysimme hissin lähtöpäivänä eräästä kuolleesta kulmasta.
• Ulkona sataa ihan **tusti. Kastutaan totaalisesti ja eksytään monta kertaa matkalla hotellille, jonne oli siis matkaa päärautatieasemalta n. 250 m.
• Sunnuntaina piti suunnitelman mukaan sisätiloihin paikalliseen Sea Lifeen, joka sijaitsi samoilla hoodeilla kuin edellisenä iltana tsekkaamani keikka. Piti olla iisi homma. Vettä tuli taas ihan perkeleesti ja jo ennen kuin päästiin kyseisen puljun läheisyyteen, meillä oli kaikki kamppeet sadevarustuksesta huolimatta ihan läpimärkiä, ja olin ehtinyt jo karjua, että maa on paska. Nooooh, kävipä ilmi, että Sea Lifeen oli päättänyt tulla muutama muukin lapsiperhe ja rakennuksen edessä odotti n. 100 metriä pitkä jono taivasalla, siinä hemmetin rankkasateessa. Muut näyttivät odottavan vuoroaan stoalaisen tyyninä, mutta meillä oli rattaissa tylsyyttä karjuva lapsi, joka repi jatkuvasti sadesuojaa pois ja oli sen lisäksi vielä väsynyt, joten hetken keuhkoamisen jälkeen totesimme, että pitäkääpä tunkkinne ja lähdimme talsimaan sateessa takaisin asemalle. Ei kun hotellille loppupäiväksi, sen verran kävi ketuttamaan. Lapsi - se joka ei osaa nukkua sisällä - karjui suoraa huutoa ja konttasi silmät kiinni ympyrää sängyssä tunnin ennen nukahtamistaan. Vanhemmille ruokaa huonepalvelusta.
• Sääennusteiden mukaan kelin piti parantua maanantaina. Suunnitelman mukaan piti eläintarhaan. Heräsin laatta lentää -fiilikseen - vissiin tuli ensimmäistä kertaa onnistuttua reissussa syömään jotain pilaantunutta. Makasin aamun ensimmäiset tunnit liikahtamatta sikiöasennossa sängyssä (iskä lähti ulos nukuttamaan poikaa sillä aikaa) ja pääsin jopa päivällä liikenteeseen. Ei kuitenkaan menty eläintarhaan, sillä vettä tuli taas ihan perkeleesti ja lämmintä oli reippaasti alle 10 astetta (ja kaikkihan tietää, millaiset kelit oli samaan aikaan Suomessa). Vitutti. Mentiin sen sijaan kaupoille. Mies osti taas rättejä enemmän kuin laki sallii, mä keskityin lähinnä hihkumaan leluosastoilla.
• Hotellihuoneessa oli järisyttävän kylmää ja kosteaa ennen kuin allekirjoittanut keksi, että kas, patterit voi pistää päällekin. Ei mitään rajaa fiksuudella.
• Päiväunensa ulkona nukkumaan tottunut lapsi on tosi kiva nukuttaa taukoamattomassa vesisateessa päivä toisensa jälkeen ja tampata sitten siinä vesisateessa ympäri kaupunkia.
• Menkat alkoivat reissussa melkein viikkoa liian aikaisin.

Olin etukäteen ajatellut, että luonnollisesti samalla kun itse syödään ulkona, myös lapsi saa syödäkseen, mutta jotenkin se pirun sade vaikutti aina siihen, ettei edes jaksettu ruveta etsimään mitään lapsiperheelle sopivaa ruokapaikkaa (lue: sellaista mihin mahdutaan rattaiden kanssa ja joka ei ole liian fiini törkymöykyn kanssa syömiseen) (*. Vikana päivänä todettiin, että tavaratalojen ravintolat olisivat olleet just passeleita rattaiden kanssa heilumiseen ja lapsen ruokkimiseen samalla kun ravitaan itsemme. Muutenkin tuntuu ihan kuin en olisi elämässäni ikinä käynyt maan rajojen - tai tämän kylän - ulkopuolella, sen verran idioottina tuli välillä heiluttua. Helvetti.

Lentäminen ei tuntunut pahemmin lasta haittaavan, mutta eihän se tietenkään yhtään pitänyt siitä, että se köytettiin paikalleen nousujen ja laskujen ajaksi. Tungin tissin suuhun. Noin muutoin lapsi haki ihan jatkuvasti kontaktia kaikkiin mahdollisiin ihmisiin, vilkutteli, nauroi ja kirkui onnessaan rattaista - jopa siinä määrin, että vanhemmat alkoivat olla jo vähän uupuneita lapsen saamasta jatkuvasta huomiosta. Ihan joka hemmetin hetki oli joku tyyppi selittämässä jotain lapselle tai lapsesta. Onkohan sillä nyt se kiintymyssuhdehäiriö (joo, kulunut juttu, tiedetään), kun se hakee kontaktia kaikkiin..?

--------------------------------------------

Meillä on todennäköisesti edessä toinen unikoulu. Homma on räjähtänyt käsiin: NELJÄ hammasta viikon sisällä (hampaita yhteensä nyt kahdeksan). Tissi rauhoittaa.



*) *TU kun en koskaan muista mitään. Tähän siis haluaisin lisätä, että meillä oli hotellihuoneessa keittonurkkaus, jossa tuli tehtyä/lämmiteltyä lapselle puuroja ja aterioita.

Puuh

Ei ehdi. Mitään. Saatiin just asuntoasiat suurinpiirtein reilaan (vielä pitää allekirjoittaa sopparit ja lähettää takaisin postitse) ennen reissua. Reissu meni reisille mm. Euroopassa vallitsevan ihanaisen säätilan takia ja vaikka tulikin vietettyä kaikkia aiempia reissuja huomattavasti enemmän aikaa hotellilla, ei hotellissa toiminut netti sitä vertaa, että olisi viitsinyt blogeilla. Tultiin reissusta eilen aika myöhään (iiiihhanaa oli nukuttaa lapsi uudelleen yöllä - juuei) ja nyt kävi ilmi, että pitää laittaa äkkiä työhakemusta, kun näemmä haeskelevat sieltä firmasta, jonne suunnitelma A:n mukaisesti olinkin ajatellut hakea kun työnhaun aloitan. En todellakaan ollut ajatellut palaavani töihin vielä (eikä tietenkään ole varmaa, että paikan edes saisin) - ajatus siitä, että joku vieras näkisi mun lapseni ensiaskeleet on täysin kestämätön. Silti on pakko hakea, koska ei ole tietoa milloin tilaisuus uusii. Jospa isä jäisi kotiin? 

Joo mut joo, nyt on näemmä tilanteet pikkaisen päällä. Lauantaina vielä yllärinä siipan sukulaisen (ei lähi-) hautajaisiin.

Viime viikon neuvolan antia oli, että lapsi ei kasva toivotulla tavalla (told you so!). Täti oli myös sitä mieltä, että poika on todella todella vilkas ja sosiaalinen ja varmasti alkaa jo kaivata muidenkin kuin äitinsä seuraa. Samaa mieltä. Pitäisi kuulemma syksyllä seurakunnan kerhoon - en päässyt sanomaan, että en osallistu seurakunnon kerhoon, vaikka mulla olis ase ohimolla vaan totesin, että ollaan muuttamassa paikkakunnalta, joten varmaan koetetaan sitten mennä uudella paikkakunnalla johonkin. Täti totesi, että on se hyvä, etten jää työttömäksi tänne tuppukylään vaan muutetaan ihmisten ilmoille. Ei paha. Täti myös koetti rauhoitella, että ei tuo pojan vilkkaus vielä epänormaalia ole, mutta että onhan se vaan todella vilkas ja että näin vilkkailla lapsilla onkin usein uniongelmia.

Raportoin ehkä myöhemmin vielä reissusta tai sitten en. Lapsi oli vilkas ja sosiaalinen sielläkin. Lennot hoituivat kätevästi tissin avulla - ei mitään haisua miten homma hoidetaan kotiin, kun en enää imetä. Ja näinhän mä taas Bändinkin.