Sf

Kävin viime viikolla lähetteellä ylimääräisessä tarkistusultrassa. Sysäys lähetteelle oli kasvun lopettanut sf-käyrä. En vallan hirveästi luota neuvolantätien sf-mittaukseen, joten suhtauduin tarkistukseen melko maltillisesti. Ylimääräistä tykytystä aiheutti tosin se, että mukelo oli päättänyt kääntyä kyljeltä toiselle samana päivänä kuin mulla oli neuvolakäynti ja ilmeisesti asennonvaihdon seurauksena mulla kipeytyi myöhemmin samana iltana toinen nivunen ja kankku kivun säteillessä alas reiteen.

Tarkistusultrassa todettiin se mitä epäilinkin eli mukelo on todella alhaalla eikä sf-mitta tästä johtuen ole kasvanut. Kaikki on muuten mainiosti ja jälleen kerran lapsemme kasvaa oppikirjamaisesti laskennallisia viikkoja noudattaen.

Mutta. Neuvolapäivän ja ultran jälkeen mukelo on vaan jatkanut asennonvaihtojaan ja myllerrystä (jos näistä liikkeistä voi jotain päätellä, niin ei taida tästäkään lapsesta olla tulossa kovin rauhallista kaveria) ja mulla alkaa olla paikat vähän kipeät. Reiteen säteilevää kipua ei ole enää niin paljon, mutta toinen kankku on edelleen kipeä, samoin alavatsa. Mikä tahansa liikkuminen aiheuttaa harjoitussupistuksia, joihin on jo muutaman päivän jälkeen alkanut mennä hermo. Ei tee yhtään terää, että esikoisen kanssa saa jatkuvasti kumarrella ja kykkiä - nostoista nyt puhumattakaan. Fyysisesti alkaa olla koko ajan rankempaa, mikä puolestaan taitaa madaltaa ärsyyntymiskynnystä lapsen jatkuvaan uhmailuun. Ei voi pestä hampaita, ei voi pukea, ei voi vaihtaa vaippaa, ei voi ottaa kenkiä jalasta, ei voi mennä sisälle - toistetaan x kertaa päivässä. Ei tee kauheasti mieli vetää rutiineja pakon kautta, koska se heikentää fyysistä oloa entisestään, mutta eipä ole todellakaan aina vaihtoehtoja. Epäilen, että todistan parhaillaan piinaviikkojen alkamista.

Se on muuten jännä, miten nämä pari kipeämpää hetkeä tässä raskaudessa ovat tuoneet mieleen edellisen raskauden helvetin. Mun meinaa toisinaan olla vaikea olla ajautumatta paniikkiin - jotenkin yhtään kipeämpi olo saa heti ajattelemaan, että tästä se helvetti taas repeää eikä seuraavana kahtena kuukautena tarvitse enää nukkua tai kävellä. Joutuu oikeasti taistelemaan itsensä kanssa, että saa tunteensa hallintaan.

Välirauha

En tiedä miten blogin kirjoittaminen tökkiikin näin. Monesti saatan miettiä, että tästä voisi jotain kirjoittaa, mutta kun tilaisuus tulee, tuleekin vaan ihan sellainen "njääh, emmää viitsi" -fiilis. Ei vain irtoa nyt yhtään. Lisäksi monesti lapsen päikkäreiden aikaan tekee vain mieli levittää sohvalla akkuja ladaten; illalla taasen tulee uni tai ei muuten vain kykene enää mihinkään muuhun kuin kömpimään makuuasentoon mahdollisimman nopeasti.

On kai joku välirauhan aika. En ole enää niin vihainen tai edes ahdistunut. Synnytys kummittelee toki mielessä vieläkin enkä ole varsinaisesta traumasta tainnut päästä eroon ainakaan primitiivireaktioista päätellen, mutta ehkä paniikilta on pahin terä taittunut. Psykologilla olen käynyt kaiketi kolmisen kertaa. Jonkun verran olen joutunut vakuuttamaan, että mulla ei ole mitään ongelmia suhteessa vauvaan enkä ole mitenkään edellistäkään vauvaa yhdistänyt huonoon synnytyskokemukseen eli mun näkemykseni mukaan meidän kiintymyssuhteissa ei ole mitään vikaa. Lisäksi psykologi on edelleen sitä mieltä, että netistä kannattaa lukea positiivisia synnytyskokemuksia, mistä en vieläkään ole vakuuttunut. Lisäksi mun kuulemma kannattaisi kirjoittaa tulevalle vauvalle kirje ja soittaa sille odotusaikana jotain kilikelloja, mutta enpä pidä sitäkään harjoitusta kovin tarpeellisena. Mä pelkään synnytystä, piru vie, enkä vauvaa! Ja se miten mä "vauvaa hellin" tässä odotusaikana on ihan mun oma juttu eikä mun sitä varten tarvitse ruveta pitämään jotain omituisia keinotekoisia treeniharkkoja. Joku raja.

Kaikesta huolimatta psykologikäynneistä on ollut hyötyäkin. Olen tajunnut, että olen arjessa monesti todella pingottunut enkä osaa rentoutua, vaikka sitä näennäisesti yrittäisinkin. On myös tehnyt ihan terää, että joku on mulle ääneen sanonut, että a) olen tehnyt parhaani synnytyksen yhteydessä enkä ole epäonnistunut b) mun pitää ottaa aikaa itsellenikin ja se on ihan ok. Psykologin vinkkaama Kun synnytys pelottaa -kirja ei itse asiassa ole ollut ihan huono ja nytpä jopa lainasin kirjastosta Synnytä rentoutuneena -CD:nkin. Jostain kumman syystä koen pystyväni sen nyt ainakin kuuntelemaan, vaikka aiemmin pelkkä ajatuskin tuntui vastenmieliseltä.

Ihan itsekseni taasen kekkasin äitiysjoogan, jossa olen nyt käynyt kertaalleen. Tykkäsin kovasti. Ekan kerran synnytyksestä puhuttaessa meinasi iskeä tuttu itkukohtaus, mutta sain hillittyä itseni melko hyvin. Pääsin myös melko hyvin kaikenlaisten "tämä liike auttaa vauvaa menemään raivotarjontaan" -juttujen yli, vaikka ensireaktiona tekikin mieli alkaa kiroilla. Siitä temppuilusta ja hengittelystä tuli kuitenkin niin hyvä ja rentoutunut fiilis sekä henkisesti että fyysisesti, että ehkä mä kestän samassa yhteydessä esiin nousevat ristiriitaiset ajatukset siitä, että vauvat ei aina menekään raivotarjontaan ja joskus joudutaan leikkaamaan maha auki ja repimään vauva ulos väkisin.

Jostain syystä ajan myötä olen alkanut kallistua sille kannalle, että ehkä tässä vielä voisi sitä alatiesynnytystä yrittää. Ehkä. Katsotaan nyt vielä mitä äitiyspolilla tuumaavat.

Olen muuten oppinut hiljalleen ottamaan omaa aikaa. Ja kas, ihme ja kumma, ei niiden juttujen oikeasti tarvitse olla kovin kummoisia, kun jo tulee ihan hyvä mieli. On ihan makeaa päästä vaikka vaan kirjastoon yksinään. Tällä hetkellä mun tavoitteena on nyt kuitenkin vielä oppia rentoutumaan ihan oikeasti. Ei riitä että mä tuijotan lapsen päikkäriaikaan jotain Animal Planetia, jos mä samalla mietin kuumeisesti kaikkia tekemättömiä kotitöitä ja olen pingottunut kuin viulunkieli. Olen jopa mennyt niin pitkälle, että olen ladannut uuteen ihanaan puhelimeeni VTT:n kehittämän mindfulness-sovelluksen, jonka avulla ajattelin oppia hengähtämään arjessa. Että hörhör vaan.

Lapsi on isovanhempien lukuisista pyynnöistäkin johtuen käynyt välillä hoidossa mummoloissaan. Jep, käytin monikkoa eli jopa appivanhemmilla. Tulin tulokseen, että pakko oppia luottamaan siihen etteivät he lasta tapa. Lapsi taitanee tarvita hoitoa myös esim. synnytyksen aikaan ja hyvä kai olisi jo etukäteen vähän totutella. Lisäksi olen lähes vakuuttunut, että vauva-aikanakin mä tarvitsen joskus lepoa niin että pääsen vaikka päivällä nukkumaan silloin kuin vauvakin nukkuu, joten ehkä mä pystyn nyt alkaa antaa toista lasta hoitoonkin. Ja onhan se ihan kiva nähdä miten hauskaa lapsella ja isovanhemmilla on keskenään.

Toinen raskaus on edennyt kai normaalimmin kuin ensimmäinen. Kipuja on toisinaan - tunnistan ne jopa ihan oikeiksi liitoskivuiksi - ja joskus vähän supisteleekin, ehkä selkääkin vähän juilii, mutta kovin on maltillista verrattuna aiempaan. Supistukset ovat ihan harkkasupistuksia eivätkä mitään järjettömiä koko yön kestäviä superkiputykytyksiä ja lepo on tähän mennessä auttanut aina. Jokseenkin omituista, mutta toki korjaavaa. Suurin ärsytyksen aihe on ehkä jonkunmoinen rakkokipu, jota on kestänyt ihan alkuraskaudesta lähtien. Epäilen taas osasyylliseksi endometrioosia (koska siellä rakon pinnalla on ihan diagnosoidusti runsaasti endokudosta), mutta tietysti nyt tässä vaiheessa lapsen kuuppakin jo painaa tai hinkkaa rakkoa. Kävellä ei tee enää mieli ainakaan kovin pitkiä matkoja, vaikkakin ehkä pahimmalta tuntuvat kaikenlaiset ylösnousemiset ja kumartelut. Siksipä mieluummin tekisin esimerkiksi lapsen kanssa rauhallisia kärrylenkkejä, mutta kun eipä tuo vaan aina niille suovu eli hiekkiksellekin on taivuttava. Onneksi on myös tuo iskä.

Vatsa on muuten koko ajan ollut ihmeellinen roikko eikä ole noussut sellaiseksi tissivatsaksi niin kuin ekan raskauden aikaan. Olen jo pitkään kävellyt kuin muumi, johtuen juurikin siitä, että haarovälissä tuntuu olevan keilapallo. Julkisilla paikoilla olen parilta (tuntemattomalta) äidiltä saanut kysymyksen onko laskettu aika ihan ovella, mistä olen päätellyt olevani kokoluokkaa valas, mutta toisaalta olen niin lyhyt, että kessi näyttää joka tapauksessa isolta.