Kävin keskiviikkona neuvolassa. Tärkein anti oli ehkä pelkopolilähete, ja ihme kyllä jo tänään sain postitse kutsut kahteen sessioon. Vähän olen huolissani, että keskustelutuokiot ovat vasta kesällä, mutta eilen varmistui kaksi aikaa neuvolapsykologille tässä keväämmällä. Itkettää jo nyt. Kaikki sessiot tulevat tarpeeseen, mutta olen samalla myös huolissani, että vastassani on joku alentuvasti suhtautuva ja lässyttävä hoitohenkilökunnan edustaja. On meinaan tullut törmättyä. Mutta eivät kai ne pelkopotilaalle sellaista ihmistä laita vastaan, eiväthän?
Olen jostain syystä nykyään hyvin, hyvin vihainen. Vihaisena ei välttämättä ole kivaa. Syytän tilasta osin hormoneja, osin elämän monotonisuutta, osin tietynlaista yksinäisyyttä ja osin myös lähestyvää synnytystä ja uutta elämänvaihetta. Kuvittelen, etten olisi näin vihainen, jos saisin välillä olla muutakin kuin äiti, mutta hei, nyt eletään koti- ja pikkulapsivaihetta vielä jonkun aikaa!
Vihaisuus kuitenkin alkaa vituttaa itseäkin vähintään siinä vaiheessa, kun harva se päivä saa kiehua ihmisten typeryyttä ja päivä on väistämättä pilalla. Vituttaa, kun joskus herää aamuyöstä silkkaan vihaan. Ei auta, vaikka kuinka ajattelisi sateenkaaria ja yksisarvisia tai yrittäisi lukea hömppää, kun vihaiset ajatukset vaan vyöryvät päälle. Anoppi käväisi tosiaan kylässä ja niinpä tuli valvottua lähes koko edeltävä yö peläten anoppipäivää. Heräsin aamuyöstä kevyeen toiveeseen, että osaisin pitää ilmeeni ja kielenkantani kurissa seuraavana päivänä, mutta ajatukset karkasivat tyystin ja lopulta mietin aivot sauhuten ja verenpainelukemat tapissa kaikkia anopin tekemiä ja sanomia outouksia. Päivä meni lopulta ihan hyvin ja pokkakin piti (vaikka ns. tilanteitakin oli).
Olen kuitenkin kaiken aikaa melko kärkäs ja saan jatkuvasti pidätellä itseäni, etten polta päreitäni tyystin. Suurin viha kohdistuu tällä hetkellä ehdottomasti siihen, jos joku erehtyy kohtelemaan alentuvasti tai vähättelevästi tai pitämään typeränä - eikä pelkästään minua vaan myös muita fiksuina ja hyvinä pitämiäni ihmisiä (enkä nyt tarkoita rinnastaa, että olen itse fiksu ja hyvä, mutta en saa muotoiltua toisinkaan). Olen aina ollut jonkinmoinen oikeudenmukaisuuspoliisi, mutta nyt sekin piirre tuntuu korostuvan entisestään. Osa vihasta kohdistuu selkeästi kaikenlaisiin äitiysaiheisiin, mutta toki vedän kierroksia myös muista aiheista eli tässä vaahtoamani kohdat ovat vain jäävuoren huippu. Vihaan!
Olen vihainen mm. siitä, että kuvittelin saavani jotain irti netin äitiryhmistä. On käynyt hyvin selväksi, että on vain yksi tapa odottaa ja jos siihen ei mukaudu tai uskaltaa edes kysyä jonkun asian tarkoitusta, saa päällensä raivoisan korppikotkalauman, joka ilmoittaa että täältä voi muuten lähteäkin, jos ei touhu miellytä. Homma selvä. On ihan ok yhtenä laumana huudella kuinka on järkyttävää, kuinka jotkut hommaavat lapsensa niin vanhoina, mutta ei ole ok kyseenalaistaa miten toisten vauvojen painokäyrät liittyvät siihen minkä kokoisia vaatteita jonkun pitää omaan vauvanvaatelipastoonsa pestä ja silittää. On ihan ok mennä yhtenäisenä laumana traumaattisen ja vaikean synnytyksen kokeneen ja pelkopolille menevän äidin ketjuun huutelemaan, kuinka pelottaa ettei oma kolmas lapsi synnykään luomuna ja kolmessa tunnissa niin kuin aiemmat (huom. kyseinen ketju ei ollut minun aloittamani) tai vaikka kertoa paukauttaa samassa yhteydessä kuinka ei voisi ikinä ottaa jotain niin perseestä olevaa asiaa kuin epiduraali. No kivat sitten sulle hei - olisko ihmiset tilannetaju mitään? Tai toisen ihmisen kunnioitus?
Pistää myös vihaksi, että yritän miten viattomasti tahansa kirjoittaa jostain odotus- tai lapsiaiheesta facebookissa, niin aina on tuloksena sota. Aina siellä on joku kertomassa, että sun kokemuksesi on muuten perseestä, sä et ole mitään ja mä tiedän tän homman paremmin. Vähän tietysti kärjistän, mutta tämä näin tiivistyksenä. Voi tietysti olla kyse kommunikaatioeroistakin ja siitä, miten ihmiset kuvittelevat auttavansa, mutta mua ei auta, jos joku molopää tulee kirjoittamaan pelkopoliajasta iloitessani (*, että hänelläpä oli muuten 100 kertaa pahemmat paikat eikä hän ole pelännyt eikä ajatellut itseään vaan aina ajatellut pelkästään vauvaansa ja sen terveyttä. Noin, siinäpä sitten mitätöit kerrasta minun kokemukseni, minun kipuni, minun pelkoni ja minun äitiyteni kyseenalaistaen myös kykyni rakastaa lastani - tattista vaan. On niin ihanaa, kun äidit tukevat toisiaan. Kerroinko jo, että vihaksi pistää?
Äitiys ei yhdistä - äitiys erottaa. Pitäisi tietysti itse oppia erottamaan, että ei se tietty ryhmä tai pari huutelijaa vielä tee kaikkia muita äitejä ja että aina ei tarvitsisi lähteä tuulimyllyjä vastaan, mutta kun nyt vaan pistää vihaksi. Ja kun näitä lapsen paras - /paras äiti -kortteilijoita on myös ihan perhepiirissä, niin ottaahan se nyt aivoon. Mikä perkele se on, että näissä äiti- ja vanhempihommissa on niin helppoa lähteä sen toisen mitätöimisen tielle? Mikä siinä on, että se toinen on niin paha uhka, että se pitää jotenkin saada demilitarisoitua?
Ja niin, kuten sanottua, pistää vihaksi että tällaisista asioista pitää edes vihastua. Voi kun voisi vaan antaa olla, niinhän henkisesti vahvat kai tekevät. Eivät ne typerykset useimmiten edes tajua olevansa typeryksiä. Oppisikohan tätä vihaansa vähän käsittelemään, kun käy märisemässä traumojaan ja pelkojaan?
*) Täsmennän vielä, että mä en hae mitään Suurimman Kärsijän kruunua. Ei, mä haen ehkä vertaistukea ja ehkä haluan vaan kertoa asioista rehellisesti - tämmöiset asiat kun nyt vaan sattuvat olemaan mun elämässäni pinnalla. Mä en kaipaa sääliä enkä vuolaita kauhisteluja tai mitään mässäilyjä. Ja kun ne vitun pelkopoliajat olivat mulle periaatteessa iloinen asia!
perjantai 28. maaliskuuta 2014
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Nyhjää tyhjästä
Sunnuntaiahdistus. Jännä, että vaikka me ei eletä arkipäivä-viikonloppuelämää lähinnä siipan kolmivuorotyön johdosta, niin sunnuntaiahdistus ei silti ole näiden vuosien aikana kadonnut mihinkään. Että voi olla turha päivä. Nyt on vielä ekstrajännitystä ilmassa, sillä anoppi on tulossa kylään huomenna koko päiväksi. Tulee siipan yövuoron jälkeen aikaisin aamulla ja lähtee siipan mukana myöhään illalla. Jotenkin pitää jaksaa päivä anopin kanssa kahdestaan sillä aikaa, kun siippa nukkuu. Mitä ihmettä mä teen anopin kanssa, kun lapsi menee päiväunille?
Krooninen väsymys väistyi jossain vaiheessa ja aloin taas herätä aamuisin. Aika huisaa. Pirteämpiä päiviä on kuitenkin nyt taas seurannut muutama raskaampi, sillä mun selkäni ja vatsani ovat alkaneet vähän vihoitella. Ei nyt vielä niin, että liikuntakyky lähtee, mutta pari iltaa sitten melkein väänsin itkua päästessäni viimein sänkyyn. Hieman tietysti jännittää mitä tuleman pitää, mutta eipä varmaan pidä ruveta maalaamaan piruja seinälle.
Lapsen temperamentti mietityttää edelleen aika ajoin. Saattaisi olla hyvä lukea jotain aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, vaikka toisaalta kaikenlainen lapsihössötys kyllästyttääkin kovin. Ei aina jaksaisi olla pelkästään äiti. Kuitenkin tuo lapsen luonto tuntuu joskus hurjaltakin, sillä siinä on jotenkin niin outo sekoitus vilkkautta, temperamenttisuutta ja herkkyyttä. Lapsi tuntuu kaipaavan virikkeitä ja seuraa toisista lapsistakin, mutta monesti jos jotain tehdään, lapsi pamahtaa niin ylikierroksille, että saattaa herätä yöllä valvomaan. Että up yours vaan kaikille, joiden mielestä lapsi kuin lapsi nukahtaa tosi nopeasti illalla ja nukkuu kuin tukki, jos on ollut vähän ekstraohjelmaa.
Lapsen viimeisin villitys on myös keuhkojen pohjalta kirkuminen: aina kun asiat eivät mene lapsen toivomalla tavalla, voi kirkua. Otollisimpina päivinä lempeätkin kiellot saavat aikaan kirkumista. Ylivoimainen lempparini on kuitenkin (varsinkin tässä tilassa, kun se samperin kumartelu ei enää tunnu kivalta) kakkavaipan vaihdon yhteydessä ensin lötköksi spagetiksi itsensä heittävä ja sitten hurjasti kirkuva ja kaikilla raajoillaan sätkivä lapsi. Jes. Rauhallinen maanittelu ja muutenkin ylenpalttinen positiivinen palaute ja kannustus tuntuvat toisaalta toimivilta ratkaisuilta, mutta toisaalta taas aina ei voi odottaa tuntia, että kannustus viimein toimii. Toisinaan näyttää normaalisti ylirauhalliselta isältäkin olevan lehmänhermot hukassa.
Iltaisin en jaksa enää oikein muuta kuin vääntää itseni television eteen hetkeksi ja nukahtaa. Omaa aikaa en edelleenkään osaa ottaa kunnolla: pitäisi varmasti napata siipan vuorokalenteri ja sen mukaan merkitä kalenteriin joka viikko pari omaa juttua. Se vaan aina jää, ja lopputulemana herää sitten yhtäkkiä siihen, että kaikki ottaa kupoliin eikä meinaa enää jaksaa.
Pssst. Laitoimme tilaukseen ne Bumbleridet. On vähän siinä ja siinä, että ne mahtuvat meidän parvekkeen ovesta, mutta toivotaan parasta. Päällekkäiset hylkäsimme lopulta sillä ajatuksella, että kun tuo esikoinenkaan ei viihdy kärryissä jos se ei näe eteensä, niin emme lähde ottamaan riskiä.
Krooninen väsymys väistyi jossain vaiheessa ja aloin taas herätä aamuisin. Aika huisaa. Pirteämpiä päiviä on kuitenkin nyt taas seurannut muutama raskaampi, sillä mun selkäni ja vatsani ovat alkaneet vähän vihoitella. Ei nyt vielä niin, että liikuntakyky lähtee, mutta pari iltaa sitten melkein väänsin itkua päästessäni viimein sänkyyn. Hieman tietysti jännittää mitä tuleman pitää, mutta eipä varmaan pidä ruveta maalaamaan piruja seinälle.
Lapsen temperamentti mietityttää edelleen aika ajoin. Saattaisi olla hyvä lukea jotain aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, vaikka toisaalta kaikenlainen lapsihössötys kyllästyttääkin kovin. Ei aina jaksaisi olla pelkästään äiti. Kuitenkin tuo lapsen luonto tuntuu joskus hurjaltakin, sillä siinä on jotenkin niin outo sekoitus vilkkautta, temperamenttisuutta ja herkkyyttä. Lapsi tuntuu kaipaavan virikkeitä ja seuraa toisista lapsistakin, mutta monesti jos jotain tehdään, lapsi pamahtaa niin ylikierroksille, että saattaa herätä yöllä valvomaan. Että up yours vaan kaikille, joiden mielestä lapsi kuin lapsi nukahtaa tosi nopeasti illalla ja nukkuu kuin tukki, jos on ollut vähän ekstraohjelmaa.
Lapsen viimeisin villitys on myös keuhkojen pohjalta kirkuminen: aina kun asiat eivät mene lapsen toivomalla tavalla, voi kirkua. Otollisimpina päivinä lempeätkin kiellot saavat aikaan kirkumista. Ylivoimainen lempparini on kuitenkin (varsinkin tässä tilassa, kun se samperin kumartelu ei enää tunnu kivalta) kakkavaipan vaihdon yhteydessä ensin lötköksi spagetiksi itsensä heittävä ja sitten hurjasti kirkuva ja kaikilla raajoillaan sätkivä lapsi. Jes. Rauhallinen maanittelu ja muutenkin ylenpalttinen positiivinen palaute ja kannustus tuntuvat toisaalta toimivilta ratkaisuilta, mutta toisaalta taas aina ei voi odottaa tuntia, että kannustus viimein toimii. Toisinaan näyttää normaalisti ylirauhalliselta isältäkin olevan lehmänhermot hukassa.
Iltaisin en jaksa enää oikein muuta kuin vääntää itseni television eteen hetkeksi ja nukahtaa. Omaa aikaa en edelleenkään osaa ottaa kunnolla: pitäisi varmasti napata siipan vuorokalenteri ja sen mukaan merkitä kalenteriin joka viikko pari omaa juttua. Se vaan aina jää, ja lopputulemana herää sitten yhtäkkiä siihen, että kaikki ottaa kupoliin eikä meinaa enää jaksaa.
Pssst. Laitoimme tilaukseen ne Bumbleridet. On vähän siinä ja siinä, että ne mahtuvat meidän parvekkeen ovesta, mutta toivotaan parasta. Päällekkäiset hylkäsimme lopulta sillä ajatuksella, että kun tuo esikoinenkaan ei viihdy kärryissä jos se ei näe eteensä, niin emme lähde ottamaan riskiä.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
No ne sisaruskärryt, perkele!
Olen todennut tämän aiemminkin, mutta kerrataanpa: en ole kärryihminen. Mulle oli tuon Ekan syntymän kynnyksellä aika hailee, millaisiin vaunuihin se tungetaan, kunhan niillä vaunuilla pääsee eteenpäin (isot pyörät). Yhdistelmävaunut saatiinkin lainaan mun siskoltani ja vaunut ovat ajaneet asiansa ihan hyvin, vaikka nyt olen alkanut kaivata kääntyviä etupyöriä ja vähän sutjakkaammin säädettävää työntöaisaa. Mut kun nyt pitää saada ne sisaruskärryt. Mähän olisin jättänyt asian ihan viime tinkaan, mutta lähdimme eilen ex tempore pariin vaunukauppaan ja mullekin selkisi, että jos uudet kärryt hommataan, niin vähän mallista ja kuosista riippuen vaunuja saattaa joutua odottamaan. Että pikkuhiljaa asiaa kai pitäis ruveta miettimään ihan tosissaan.
Mullehan on ehdotettu jopa, että jatkettais noilla tavallisilla yhdistelmävaunuilla ja liitettäis niihin vaan seisoma- tai istumalauta. Ain't gonna fly. Tuo jantteri on niin vilkas, että sen kanssa ei ajella esimerkiksi keskustassa jollain seisomalaudalla. En aio ottaa riskiä, että se karkaa ja on vilauksessa jossain liikenteen seassa. En tiedä myöskään miten saisin sen pidettyä tarvittaessa paikallaan. Onhan, joo, lastenvaljaat keksitty, mutta mitä mä teen kun mun pitää puuhata jotain vauvan kanssa - kytken toisen lapsen pyörätelineeseen? Eli kyllä ne sisaruskärryt tarvitaan.
Mä olin etukäteen jo vähän kuopannut ajatuksen peräkkäiskärryistä tyyliin Phil & Ted's Vibe. Eikö se vauva ole niissä ihan ahdingossa? Mitä jos se päättää piankin, että sen olis nähtävä myös eteenpäin? Miten mä jaksan kyykistellä sitä vauvaa jatkuvasti sieltä alhaalta (varsinkin jos päädytään sektioon ja pääsen yhtä hitaasti kuosiin kuin viimeksi)? Ja onko siitä haittaa, ettei sitä istuinosaa saa täysin makuuasentoon & jalkatukeakaan ei saa säädettyä? Entäs kolmipyöräisyys? (Phil & Ted'sejä on tosin nelipyöräisinäkin, mutta sellaista mallia en ole tarkastellut lähempää.)
No, mentiin kauppaan ja heti ensimmäisenähän myyjä alkoi tyrkyttää noita Phil & Ted'sejä. Ja mä vähän aloin suopua. Mutta nyt olen taas jo pakittanut, kun mietin, että me saatetaan tarvita parvekekäyttöönkin kahdet vaunut eikä näissä Phil & Ted'seissä oikein suositella nukuttamaan (tai no siinä pehmeässä vaunukopassa varmaan vois?). Mahtuishan niillä ovista ja bussiin ja hissiin ja sais vaan yhden lapsen käyttöön, jos toinen ei oo mukana. Näppärän oloiset ovat, mutta...joku siinä tökkii, että lapset joutuvat matkustamaan melkein päällekkäin. Lisäksi tavaratilaa on aika vähän viimeistään siinä vaiheessa, kun tyypit matkustavat istuimissaan, ja mä kuitenkin ehkä jonkun verran kaipaisin tilaa vaikka kauppatavaroille.
Mun suosikit äkkiseltään ennen kauppaanmenoa olivat markkinoiden kapeimmat tuplakärryt Mountain Buggy Duetit, mutta kun kokeilin tyrkätä niitä liikkeessä, ne tuntuivatkin aika kököiltä. Ne ovat myös kokoontaitettuina aika epämääräinen keko, enkä tiedä meniskö siihen hermot ja miten veisivät tilaa autosta, vaikka mahtuisivatkin. Jalkatukea ei myöskään saa säädettyä. Kokeilin myös Bumbleride Indie Twinejä, jotka olivat todella näppärän tuntuiset. Jalkatukea saisi säädettyä ja lapsetkin eri päin eli vauva toljottamaan työntäjää ja taapero nokka kohti kulkusuuntaa. Taaperohan ei enää vähään aikaan ole viihtynyt rattaissa selkä menosuuntaan. Jotenkin nuo Bumbleridet jäivät mieleen, mutta niissä sitten tulisi ehkä vähän se parvekeongelma. Mä olin vähän haaveillut, että parvekkeelle saisi jonkunlaisen pienen terassikalustonkin, mutta jos siellä meinataan hytkyttää uneen kakrut yksissä normivaunuissa ja yksissä tuplissa niin aika ahdasta tulee. Tällä hetkellä meille vois just ja just mahtua yhdet kärryt säilöön eteiseen ja toiset vaatehuoneeseen - mihinkään kolmien vaunujen systeemiin tässä ei kai kannata lähteä (+ onhan meillä vielä matkarattaatkin).
Piti käydä myös tsekkaamassa Emmaljungan Double Vikingit, jotka kuulemma yrittävät tavoitella jotain Bugaboo-henkeä - Emmaljungien runkoa ei tosin saa säädettyä yksittäisvaunuiksi. No, ihan ok ne kai olivat, mutta leveyttä oli sitten melkein 80 cm ja pyörät jonkun verran Mountain Buggyja ja Bumblerideja pienemmät. Värejä tietysti aika paljon, jos se väri nyt jotain merkkaisi. Jotain Teutoniankin tuplia vilkaisin, mutta niissä taisi olla yhtenäinen kuomu eikä vauvaa ja taaperoa saisi eri suuntiin. Carenat olisivat tietysti edulliset, mutta niissäkin taisi olla yhtenäinen kuomu. Kovasti myös myyjä hehkutti Britaxin peräkkäisvaunuja (B-Dual) ja taas meinasin haksahtaa. Saisi Britaxin turvakaukalon kiinni ja kovin kätevästi mentäisiin, neljä pyörääkin olisi ja vaunuista saisi toki kärryt yhdellekin lapselle. Mutta kun se on taas se ajatus siitä, että toinen makaa ahtaasti toisen alla, plus että taas puuttuu se jalkatuen säätö. Ja mites se tavaratila? En minä tiedä.
Mähän en itse viitsinyt edes vilkaista kyseisiä nettisivuja, mutta tulin jossain vaiheessa maininneeni siipalle Bugaboo-kärryistä. Että kun ovat kuulemma loistavat ja ihanat ja sitä nousisi vielä arvoasteikossakin, jos sellaisten kanssa kaupungilla kruisailisi. No siippahan sitten meni ja vakuuttui. Se on ollut koko ajan sitä mieltä, että Bugaboot. Tänään sitten heitti toisena vaihtoehtona ilmoille, että jos käytetyt Phil & Ted'sit ja jos ne onkin ihan paskat, niin ostaisi jotkut toiset. Mua vaan tällä hetkellä jotenkin väsyttää ajatus noiden käytettyjen kaupankäynnistä: saisi olla varpaillaan, ettei tulisi huijatuksi ja toisekseen niitä saattaisi joutua lähteä hakemaan jostain kauempaa. Helkkari.
Ei vielä supertarkkoja laskelmia olla tehty, mutta hintaa jonkunlaiselle perussysteemille kaikissa näissä potentiaalisissa vaunuissa tulisi lähemmäs 1000 €. Bugaboot nyt päräyttäisivät hintansa puolesta yli tuon tontturaisenkin, mikä kuulostaa mun korviini ihan järjettömältä hinnalta yksistä pirun kärryistä, kun se tonttukin on minusta kaamea hinta jostain vähän aikaa käytettävistä työntövempeleistä. Bugaboissa nyt tosin ratkeaisi esim. tuo meidän mahdollinen parvekeongelma, kun ne saisi kavennettua Mono-kokoon. Mutta silti. Mä en tiedä haluanko jotain statuskärryjä. Ja tarvitaanko me edes niitä ominaisuuksiensa puolesta. Ja sekin on minusta ongelma, ettei niitä pääse näkemään missään livenä ellei lähde varta vasten Helsinkiin.
Puuh. Läkähdyttää. Lisätään soppaan vielä se, että eihän tässä edes ollut läheskään kaikki markkinoiden sisaruskärryt. Että voi olla hankalaa.
Mullehan on ehdotettu jopa, että jatkettais noilla tavallisilla yhdistelmävaunuilla ja liitettäis niihin vaan seisoma- tai istumalauta. Ain't gonna fly. Tuo jantteri on niin vilkas, että sen kanssa ei ajella esimerkiksi keskustassa jollain seisomalaudalla. En aio ottaa riskiä, että se karkaa ja on vilauksessa jossain liikenteen seassa. En tiedä myöskään miten saisin sen pidettyä tarvittaessa paikallaan. Onhan, joo, lastenvaljaat keksitty, mutta mitä mä teen kun mun pitää puuhata jotain vauvan kanssa - kytken toisen lapsen pyörätelineeseen? Eli kyllä ne sisaruskärryt tarvitaan.
Mä olin etukäteen jo vähän kuopannut ajatuksen peräkkäiskärryistä tyyliin Phil & Ted's Vibe. Eikö se vauva ole niissä ihan ahdingossa? Mitä jos se päättää piankin, että sen olis nähtävä myös eteenpäin? Miten mä jaksan kyykistellä sitä vauvaa jatkuvasti sieltä alhaalta (varsinkin jos päädytään sektioon ja pääsen yhtä hitaasti kuosiin kuin viimeksi)? Ja onko siitä haittaa, ettei sitä istuinosaa saa täysin makuuasentoon & jalkatukeakaan ei saa säädettyä? Entäs kolmipyöräisyys? (Phil & Ted'sejä on tosin nelipyöräisinäkin, mutta sellaista mallia en ole tarkastellut lähempää.)
No, mentiin kauppaan ja heti ensimmäisenähän myyjä alkoi tyrkyttää noita Phil & Ted'sejä. Ja mä vähän aloin suopua. Mutta nyt olen taas jo pakittanut, kun mietin, että me saatetaan tarvita parvekekäyttöönkin kahdet vaunut eikä näissä Phil & Ted'seissä oikein suositella nukuttamaan (tai no siinä pehmeässä vaunukopassa varmaan vois?). Mahtuishan niillä ovista ja bussiin ja hissiin ja sais vaan yhden lapsen käyttöön, jos toinen ei oo mukana. Näppärän oloiset ovat, mutta...joku siinä tökkii, että lapset joutuvat matkustamaan melkein päällekkäin. Lisäksi tavaratilaa on aika vähän viimeistään siinä vaiheessa, kun tyypit matkustavat istuimissaan, ja mä kuitenkin ehkä jonkun verran kaipaisin tilaa vaikka kauppatavaroille.
Mun suosikit äkkiseltään ennen kauppaanmenoa olivat markkinoiden kapeimmat tuplakärryt Mountain Buggy Duetit, mutta kun kokeilin tyrkätä niitä liikkeessä, ne tuntuivatkin aika kököiltä. Ne ovat myös kokoontaitettuina aika epämääräinen keko, enkä tiedä meniskö siihen hermot ja miten veisivät tilaa autosta, vaikka mahtuisivatkin. Jalkatukea ei myöskään saa säädettyä. Kokeilin myös Bumbleride Indie Twinejä, jotka olivat todella näppärän tuntuiset. Jalkatukea saisi säädettyä ja lapsetkin eri päin eli vauva toljottamaan työntäjää ja taapero nokka kohti kulkusuuntaa. Taaperohan ei enää vähään aikaan ole viihtynyt rattaissa selkä menosuuntaan. Jotenkin nuo Bumbleridet jäivät mieleen, mutta niissä sitten tulisi ehkä vähän se parvekeongelma. Mä olin vähän haaveillut, että parvekkeelle saisi jonkunlaisen pienen terassikalustonkin, mutta jos siellä meinataan hytkyttää uneen kakrut yksissä normivaunuissa ja yksissä tuplissa niin aika ahdasta tulee. Tällä hetkellä meille vois just ja just mahtua yhdet kärryt säilöön eteiseen ja toiset vaatehuoneeseen - mihinkään kolmien vaunujen systeemiin tässä ei kai kannata lähteä (+ onhan meillä vielä matkarattaatkin).
Piti käydä myös tsekkaamassa Emmaljungan Double Vikingit, jotka kuulemma yrittävät tavoitella jotain Bugaboo-henkeä - Emmaljungien runkoa ei tosin saa säädettyä yksittäisvaunuiksi. No, ihan ok ne kai olivat, mutta leveyttä oli sitten melkein 80 cm ja pyörät jonkun verran Mountain Buggyja ja Bumblerideja pienemmät. Värejä tietysti aika paljon, jos se väri nyt jotain merkkaisi. Jotain Teutoniankin tuplia vilkaisin, mutta niissä taisi olla yhtenäinen kuomu eikä vauvaa ja taaperoa saisi eri suuntiin. Carenat olisivat tietysti edulliset, mutta niissäkin taisi olla yhtenäinen kuomu. Kovasti myös myyjä hehkutti Britaxin peräkkäisvaunuja (B-Dual) ja taas meinasin haksahtaa. Saisi Britaxin turvakaukalon kiinni ja kovin kätevästi mentäisiin, neljä pyörääkin olisi ja vaunuista saisi toki kärryt yhdellekin lapselle. Mutta kun se on taas se ajatus siitä, että toinen makaa ahtaasti toisen alla, plus että taas puuttuu se jalkatuen säätö. Ja mites se tavaratila? En minä tiedä.
Mähän en itse viitsinyt edes vilkaista kyseisiä nettisivuja, mutta tulin jossain vaiheessa maininneeni siipalle Bugaboo-kärryistä. Että kun ovat kuulemma loistavat ja ihanat ja sitä nousisi vielä arvoasteikossakin, jos sellaisten kanssa kaupungilla kruisailisi. No siippahan sitten meni ja vakuuttui. Se on ollut koko ajan sitä mieltä, että Bugaboot. Tänään sitten heitti toisena vaihtoehtona ilmoille, että jos käytetyt Phil & Ted'sit ja jos ne onkin ihan paskat, niin ostaisi jotkut toiset. Mua vaan tällä hetkellä jotenkin väsyttää ajatus noiden käytettyjen kaupankäynnistä: saisi olla varpaillaan, ettei tulisi huijatuksi ja toisekseen niitä saattaisi joutua lähteä hakemaan jostain kauempaa. Helkkari.
Ei vielä supertarkkoja laskelmia olla tehty, mutta hintaa jonkunlaiselle perussysteemille kaikissa näissä potentiaalisissa vaunuissa tulisi lähemmäs 1000 €. Bugaboot nyt päräyttäisivät hintansa puolesta yli tuon tontturaisenkin, mikä kuulostaa mun korviini ihan järjettömältä hinnalta yksistä pirun kärryistä, kun se tonttukin on minusta kaamea hinta jostain vähän aikaa käytettävistä työntövempeleistä. Bugaboissa nyt tosin ratkeaisi esim. tuo meidän mahdollinen parvekeongelma, kun ne saisi kavennettua Mono-kokoon. Mutta silti. Mä en tiedä haluanko jotain statuskärryjä. Ja tarvitaanko me edes niitä ominaisuuksiensa puolesta. Ja sekin on minusta ongelma, ettei niitä pääse näkemään missään livenä ellei lähde varta vasten Helsinkiin.
Puuh. Läkähdyttää. Lisätään soppaan vielä se, että eihän tässä edes ollut läheskään kaikki markkinoiden sisaruskärryt. Että voi olla hankalaa.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Ympäripyöreää
Nyt se on sitten ohi - vähäksi aikaa ainakin. Imetys nimittäin. Tai on lapsi välillä käynyt rinnalla ikään kuin testatakseen tulisko vielä jotain, mutta eipä taida tulla. Kehitys tähän pisteeseen on ollut jotakuinkin maltillista, joten olen totutellut ajatukseen imetyksen loppumisesta jo pidempään eikä enää tunnu hirvittävän pahalta. Ja minkäs teet: kun ei tule, niin ei tule. Jäämme odottamaan, mitä tapahtuu kun vauva saapuu maailmaan ja saako taaperoimetys jatkoaikaa.
Muuten on pidellyt jonkunmoista haipakkaa ja/tai kaaosta. Blogimaailmasta on ollut taukoa eikä ole oikeastaan edes kiinnostanut kirjoitella. Olemme lapsen kanssa nähneet muita ihmisiä ja lapsia sekä käyneet parissa tapahtumassa. Olen myös pohtinut paljon lapsen temperamenttia. Olen viettänyt pari vuorokautta yksin kotona puolison ja lapsen ollessa mummolassa. Olen repinyt hiuksia päästäni kuultuani lapsen mummon viimeisimmästä tempauksesta - se nainen on ajattelematon. Olen myös viettänyt pitkiä ja kiireisiä päiviä lapsen kanssa kahdestaan puolison paiskiessa töitä ja yöpyessä pikkukaupungissa. Olen ottanut yhteyttä potentiaaliseen työnantajaan ja kertonut, että olen paksuna. Olenpa vielä pyöritellyt silmiäni hattaraodotukselle, sikiöiden painojen ja sykkeiden vertailulle sekä virttyneille sukupuolikäsityksille.
Bongasin somesta vanhan koulukaverin endometrioosiaiheisen päivityksen ja ottaa paukautin yhteyttä. Chatkeskustelu oli äärimmäisen valaiseva. Pitänee alkaa ihan urakalla ottaa enemmänkin selvää ja koettaa hankkiutua myös livenä vertaistuen piiriin. Asiantuntevaa hoitoakin voisi olla kiva saada. Edelleen raivostuttaa halilääkärin olankohautus, kun koetin lähestyä endoasioissa. Olen entistä varmempi, että edellisen raskauden kivut johtuivat osaltaan endometrioosista - koulukaveri vahvisti, että joillain endokivut pahenevat raskauden aikana eikä endometrioosi suinkaan välttämättä helpotu yhtään niin kuin vanha legenda kertoo. Tässä raskaudessa mun vaivojani ei tule vähättelemään yhtään kukaan - ihan sama voiko sille kivulle tehdä jotain (todennäköisesti ei), kunhan edes kohtelevat kuin ihmistä ja uskovat, että niitä kipuja on (jos niitä on tullakseen). Toistaiseksi kivut ovat olleet melko maltillisia liitoskipuiluja, mutta viimeksikin pyöräytettiin paletti käyntiin joskus viikon 25 tienoilla.
Löysin myös aiheeseen liittyen netistä tutkielman, jonka mukaan puolet endometrioosista kärsivien raskauksista päätyy sektioon. Jännästi on synnytystapa alkanut olla koko ajan enemmän mielen päällä. Pääsisipä vaan nopeasti sinne pelkopolille purkamaan.
Rakenneultraa pukkaa tällä viikolla.
Muuten on pidellyt jonkunmoista haipakkaa ja/tai kaaosta. Blogimaailmasta on ollut taukoa eikä ole oikeastaan edes kiinnostanut kirjoitella. Olemme lapsen kanssa nähneet muita ihmisiä ja lapsia sekä käyneet parissa tapahtumassa. Olen myös pohtinut paljon lapsen temperamenttia. Olen viettänyt pari vuorokautta yksin kotona puolison ja lapsen ollessa mummolassa. Olen repinyt hiuksia päästäni kuultuani lapsen mummon viimeisimmästä tempauksesta - se nainen on ajattelematon. Olen myös viettänyt pitkiä ja kiireisiä päiviä lapsen kanssa kahdestaan puolison paiskiessa töitä ja yöpyessä pikkukaupungissa. Olen ottanut yhteyttä potentiaaliseen työnantajaan ja kertonut, että olen paksuna. Olenpa vielä pyöritellyt silmiäni hattaraodotukselle, sikiöiden painojen ja sykkeiden vertailulle sekä virttyneille sukupuolikäsityksille.
Bongasin somesta vanhan koulukaverin endometrioosiaiheisen päivityksen ja ottaa paukautin yhteyttä. Chatkeskustelu oli äärimmäisen valaiseva. Pitänee alkaa ihan urakalla ottaa enemmänkin selvää ja koettaa hankkiutua myös livenä vertaistuen piiriin. Asiantuntevaa hoitoakin voisi olla kiva saada. Edelleen raivostuttaa halilääkärin olankohautus, kun koetin lähestyä endoasioissa. Olen entistä varmempi, että edellisen raskauden kivut johtuivat osaltaan endometrioosista - koulukaveri vahvisti, että joillain endokivut pahenevat raskauden aikana eikä endometrioosi suinkaan välttämättä helpotu yhtään niin kuin vanha legenda kertoo. Tässä raskaudessa mun vaivojani ei tule vähättelemään yhtään kukaan - ihan sama voiko sille kivulle tehdä jotain (todennäköisesti ei), kunhan edes kohtelevat kuin ihmistä ja uskovat, että niitä kipuja on (jos niitä on tullakseen). Toistaiseksi kivut ovat olleet melko maltillisia liitoskipuiluja, mutta viimeksikin pyöräytettiin paletti käyntiin joskus viikon 25 tienoilla.
Löysin myös aiheeseen liittyen netistä tutkielman, jonka mukaan puolet endometrioosista kärsivien raskauksista päätyy sektioon. Jännästi on synnytystapa alkanut olla koko ajan enemmän mielen päällä. Pääsisipä vaan nopeasti sinne pelkopolille purkamaan.
Rakenneultraa pukkaa tällä viikolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)