Musta on jälleen kerran kuoriutunut viime päivien aikana joku negatiivisuuden ruumiillistuma. Syyksi epäilen muutto- ja muutosstressiä, mutta mene ja tiedä. Väsymykselläkin on varmaan taas näppinsä pelissä, koska olen nukkunut jotenkin turkasen huonosti. Jos lapsi on nukkunut, niin itse sitten en ole saanut unta tai olen kukkunut hereillä vähän väliä.
Meillähän oli unikoulu vol. 2. Ensimmäisenä yönä lapsi heräsi viisi tai kuusi kertaa, joten tuli heti todettua, että unikoulu taisi olla paikallaan. Siitä ne kerrat sitten taas vähenivät ja klo 4:n herääminenkin saatiin pois. Mulla on silti vinha epäilys, että mun pitäisi pitää lapselle oma unikoulu ja että se rauhottuu isänsä kanssa helpommin ja nopeammin. Itse asiassa heti isän ekana työaamuna jannu kukkui taas hereillä klo 5 enkä mä saanut sitä enää nukkumaan. Nyt ollaan herätty sitten 5.30 ja tänään - tadaa - klo 4.30. Edelleenkään tunteja ei yöhön tule yhdeksää enempää (juuri) koskaan. Päivällä unta tulee 1,5-3 tuntia. Ei kai ihan hirveästi, mutta ei tuo vaan nuku sen enempää. On tietty aika hauskaa, kun muksu menee nukkumaan klo 21 ja itsellä on siinä vielä kaikenlaista iltapuhdetta ennen kuin voi ajatellakaan nukkumaanmenoa (enkä nyt tarkoita ns. omaa aikaa), sitten ei tule uni kun yrittää "ajatella nukkumaanmenoa" ja sitten onkin jo herätys neljän jälkeen. Jipii.
Vaikka musta on toisaalta ihanaa, miten lapsi on kehittynyt, miten vilkas ja nauravainen se on ja miten siitä alkaa jo olla seuraa, niin mä olen monesti päivien mittaan aika puhki tuon lapsen kanssa. Jos se ei nyyhki mun jalkaani vasten, niin sitten se on tekemässä jotain kiellettyä/vaarallista eli kellahtamassa jostain päälleen tai kiipeämässä jonnekin tms. Se ei ole hetkeäkään paikallaan - tai no on, jos on vaikka kurotellut jostain sanomalehden ja mutustaa sivuja kitusiinsa. Meillä on nyt kestänyt tuo lahkeessa roikkuminen jo kuukausia ja se voi ilmeisesti vielä kestää sen puoli vuotta hyvinkin. Sanokaa nyt joku muukin, että olette välillä kokeneet sen rasittavana! Meillä kun isä yrittää leikkiä lapsen kanssa lattialla ja mä olen toisessa huoneessa, lapsi lähtee kuin Nato-ohjus äitin perään ja on kohta taas nyyhkyttämässä lahkeessa. Välillä, kun isä syöttää ja menen paikalle, lapsi haluaa vaan mun syliin ja lopettaa syömisen siihen paikkaan. Haluaa mun syliin, kun ollaan kaupassa tai kun on isänsä sylissä.
Tästäkin on vissiin olemassa pari koulukuntaa: toiset sanoo, että lapsi pitää huudattaa tottumaan siihen, ettei pääse aina syliin ja toiset sitten suosivat vaikka just kantamista erilaisin välinein ja ovat sitä mieltä, että lapsi lähtee jossain vaiheessa itse eriytymään äidistä. Mulla esim. sisko ja äiti ovat ihan pöyristyneitä, että mä kantelen lasta päivät pitkät ja skippaan esimerkiksi ruoanlaiton, joten sieltä ei heru ymmärrystä. (Mun äidin mielestä lapsen pitäisi muutenkin itsenäistyä ja se pitäisi kuulemma roijata useammin mummilaan vaikkapa yöksi, että se ei olisi niin riippuvainen äidistään. On se nyt ihan yhtä hittoa, että alle vuotias lapsi on riippuvainen äidistään!)
Perskules, kun tuolle kelpaiskin se selässä roikkuminen, mutta kun ei se vaan siinä viihdy (esim. ruoanlaiton ajan). Kokeilin eilen sivuasentoa Manducassa ja sehän oli yllättävän helppoa ja tuntui toimivan, tosin en testannut vielä kotitöiden tekoa tai ruoanlaittoa samaan aikaan. Asento on jotenkin kivampi kuin selkäasento, kun lasta voi likistellä siinä kyljellä, mutta toinen käsi on kyllä vähän vajavaisesti vapaa. Mutta jos asento toimisi, niin olisi ehkä vähän helpompaa. Käytiin eilen testimielessä Manducan kanssa tuolla läheisellä tekolutakolla ja kahlailtiin sitten rannalla - oli aika kivaa.
Mutta kivasta takaisin negatiiviseen. Ikä ei näytä tuovan muutosta mun kesäiseen itseinhoon, sillä nähtyäni itsestäni juhannuksena otetut trampoliinikuvat (testasin siskon perheen uuden trampan) ja käytyäni vaa'alla totesin, että olen ihan helvetillinen valas. Paino on lähtenyt nousuun raketin lailla. Vissiin ei tee terää vetää paketillinen keksejä, koska vähän väsyttää/tympii/ketuttaa. Sen lisäksi, että näytän sotanorsulta, näytän myös arpinaamaiselta, punakalta Detlefiltä, enää puuttuu viikset (no, nekin taitaa olla, mutta eivät ole ihan noin tummat). Vittu. Lärvi on jotenkin tosi komeassa kunnossa: mä en vaan pääse eroon epäpuhtauksista ja sitten kun alla on vielä ikuiset arvet (vitivalkoisessa hevosennaamassa), joita tulee koko ajan lisää käsittämättömän helposti, niin avot! Ihohuokoset ovat mallia kraateri. Hiukset ovat pienen tauon jälkeen jatkaneet tippuilua ja niitä on koko kämppä täynnä. Mun hiirenhäntäponnari näyttää ihan järkyltä enkä meinaa millään saada tuota päälaelta kasvavaa uutta hiusta kuriin - näyttää tosissaan siltä kuin mulla olis mullet.
Muutto epäilyttää pahasti. Tai ei itse muutto, mutta sen seuraukset. Meikän päähänpiston (jouduin katsomaan sanan "päähänpisto" sanakirjasta - olen idiootti!) seurauksena mies joutuu hinkuttamaan naurettavaa työmatkaa ja palaa loppuun. Itse en saa töitä - minkään alan. Oman alan paikoissa katsotaan, että äitylin ammattitaito taitaa olla menetetty ja äityli voi vaikka vastaisuudessa keskittyä ihan niihin kotihommiin tai vaikka lisääntymään uudelleen. Paikoissa, joihin ei vaadita koulutusta (onko sellaisia vielä?), katsotaan, että ei se täällä pitkään viihdy ja sillä on sitä paitsi liikaa koulutusta, joten ei tipu duunia. Istun sitten lahkeessa räkivän kersani kanssa erakkona kotona Kaupungissa ja mietin, miten se elämä nyt tälleen nyrjähti viturallallei.
Jotta näin pirtein tunnelmin viikonloppuun. Siippa lähtee kesätapahtumaan; mä menen muksun kanssa varmaan mökille päiväksi ja oletan härskisti, että lapsen mummi toimii välillä varakäsiparina.
Hep! Täällä roikutaan myös lahkeessa. Ja aina kun pitäisi laittaa ruokaa tai muuta. Ja jos isänsä on paikalla niin silti kiinni äidin kinttuun tai housuihin niin että ne tippuu.
VastaaPoistaJa en minä raaski toista huudattaa, kannan sitä lantioilla ja teen ruokaa samalla, tai sitten teen myöhemmin. En tiedä sitten kuinka kauan tämä kehitysvaihe sitten jatkunee. Nyt se on ollut tallaista reippaan kuukauden.
Mää haistatin taas paskat kaikille ulkonäkökomplekseille ja vedin rannalla pojan kanssa 3h bikineissä, arvet taisi loistaa valkosesta alaselästä, mahanahka on kuprulla ja sektiohaava näyttää edelleen persevaolta, mutta hitto, kummaa vapaudentunnetta sitä sai siitäkin. Menen toistekkin ja jos jotakin haittaa niin antaa olla. Poika nautti lämpimästä rantavedestä ja siellä pomppimisesta valtavasti.
Olet varmasti kaunis <3 :)
En mäkään raaski huudattaa. Tulee niin sydäntäsärkevä ja isojen kyynelten lohduton itku, että ei pysty. Eriytyy sitten äidistään, kun on siihen valmis.
PoistaIhanaa, oot päässyt rantsuun! Mä en välttämättä pysty... Etelässä "on pakko" (kun ei halua sinne lähteä kökkimään sisätiloissakaan), mutta täällä koto-Suomessa saatan joutua välttelemään. Lapsi tosin tykkää kamalasti, joten ehkä otan asian uudelleen harkintaan jossain mökillä tai sitten annan iskän hoitaa uittamiset.
Olen jostain lukenut (lähde unohdettu autuaasti), että lapsen tyrkkääminen syrjään ei tee lapsesta itsenäisempää vaan vain syrjään tyrkityn. Että vaikka se siellä kultaisella 70/80-luvulla olikin normi, niin nykyään lapsia ei tarvii irrottaa äidistä väkisin. Periaate on se, että kun se saa tarpeekseen nyhjätä, niin lopulta se luottaa siihen, että hädän tullen äiti on aina hollilla ja sit se uskaltautuu irrottautumaan itse.
VastaaPoistaNo, kuten aiemminkin olen varmaan vuodattanut, niin mulla on huonoja kokemuksia siitä, kun mut aina lapsena tyrkittiin eri asioiden pariin vaikka olin ujo ja arka. Sen vuoksi olen antanut tyttären roikkua ihan mielensä mukaan ja ottanut syliin aina kun hän on tahtonut. Eilen sit tuli oikeastaan eka läpimurto. Tyttö on nyt 2v 4kk ja kun kaverini tuli kylään omien lastensa kanssa, tyttäreni odotetusti liimautui jalkaani. Mut yhtäkkiä se irtautuikin siitä ja lähti sanaakaan sanomatta leikkimään muiden lasten kanssa _toiseen huoneeseen_! Kun myöhemmin mies kävi kurkkaamassa, että joko lapsi on rohkaisua ja syliä vailla, niin tyttö huusi jo ovelta "isi pois!" :D Muutenkin siitä on tullut nyt reippaampi muiden ihmisten kanssa, joten kaipa se oli hyvä päätös antaa sen "kypsyä" rauhassa :)
Äh, tuli vähän random-kommentti, mut pääpointti oli ehkä se "kaikki aikanaan"... Ja kokeile hiuksille biotiinia (mikähän vitamiini vai ravintolisä se nyt onkaan), mun paskapaskaliurutukka on ehkä vähän ryhdistäytynyt tuolla. Tai sit vaan kuvittelen, kun ahdistaa tää hiustenlähtö!
Ja kuule tsemiä muuhunkin! Löydät varmaan hyvän jobin, kun on sen aika, ja äiti-kokemus on vaan lisäkokemusta, ei haitta - näin me asennoidutaan ;)
Mä muistelisin lukeneeni vastaavaa. Ja itse asiassa nyt kun luin jotain vanhaa Vauva-lehteä, niin siinä oli myös tuosta, että ei välttämättä kannata väkisin yrittää "erottaa" lasta.
PoistaMä en muista tai tiedä miten mun varhaislapsuus on mennyt, mutta jos yhtään kuuntelee mun äidin juttuja nyt, niin luulen, että kyllä mut on huudatettu niin kuin muutkin. Ja vähän myöhemmin myös mua on tyrkitty asioiden pariin, vaikka olin tosi ujo ja arka. Huvittavan asiasta tekee se, että kaikesta päätellen mun äiti on itse myös ollut tosi arka eli luulen, että mut on tyrkätty monesti ikään kuin kilveksi äidin ja asioiden väliin...
Tää meidän jannu on jännä, kun se on tosi vilkas ja sosiaalinen eli jos huoneeseen tulee vaikka joku uusi tyyppi, se konttaa sen luo ja pyytää heti päästä syliin, mutta sitten se on heti kohta nyyhkimässä takaisin äidin huomaan. Ja tuommoisessa tilanteessa en voi häipyä viereltä ilman huutoa, itku tulee heti, jos jannu huomaa mun yrittävänkään lähtöä. Ja kotona roikkuu mussa ihan koko ajan, meillä on välillä mun vessareissutkin mielenkiintoisia, kun ihan koko aikaa ei vaan voi pitää sylissä - you know...
Mut ihanaa, kun teidän tytsy on rohkaistunut! Noi on varmaan taas niitä tilanteita, että on puoliksi helpottunut ja puoliksi vähän surullinenkin fiilis... Hitto, kun kasvavat sitten loppujen lopuksi tosi nopeaan.
Täytyy tutkailla tuota biotiinihommelia. Ainakaan ennen Suomesta ei saanut yhtä vahvoja biotiinivalmisteita kuin vaikkapa jostain ulkomailta, joten täytyy miettiä pitääkö tilata joku hevoskuuri ulkomailta vai riittävätkö kotimaassa myytävät valmisteet.
Huoh, niin tuttua. Me kyllä jouduttiin turvautumaan huudattamiseen ja ihme kyllä, sen jälkeen moni asia parani.
VastaaPoistaMutta siitä negatiivisuudesta tuli mieleen, että kärsin siitä pitkään. Sitten aloin jo raivotakin, kun olin niin läpikotaisin kyllästynyt kaikkeen. Kun aamut alkoi itkemällä, tajusin, että on aika painella lääkäriin. Neuvolapsykologit ynnä muut oli kokeiltu, kun lapsi oli yli vuoden vanha eikä äidille iloa irronnut mistään.
Arvasin, että konitohtori diagnosoisi masennuksen ja määräisi lääkkeet. Mutta ihme kyllä, niistä onkin ollut apua. Tohtori sanoi, että jos on vuosi valvottu, niin aivokemiat on ihan syystäkin sekasin eikä niitä tosta noin vaan asenteella pistetä kohdilleen. Arvoin muutaman tunnin tabujen nappailua, mutta mies kannusti, joten päätin kokeilla. Mitään sivuvaikutuksia ei tullut, mutta mieli on alkanut kirkastua. Valitettavasti läski olen edelleen.
Voi ei, repesin tuolle lopulle :D Jos kuitenkin käy niin, että jollekulle lukijoista määrätään sellainen "happypill" jolla myöskin kilot karisevat, niin kertokaa hei mullekin - kiloja on ihan liikaa, vaikka pälli vielä toistaiseksi pysyykin kasassa! (Mitä nyt tänään kyllästyin uhmiksen suoraan huutoon autossa ja teki mieli nakata se sen DVD-soitin ikkunasta pihalle, kun kiittämätön ei tyytynyt siihenkään... Koin sen kuitenkin olevan ehkä hieman lapsellinen reaktio, joten nielin kiukun toistaiseksi)
PoistaMä pelkään jatkuvasti masennusta. Mulla masennus ilmenee myös just yltiöpäisenä negatiivisuutena ja ärtymyksenä eli merkit ovat selvästi ilmassa. Mä en kuitenkaan halua aloittaa lääkitystä. Olen pillereitä kokeillut ja ehkä vuoden (?) syötyäni totesin, että mieluummin tunnen jotain. Ok, pahin ärtymys toki hävisi eikä murheenalho ollut enää niin suuri, mutta en myöskään enää tuntenut iloa kovin vahvasti. Olen aina ollut ihminen, joka tuntee kaiken hyvin vahvasti - myös sen ilon - ja kun tunteet hävisivät, koin etten ole enää oma itseni eikä elämä ole hääviä niinkään.
PoistaMä tunnistan, että mun pitää pysyä aktiivisena, jotta en ala synkistellä liikoja. Tähän vaan tulee ristiriitaa, koska toisaalta myös ahdistun ja stressaannun, jos elämä on liian ohjelmoitua. Kultainen keskitie, missä olet?!
Kitos, kun kerroit kokemuksestasi. Mä luulen, että monet ihan varmasti saakin apua noista tabuista. Ne myös saattavat toimia hyvänä buustina ensiapuna, siis silleen, että niiden avulla saa toimintakyvyn taas takaisin.
Lahkeessa roikkuva, inisevä kakara löytyy täältäkin. Ja kyllä, välillä (eli jotakuinkin koko ajan) ottaa aivoon niin, että tekisi mieli karjua "MIKÄ SULLA JUMALAUTA ON HÄH, LOPETA, MÄ EN JAKSA KUUNNELLA". No en tietenkään karju niin, mutta siis tiedän tuskasi.
VastaaPoistaUskon, että nimenomaan sylin ja huomion tarjoaminen näin käyttäytyvälle lapselle on se oikea ja lapsen kannalta paras tapa toimia. Lapsi kaipaa turvaa ja läheisyyttä -> lapsi saa kaipaamaansa turvaa ja läheisyyttä. Tai huomiota tai mitä ikinä sitten tuolla vinkumisellaan on vailla. Syrjään sysätty lapsi kokee sitten päinvastaisia tunteita, turvattomuutta jne. Näin itse ihan maalaisjärjellä olen järkeillyt, ja siksi sylini on aina avoinna sille pienelle kitisijälle. Niinhän ne lapsen kehitykseen ja lapsiin muutenkin erikoistuneet psykologit muistavat aina painottaa, että ei vauvaa tai pientä lasta voi helliä ja sylitellä liikaa, mitä enemmän sen parempi. (älkää nyt sekoittako tätä lapsen lellimiseen, se on ihan eri asia)
Samaa mieltä, kyllä mäkin luulen, että syli ja huomio on tässä vaiheessa oikea lähestymistapa. Mutta kyllä silti ottaa aivoon, kun muksu rääkyy pää punaisena kiinni jalassa, kun yrittää pyyhkiä takalistoa pytyllä. Turhauttaa, kun ei vaan joka hetki voi tarjota sitä syliä ja turhauttaa, kun tuntuu, että aina ei normaaliaskareista meinaa selvitä.
PoistaVoimia ja tsemppiä sulle!
No hei, join the club tuon itseinhon suhteen! Mullakin täysin itseaiheutettua. Karkkia menee semmoista tahtia... Mutta sori, silti vähän nauratti tuo kuvaus. :)
VastaaPoistaMitä roikkumiseen tulee niin tuo meidän mukula aloitti vakavamman äitiaddiktion vasta tarhaan mentyään. Nyt se on välillä semmoinen sylitakiainen, että ihan melkein säälittää tuo isukki, koska aina pitäisi olla äitin kanssa. Ja tämä mun viime aikainen työmatkailu on vaan pahentanut asiaa. Plääh.
Mitähän täällä tapahtuu? Mielestäni kertaalleen jo sulle vastasin, mutta eipä vaan vastausta näkynyt missään.
PoistaNiin, olisipa hienoa, kun itseinho kulminoituisi siihen pisteeseen, että alkaisi tehdä jotain kropan eteen, mutta ehei, mä etenen ainakin vielä "peli on jo menetetty, tänäänkin voi mässätä" -taktiikalla. Jiihaa.
Meillä rämmittiin lahkeessa roikkumis-vaiheen yli sillä, että keittiössä oli (ja on edelleen) lelulaatikko, jonka aarteisiin ei muulloin ole pääsyä. Eli lykkään sen pienen lohduttelun jälkeen lapselle siihen lattialle. Jos tyyntyy tällä niin teen kiinalaisittain pikapaistamalla ruoan valmiiksi.
VastaaPoistaToinen hätäapu on ollut ruokaa urakalla-taktiikka, jossa jonkun muun (isä) harhauttaessa (ulkoilu) lasta olen vääntänyt liedellä italianpata-tyyppisiä ruokia 5litran kattilassa ja samaan aikaan uunissa on suurkeittiökokoinen vuoka makaronilaatikkoa tms. Nämä sitten iloisesti pakastan annosrasioihin ja muutaman päivän ruoanvalmistuaika onkin se 2.5min joka huipentuu mikroaaltouunin iloiseen PLIM ääneen.
Odottelen tässä takertumisvaiheen uutta tulemista, epäilyttävän nopeasti meni ohi tuo vaihe1 etten usko sen jääneen tuohon.
Kukaan ei muuten muistanut kertoa mulle, että imetyksellä poistuneet kilot tulee kaksinkertaisina takasin, kun lopettaa imettämisen. Ja varmaan joku vähemmän univelkainen olisi tämän tajunnut sanomattakin, mutta mielestäni olisi kohtuullista että äideille joku kertoisi tämän ihan face-to-face mistä voisikin sitten taas pahoittaa mielensä...
Toi lelulaatikkoidea on niin hyvä, että en voi vinkistä kyllin kiittää! Kiitos silti! Olen muutenkin huomannut, että leluja pitää vaihdella ja pistää välillä osaa leluista jemmaan, niin ne saattavat alkaa taas kiinnostaa - tuo erillinen keittiölelusto voisikin auttaa.
PoistaMä olen myös jo pitkään käyttänyt tuota ruokaa urakalla -taktiikkaa. Meillä syödään paljon laatikoita, joihin ei tarvitse hulauttaa kuin jotkut pakastekasvikset, -potut sekä kerma ja ehkä paistaa jauheliha. Ja useimmiten teen ruoan tosiaan silloin kun isä on kotona. Näin kesällä on tullut grillattua taas paljon ja grillauksesta huolehtii useimmiten siippa, joten olen päässyt vähän vähemmällä.
Nämä kilot tosiaan tulevat ihan ällistyttävää vauhtia! Ja sitten vielä kun kroppa on muuttunut niin, että siinä missä mulla aiemmin tulivat kilot takapuoleen ja reisiin, niin nyt pullistuu tuo keskivartalo... Järkkyä! Mä jo yöimetysten loppuessa jätin osan mässäyksestä (olin mm. tottunut säännöllisiin jälkkäreihin, joita en normaalisti voi syödä), mutta eipä riitä - pitää oikeasti suitsia ruokavaliota todella huomattavasti.