Joulun jälkeen

Olispa elämässä muutakin kuin uniasiat, mutta eipä ole vieläkään. Olen yrittänyt nukuskella joka välissä, mutta olen selvästi uupunut edelleen. Saan vähän paremmin unta enkä enää valvoskele jokaisen yöllisen heräämisen jälkeen, joten toivo on herännyt, mutta heti jos tulee yksikin huonompi yö, invalidisoidun taas täysin (vähän tuntuu, ettei niitä hyviä öitä tule koskaan kahta putkeen). Puolisolla on ollut päävastuu lapsesta varmaan kuukauden ajan, kun mä en vaan pysty. Joinain päivinä en jaksa edes pukeutua, laahustan vaan yöpaidassa ja odotan (& pelkään) iltaa. Iltaisin ei pahemmin enää mietitä mitä kivaa katsottaisiin telkusta kun lapsi on mennyt nukkumaan: me mennään nukkumaan. Puolisohan simahtaa heti, mutta mä en vieläkään saa kovin aikaisin unta. En sentään valvoskele enää aamuyöhön - ellei sitten lapsi päätä toisin.

Lapsella on joinain öinä edelleenkin selittämättömiä valvoskelujaksoja. Muutenkin sillä saattaa kestää pitkään ennen kuin se nukahtaa ja välillä se vaatii, että joku on sitä nukuttamassa. Myös öisin sen kanssa pitäisi joskus hengata, että se nukahtaisi uudelleen, mihin mulla on ollut suuria vaikeuksia asennoitua. On ollut vähän sellainen "nyt vittu nukut, olet jo saanut tissiäkin, mitä sä nyt vielä vaadit" -fiilis. Puoliso on välillä rientänyt hätiin, kun mä olen tuhertanut itkua sängyn vieressä, että en vaan kestä enää valvoa.

Joulu oli mukava, mutta osa päivistä meni toki vähän sumussa. Päätin, että ensi jouluna meillä jaetaan lahjat hieman aiemmin kuin päivällisen jälkeen, koska ilta meni lahjainnostuksesta överiksi. Lapsi suopui nukahtamaan vasta joskus klo 22 aikoihin ja heräsi pari kertaa yöllä selvästi ihan pelkästä innostuksesta. Jouluaamuun herättiinkin sitten klo 04 - tai mä lähinnä kävin hereillä ja totesin, että en pysty ja painuin takaisin nukkumaan. Kello soittikin sitten klo 06, kun oli lähtö kotiseudulle sukulaisiin. Päivä oli tuskallinen, koska sain taistella koko ajan nukahtamista vastaan.

Kävimme joulupäivänä piipahtamassa myös puolison kummitädillä, joka on kuulemma ollut kovin näreissään siitä, että emme ole käyneet ja että hän ei ole saanut lapsesta kuvia. Totta puhuen ei ole käynyt mielessäkään teettää valokuvia tädille eikä ihan täysin mene jakeluun, miten meidän lapsi voi olla tädille niin suuri asia, mutta ilmeisesti täti on nyt vähän katkera siitä, ettei omilta lapsilta ole tullut jälkikasvua eikä täti ole päässyt mummoksi. Että koetetaan ymmärtää (vaikkei oikeasti ymmärretäkään täysin). No, täti oli arvatenkin tohkeissaan, mutta päivän ylläri tuli sitten siinä vaiheessa, kun täti yhtäkkiä alkoi sivellä mun vatsaani ja kysellä, että kukas se täällä majailee. Arvasi lasketun ajankin oikein. Tilanne tuli sen verran puun takaa, etten ehtinyt edes ärsyyntyä mutta enpä myöskään osannut lähteä keksimään mitään peitetarinaa tai teeskennellä loukkaantumista. Edelleenkään ei se valehtelu ole mun heiniäni, en vaan osaa. Täti on luonnollisesti suvun juorumylly, joten eiköhän mun raskaudesta tiedä sitten jo koko puolison puolen suku. Plus mun mummoni, jonka kavereita täti on, samalla kylällä kun asuvat.

Kävimme tosiaan myös mummollani. Käynti arvelutti siihen pisteeseen asti, että hermoilin ja äksyilin ennen reissua kovin. Annoin taas mummolle ukaasin, että isää ei tarvitse kylään välttämättä kutsua, mutta kuuroille korvillehan moinen pyyntö aina menee. Piti sitten jännittää millaisessa kunnossa mies on. Taisi olla jopa selvin päin, mutta rappioalkoholisti on rappioalkoholisti: kävely on katkonaista, ulkomuoto järkyttävä eikä puhekaan enää luonnistu kunnolla. Koetin siinä sitten tolkuttaa itselleni, että ei lapsi kerrasta traumatisoidu.

Että semmosta. Olis kiva kirjoittaa joskus joku järkevä teemapostaus tai vaikka joku pohdiskeleva maailmantuskapaatos, mutta ei irtoa. Lähden suihkuun ja nukkumaan, että on jotain toivoa yöunista. Varsinaista limboelämää taas.

PS. Lähes pakkomielteen asteelle äitynyt siirtymäobjekti on alkanut ärsyttää. Ei riitä, että se pitää saada unikaveriksi vaan nyt sen kanssa pitäisi hengata koko ajan. Myös suihkussa ja ruokapöydässä ja potalla ja joka pirun paikassa. Ei riitä yksi tai kaksi kertaa, että objekti on ollut illalla hukassa, kun pitäisi nukkumaan. Järki lähtee.

Se tavallinen

Aamulla on epätoivo ja kiukku, kun yö on mennyt seuraavasti:

• Klo 22.30 sänkyyn kirjan kanssa.
• Klo 22.45 kirja pois.
• Klo 23.30 elukat herättävät > kirjan lukuun.
• Klo 00.30 kirja pois.
• Klo 00.45 lapsi herää, siippa rauhoittelemaan (ollaan parina yönä nyt yritetty lopettaa yöimetyksiä). Kun lapsi nukahtaa, siippa palaa sänkyyn ja nukahtaa välittömästi. Itselle taas kirja käteen.
• Klo 01.15 kirja pois.
• Klo 01.30 elukka herättää > kirjan lukuun.
• Klo 02.15 kirja pois.
• Klo 03.00 toinen elukka herättää > kirjan lukuun.
• Klo 03.30 kirja pois.
• Klo 05.30 lapsi herää, tissi suuhun.
• Klo 06.00-06.10 lapsi nukkuu herätäkseen taas. Selvä, ei nukuta.

Oltiin sovittu, että siippa saa kerrankin nukkua aamulla myöhään, mutta ei se sitten nukkunut, koska joku oli vähän kiukkuinen. Jatkoin unia 07.00-09.45, mutta voin kertoa, että edelleen vähän väsyttäisi. Ai että alkuraskaudessa väsyttää niin, että nukkuu 12 tunnin yöunia? Ei meillä vaan! Aika järkyttävän epätoivoista nukahtaa useita kertoja herätäkseen heti uudelleen. Alkaa olla selvää, että mun unettomuuteni ei todellakaan ole hormonaalista vaan en osaa enää nukahtaa, koska joko pelkään, että joku herättää kuitenkin heti tai sitten joku oikeasti herättää.

Lapsikin oli muuten aamulla nukahtanut istuvilteen isänsä viereen sohvalle. Pakko kai antaa sen nukkua vähän pidemmät päiväunet, koska se on muuten taas kiukkuinen kuin ampiainen. Tuntuu vähän nyt tämä viime aikojen kehitys siltä, että päiväunien nipistys ei ole todellakaan toiminut toivotulla tavalla: se tunti ei ole siirtynyt yöuniin vaan lapsi herää taas entistä aiemmin aamulla ja on sitten ihan rättipoikki väsynyt.

Kävin keikkareissullakin ja olin yötä hotellissa. Siippa ehdotti, että olisin ollut siellä toisenkin yön, niin olisin saanut nukuttua, mutta enhän mä nyt siihen suopunut. Olisi ehkä pitänyt.

Yrrrgghh

Viime viikolla huolestuin, kun raskausoireet lopahtivat käytännössä melkein kuin seinään. Tällä viikolla on taas käynyt selväksi, että paksuna ollaan. Hieman huolestuttaa tuleva The Keikka, jolle nyt pääsen kuin pääsenkin puolison suostuttua ottamaan vapaata töistä.

En edelleenkään ole oksentanut, mutta olo on huono. Kovin huono. Olen myös ollut viimeiset pari päivää niin uuvuksissa, että jo istuvillaan olo tuntuu suureltakin voimainkoetukselta. Astianpesukoneen tyhjennys hengästyttää. Joka kerta, kun kumarrun tai kyykistyn, joudun ottamaan tukea ylös noustessa, koska huimaa vaan niin pirusti. Samalla tulee myös oksennusrefleksi, josta olen kuitenkin tähän mennessä selvinnyt muutamalla kakomisella. Lapsiparka katsoo ihan ihmeissään, että mitä äiti oikein hommaa. On ruvennut välillä matkimaan mun kakomisääniäni.

Ei tämä viimeksi tällaista ollut. Kuten sanottu, selvisin tasaisella puputuksella tai tuoremehun lipityksellä, mutta nyt pelkkä ajatuskin (lämpimästä) ruoasta saa naaman vihertämään. En saa oikein syötyä päivällä mitään, jugurttia ja tuoremehua olen yrittänyt lipittää ja nakertaa jotain keksiä, mutta lämpimän aterian saan pakotettua päivällisaikaan tai vasta ihan illalla. Ja toisin kuin viimeksi, ruoasta tulee helvetin huono olo. Pari päivää on mennyt lapsen kanssa todellakin sieltä, missä aita on matalin: on tuijotettu televisiota, syöty välillä valmisruokaa ja olen yrittänyt houkutella lasta leikkimään sohvan äärelle, niin että itse voisin vaan maata.

Ei ihan äkkiseltään uskoisi, että joku katkarapua pienempi saa olon tällaiseksi. Energinen keskiraskaus, tule jo!

Klöntti

Kävin ultrauttamassa "klöntin". Aikaa varatessa pyysin myös saada jutella lääkärin kanssa endometrioosista. No, ultran tulokset olivat oikein mainioita, mutta endometrioosijuttelu jäi hyvinkin tyngäksi. Homma eteni jotakuinkin näin:

L(ääkäri) [halaa]: On se vaan ihanaa, että teille on nyt toinen lapsi tulossa! Onneksi olkoon! Olette varmasti jo kovasti joulua valmistelleet ja teillä siellä esikoinenkin odottaa jo joulua innoissaan. Kohta pääsette sitten kertomaan, että hän on saamassa pienen sisaruksen - aivan ihanaa!

T(ylsyys): Kiitos. Mmmmm...joo. Mites se endometrioosi, voiko se jotenkin vaikeuttaa tätä raskautta? Kun mulla oli pahoja kipuja edellisessä raskaudessa, niin mietin, että jos se endometrioosi on siihen vaikuttanut jotenkin.

L: Ei kuule kyllä raskaus vaan helpottaa endometrioosia. Endometrioosi häviää raskauden aikana.

Tässä kohtaa lääkäri selitti kuitenkin, kuinka endo tulee monille yllätyksenä nimenomaan sektion yhteydessä, kun sieltä sitten löytyykin hiutalemaista endometrioosikudosta. Yritin jatkaa aiheesta kyselyä, koska musta on vähän ristiriistaista, että endo katoaa, mutta ei sitten oikeasti katoakaan (?!). (Olin oikein ottanut mukaan mustaa valkoisella, jossa todetaan, että endometrioosikudosta on laajasti joka puolella ja että kudos hankaloittaa sektiohaavan ompelua eikä virtsaputkeakaan meinata saada kohdalleen. Jäi näyttämättä.)

L: Kyllä se endometrioosi vaan helpottuu. Ne on ne sun kivut johtuneet vaan siitä raskaudesta. No niin, nyt voidaankin sitten katsoa millainen pieni siellä kohdussa oikein majaileekaan. Otat housut pois ja käyt tuohon makaamaan.
[Riisun ja asetun makaamaan.]

L: On se vaan niin ihanaa, kun saatte toisen pienen! Nyt onkin jännittävää nähdä kuinka se pikkuinen siellä polskii.

Tässä vaiheessa mä olin jo käydä vähän epätoivoiseksi, sillä olin ennen ultraa onnistunut uskottelemaan itselleni, että kohdussa ei todellakaan voi olla elävää sikiötä. Olin jo sanoa, että et muuten tiedä, onko siellä oikeasti elämää, joten voit vaikka lopettaa sen hehkutuksen ihan just nyt.

L: No niin, täällä hän nyt on! Ihanasti siellä sydänkin lyö, niin on siellä pieni! Onneksi olkoon! Tiedä, vaikka saisitte nyt sen oman prinsessan tällä kertaa!

T: Öööö, kiitos. (Tässä vaiheessa pääsi itku, mutta ihan helpotuksesta, että ruudulla näkyi se mitä pitikin.)

L: Vastaa oikein hyvin viikkoja, kone antaa saman ajan kuin mitä sulla on kuukautistenkin mukaan. Yksi elävä sikiö siellä nyt sitten on. Onnea!

Tässä vaiheessa taas halitaan. Jep, meikäläinen ilman alaosaa edelleen pedillä.
Kun olen tekemässä lähtöä, halitaan. Ja:

L: Ei sitä tosiaan tiedä, vaikka nyt tulisi se pieni prinsessa! Onnea vielä kerran! Onnittelut sinne kotiin puolisolle ja pikkuveljellekin!

Halitaan! Prinsessa tulossa!

Anteeksi. No, pääpointti kuitenkin, että olen helpottunut ja onnellinen. Oli se elossa (vielä)!

Euforisen päivän päätteeksi tosin vetäisin itkut, koska olen saattamassa toista lasta maailmaan, joka vilisee vaan teinien joukkoraiskauksia, vauvoja raiskaavia hirviöitä ja synttäreitä, joille kukaan ei tule. Voi juma.

Oodi varsi-imurille

Mä vihaanvihaanvihaan imuroimista. Se on tiskaamisen ja puhtaiden pyykkien viikkauksen ohella mun inhokkikotitöitäni (tosin täytynee todeta, että en mä kyllä varsinaisesti rakasta mitään kotitöitä). Onko mitään rasittavampaa kuin kaivaa aina se helvetin kohelo rakkine siivouskaapin uumenista ja tökötellä sen kanssa kauheassa melussa pitkin poikin? Mun ihanne olisi aina se, että kämpässä on tarpeeksi tilaa imuroida ja tällä hetkellä meidän kämpässä ei todellakaan ole. On vaikka mitä typeriä ja ahtaita kulmia, joihin on lähes mahdoton osua suulakkeella ilman että samalla on itse mustelmilla. Ja sitten se imuri itse on aina jossain kulman takana jumissa ja sitä saa olla kantamassa ja ties mitä. Ihan karseaa hommaa.

Mutta. Varsi-imuri on pelastanut meidän arjen! Se on ihana, ihana vempele! Sen voi napata seinältä aina kun ollaan tuotu kaikki maailman hiekka ulkoa ja kun elukat tai lapsi ovat porsastelleet. Se imee niin elukoiden kuin minunkin karvani (pitääkö mun nyt huomauttaa, että multa tippuu pääsääntöisesti niitä pääkarvoja?). Mä surauttelen sillä hyvin mielelläni useita kertoja päivässä, koska melko pitkällisen empiirisen tutkimukseni mukaan sen myötä ei tarvitse kaivaa normi-imuria todellakaan joka toinen tai jopa joka päivä niin kuin ennen. Itse asiassa meillä on melkeinpä siirrytty imuroimaan isolla imurilla ainoastaan lattioiden pyyhinnän yhteyteen ja se riittää minusta ihan hyvin. 

Olisi tietysti kiva, jos voisin ylpeillä itse idealla, mutta idea varsi-imuriin tuli puolisolta ja mä olin alussa tosi skeptinen. Minusta härveli maksoi ihan liikaa, ja tuntui typerältä, että taloudessa pitää olla kaksi imuria. Nyt olen kyllä sitä mieltä, että härveli on ollut joka pennin arvoinen ja säästänyt monilta ärräpäiltä ja turhaumilta. Siispä: rakastan sinua, varsi-imuri!

Unta, prkl!

Olen ollut tauolla blogimaailmasta, koska en vaan ole kyennyt. Toistan taas itseäni tosi pahasti, mutta uniongelmat ovat täällä taas. Taisi mennä niin, että ensin aloin itse valvoa ja nyt sitten on taas päällä hammasvaihekin, joka ei ainakaan paranna tilannetta. Yritän päästä mahdollisimman ajoissa sänkyyn, mitä on vähän viivyttänyt se, että lapsukaisen nukahtaminen saattaa typistetyistä päikkäreistä huolimatta kestää tunninkin. En ole jotenkin uskaltanut hipsiä suihkuun ennen kuin tiedän, että lapsen huoneessa on hiljaista, mutta jos tilanne jatkuu, mun on vaan pakko luottaa siihen, että lapsi nukahtaa ennen pitkää. Olemme kyllä yrittäneet aikaistaa sänkyyn laittoakin.

Kuviohan menee tällä hetkellä jotenkin niin, että kun menen sänkyyn, saan nukahdettua kirjan avulla ehkä puolen tunnin jälkeen, mutta herään vartin tai puolen tunnin unien jälkeen valvomaan. Eikä mikään auta. Lapsi saattaa herätä juuri, kun alan ehkä klo 1 aikoihin vähän väsähtää ja sinne menee sitten se väsähdys. Unen hakemisessa kestää ja joinain öinä on mennyt kokonainen kirjakin. Lapsi saattaa parhaimmillaan herätä kolmesti ennen aamua ja koska se kipuilee nähtävästi hampaitaan, se saattaa viettää rinnalla kevyesti puolikin tuntia kerrallaan. Tässä vaiheessa kiittelen kovasti puolison vuorotöitä, mutta toki mua alkaa jo säälittää vähän sekin, ettei puoliso pääse ikinä lepäämään pitempään. Koetan tosin lohduttautua, että kun puoliso kuitenkin pystyy pääsääntöisesti vetämään sen seitsemän tai kahdeksan tuntia yhtäjaksoista unta, niin se jaksaa.

En tiedä, ehkä ei pitäisi yrittää nukkua enää aamupäivästä vaan koettaa saada siirrettyä se uni sitten seuraavaan iltaan, mutta yrityksistä huolimatta en ole välttämättä nukkunut kunnolla enää aamullakaan. Ja olo on välillä ollut niin huono, että musta on tuntunut ihan mahdottomalta yrittää jaksaa koko päivä niin vähillä ja katkonaisilla unilla. Eikä mulla sitä paitsi ole todellakaan aina mahdollisuutta nukkua pitempään: puolison aamu- ja yövuorot pakottavat mut kyllä heräämään samaan aikaan lapsukaisen kanssa. Päiväunia en edelleenkään nuku, koska uskon, että ne vähentävät heti yöunta.

En tiedä, onko tämä etupäässä hormonaalista vai onko tilanteeseen ajauduttu esimerkiksi elukoiden herättelyn ja riehumisen takia. Oh well, nyt mennään joka tapauksessa taas survival-moodissa. Kaipa tämä tästä joskus korjaantuu. Jos tilanne ei olisi mikä on (eli olen paksuna ja imetän), olisin jo soittanut lekuriin ja vaatinut nukahtamislääkkeitä. Ne kerrat kun olen nukahtamislääkkeitä käyttänyt, ei ole tarvittu kuin pari iltaa ja olen saanut taas rytmistä kiinni, joten kroonisesta uniongelmaisuudesta huolimatta musta ei nukahtamislääkkeiden pitkäaikais- tai väärinkäyttäjää saa (Tämä pakollisena huomiona, koska aikanaan työterveyslekuri jätti määräämättä mulle nukahtamislääkkeitä, mistä olen vieläkin katkera. Vitut se kävelylenkki ja hiilaripitoinen iltapala mitään auta.).

Aiemmin mainitsemani FB-häirikkö-ex-työtoveri äityi muuten mielestäni asteelle, joka lähentelee jo kiusaamista. Joka asiaan joku ääliömäinen kommentti, jolla haetaan itsestäänselvästi joko sitä, että mä poistan tyypin kavereistani tai hermostun. En vieläkään poistanut kavereista, koska en halua antaa tyypille sitä mielihyvää, että se pääsee julistamaan omalle kaveripiirilleen, että nyt se yks vitun ääliömäinen ämmä vihdoin älys poistaa mut kaverilistaltaan. Sitten siellä toiset samanmoiset komppailisivat iloisesti toisiaan ja olisivat, että no se on varmaan ollut ihan tosi tyhmä ämmä. (Mistäkö tiedän? Siitä, että hän tekee ihan vastaavaa koko ajan muista. "Voi vittu että on tolla yhdelläkin horolla typeriä juttuja, onneksi älysi poistaa mut kavereistaan." Sitten sen kaverit tosiaan varmaan edes ihmisiä tuntematta hymisevät yhdessä, kuinka tyhmiä horot voivatkaan olla.) Piilotin tyypiltä omat päivitykset, koska hän ei ilmeisestä provosoitumisestaan huolimatta osaa mua itse piilottaa. Saa riittää toistaiseksi.

Pompin taas niin vimmatusti, mutta loppukevennyksenä: The Auto.

Olemme yrittäneet jo vauvasta lähtien tyrkyttää lapsukaiselle jotain unirättiä tai -lelua, kun kuulemma sellainen siirtymäobjekti olisi hyvä olla (*. Mihinkään lapsi ei ole tähän mennessä kiinnittänyt juuri mitään huomiota. Sänky on pitkään ollut täynnä erilaisia pehmoleluja, mutta yksikään ei ole jaksanut sen ihmeemmin kiinnostaa. Myöskään mikään lelu ei ole noussut toista paremmaksi - ei ennen kuin nyt. Yhtäkkiä iskän ostama auto on noussut ykkössuosikiksi, jota ilman ei pysty olemaan melkein edes ruokailun ajan. Auto on koko ajan vieressä tai kädessä. Auto otetaan mukaan myös sänkyyn, kun mennään nukkumaan. Jos auto hetkeksi häviää, tulee parku ja hysteria. Auto is best.


*) Nythän on tietysti niin, että koska siirtymäobjektia ei koskaan vauvana ollut, on taas hypätty jonkun tärkeän kehitysvaiheen yli, minkä takia lapsesta ei voi tulla ns. normaalia. Ainakin äly ja tunne-elämä ovat ilmeisesti vaurioituneet pysyvästi.

Kotiäidin vapaapäivä

Huomaan, että pyrin monesti välttämään otsikkoon paiskaistua k-alkuista sanaa ja käytän sen sijaan kiertoilmaisuja kuten "hoidan lasta kotona". Ei myöskään ihan ensimmäisenä tulisi mieleen pistää kotiäitiä ammattinimikkeeksi FB:hen.

Alkujupinoista huolimatta tänään on mun vapis!

Imetin lapsen aamulla (se ei herännyt yöllä kertaakaan, hurraa!) ja auttelin matkaan lähdössä. Heräsin vähän turhan paljon, mutta sainpa sitten hetken sipsien mussutuksen jälkeen unta uudelleen. Sipsejä siis aamupalaksi ja päivän toinen herätys klo 11.30 - aika luksusta! Päivään olisi mahdutettava herkkujen (sipsejä! suklaata! vaahterasiirappijätskiä!) mussutuksen lisäksi valokuvien valkkausta vuosikalentereita varten ja kynsien lakkaus. Vähän meinaa vetää stressin puolelle. Uusi läppärikin pitäisi konfata, mutta taidan taas skipata. Vastahan se läppäri on ollut tuolla paketissaan puoli vuotta, ei mitään kiirettä!

Kävimme ryhmässä. Oli kivaa! Mulla on maailman paras lapsi! Nyt olivat onneksi muutkin lapset vauhdissa eikä meidän toikkarointi ehkä niin pistänyt enää silmään. Edellisellä kerralla jantterin halimis- ja pussaamisyrityksistä suivaantunut tyttö halaili vuorostaan meidän jantteria. Jantteri tykästyi ryhmän vetäjään niin paljon (tätä oli havaittavissa jo edelliselläkin kerralla), että hakeutui hänen syliinsä. (Tietysti voisin epäillä kiintymyssuhdehäiriötä, mutta en mä kyllä oikeasti epäile. Se nyt vaan on tuollainen, että hakeutuu joskus tykkäämiensä ihmisten syliin. Ei se kaikille tuota tee.) Mä itse sain samalla vertaistukea ja kuulin mm. kokemuksia kahden lapsen imettämisestä yhtä aikaa. Superia!

Olen myös ehkä jo hieman toipunut viime postauksessa kuvatusta pettymyksestä. Eipä voi kaikkien kanssa natsata: enhän mäkään tykkää niistä "meidän pikkuprinsessa/-prinssi <3 <3 <3 <3" -jutuista. Jatkan sosiaalistumisyritystä, jotenkin.

Pitäisi myös varata aika alkuraskauden ultraan. Pelottaa ja jännittää. Oireita on ollut aika maltillisesti, joskin hajuaisti on jo herkistynyt, iltaisin palelee vimmatusti, nenä vuotaa aivan helkkarin ärsyttävästi koko ajan ja pieni kuvotus yltyy aina iltaa kohden. Lämmintä ruokaa on jotenkin vaikea syödä, ei tee mieli yhtään. Luonnollisesti pelottaa, että tämä näennäinen oireiden vähyys nyt kertoo jostakin, mutta ultrastahan se sitten selviää.

Edellisessä raskaudessa tuntui luultavasti alusta loppuun kuin kaulassa olisi näkymätön hirttosilmukka ja päässä raikasi jatkuvasti: "Me kuollaan kohta kaikki!", mutta nyt ei tunnu siltä. Tuntuu itse asiassa aika kivalta. Mä olen kiitollinen, että ainakin nyt toistaiseksi näyttää siltä, että meille suodaan toinen mukelo. Mä olen alkanut nauttia ihan valtavasti tuon ekan seurasta. Sillä on niin hauska huumorintaju ja sen kanssa voi jo kommunikoida ihan eri tavalla. Mä en myöskään enää tunnu ärtyvän niin paljon: jotenkin mulle oli joskus tosi hankalaa vaikkapa se vauva-ajan valvoskelu. Epäilen, että sen ärtymyksen taustalla oli kaikki ne avuttomuuden tunteet (ja univelka, tietty), kun ei niihin yövalvomisiin ja muihin pystynyt millään tavalla vaikuttamaan tietyssä vaiheessa. Nyt jos lapseen ärtyy, se ärtymys on ihan erilaista eikä se ole sellaista alkukantaista turhautumista, jonka vallassa tekee mieli rynnätä ulos ovesta eikä palata enää koskaan. Auttaa kun tietää, että se jumpittelee, koska se on väsynyt tai sillä on nälkä tai se tekee hampaita, mutta pahinta on se kun ei tiedä, miksi se nyt just nyt valvoo kolmatta tuntia keskellä yötä ja ennen kaikkea mitä siinä tilanteessa voisi tehdä, että sen olo helpottuisi ja se nukkuisi. Ja että itse saisi joskus nukuttua.

En mä kyllä tiedä miten me selvitään kahden pienen kanssa. Mä olen aina sanonut, että on ihan pähkähullua tehdä kaksi lasta pienellä ikäerolla. Jos siitä selviää hengissä, niin järjissään ei voi selvitä. Mutta ei ehkä oo tämän hetken murhe, joten mietin sitä joskus tuonnempana.

Vikaavikaavikaa

Olin jo luonnostellut euforista "olen niin kiitollinen ja onnellinen" -tekstiä, mutta njääh, koska nyt taas vituttaa, niin jääköön julkaisematta. Ei varmaan olis edes sopinut blogin imagoon.

Olen nukuskellut taas huonosti ja viime yönä herättyäni spontaanisti valvomaan, iski aikamoinen epätoivo. Mun ei varmaan auta muuta kuin kallistua sille kannalle, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla. Äiti-lapsitreffeistä ei näytä tulevan mitään: tein varmasti jotain väärin. Mikä se jokin on, en tiedä. Oliko se joku tietty sana tai ilmaisu? En tietääkseni kirjoita mitään "vedän ranteet auki jos et nyt oo mun kaveri" -tyylisiä ripustautumisviestejä ja olen mielestäni muutenkin livenä ihan suhteellisen normaali ihminen enkä vedä "byäääh, elämä on kurjaa ja paskaa" -nirinää 24/7. Silti ei näemmä onnaa. Äitipalstat on jo alkaneet alkuinnostuksen jälkeen vituttaa: mulla jotenkin pää leviää niihin "nautitaan nyt tästä ihanasta raskaudesta ja ihanasta synnytyksestä" -mantroihin. Miksi jatkuvasti viljellään vaan noita samoja vanhoja latteuksia? Mä en jotenkin tajua noita täysin sisällöttömiä hokemia. Ja, en taaskaan tarkoita, että elämän tarkoitus on valittaa ja niristä kaikesta, mutta kun mä en jotenkin vaan tajua tuota äitikieltä. Se on musta lähes yhtä vastenmielistä kuin vaikkapa sovinistinen uhoaminen - joku siinä vaan saa mun karvat pystyyn. On ulkopuolinen olo, mä en oikeasti kuulu mihinkään.
 
Ilmeisesti taas väsymyksestäkin johtuen meinaa vetää vähän sellaiselle mielisairaan fatalistiselle linjalle. Mitä jos tän homman on nyt tarkoitus mennä niin, että kun mulla on perhe, mä joudun luopumaan kaikesta muusta? Entisessä elämässä oli harrastuksia, työ, kavereita, tuttavia ja ystäviä, mutta ei seurustelukumppania 34 vuoteen (mikä tietysti sekin aiheutti aikanaan aikamoisia itsetuntohaasteita). Nyt on sitten "seurustelukumppani" ja lapsi, mutta ei mitään muuta. Onhan mun elämäni ollut vähän sellaista äärimmäisyydestä toiseen menemistä, mutta ei tämän nyt tietysti ihan näin jyrkästi tarvitsisi jakaantua. Mä alan kuitenkin uskoa, että mun ei olekaan enää mahdollista saada mitään - tää on nyt sitten tätä kotoilua koko loppuelämä. Deal with it.

Eipä siinä, meinasin silti vielä hilata omat ja lapseni luut ryhmään, josta mainitsin taannoin. Epäilykseni on, että meille naureskellaan selän takana, että onpa kummallista porukkaa, mutta voi tietysti epäilys mennä vainoharhankin puolelle. Lisäksi tuntuu, että oma lapsi oli viimeksi joukkion apina, joka hillui ja esiintyi eikä arastellut yhtään mitään eikä ketään. Kaikesta päätellen muilla oli kokemusta muistakin ryhmistä ja perhekahviloista, mutta silti vaikutti, että ne muut lapset himmailivat ensin aika paljon ja istuksivat jossain jonkun yhden lelun kanssa - meillä ei kyllä himmailtu yhtään. Mä en oikein tiedä, kuinka paljon mun pitäisi sitä toisten iholle menemistä ja hillumista suitsia, mikä sekin aiheuttaa epävarmuutta.

Mulla on ilmeisesti perjantaina vapaapäivä, kun puoliso lähtee mummolaan lapsen kanssa. Normioloissa ostaisin pullon punkkua ja katsoisin musa-DVD:eitä, mutta nyt on vähän epävarmaa mitä keksin. Ehkä istun yöpaidassa läppärin edessä painelemassa päivitysnappia?

Edistystä (?)

Mä olen omaksi yllätykseksenikin ollut aika hilpeällä tuulella. Tai no joo, kaikki itkettää ja varsinkin lapset ja eläimet. Eilen yöllä ei tullut uni, kun satuin jäämään katsomaan elokuvaa, jossa oli niin kovin ihana alien-lapsi. Ja sitten jäin miettimään, että kunpa kaikilla universumin lapsilla olis asiat hyvin ja kunpa oma lapsi (lapset) saisi hyvän elämän ja sitä ei koskaan kiusattais ja se ei syrjäytyis eikä sille sattuis mitään pahaa. Snif.

Verkostoituminen etenee. Katsotaan nyt, saadaanko aikaiseksi äiti-lapsitreffit. Päätin myös kaivaa kaikki mahdolliset "Heinämasu2014"-ryhmät FB:stä, pakko kai niissäkin on sydänhymppien joukossa jotain asiaa olla. Ja jos vaikka olis muitakin, jotka on jakautumassa samaan aikaan täällä päin. Mutta ensin pitänee kai odotella ultria tai ultraa, että sikäli ei kai pareis mennä asioiden edelle.

Mä olen vähän alkanut suopua ajatukselle, että enää ei ole paluuta omalle alalle. Se nolottaa, hävettää ja surettaakin, sillä ala on sellainen, johon halusin kai jo yläasteella. Mulla ei koskaan ole ollut todellisia uravaihtoehtoja, mä en ole ikinä halunnut tehdä mitään muuta. Mulla ei ole ollut sellaisia vaihtoehtoja, että mitäs jos en pääsekään opiskelemaan alaa tai mitäs jos en saa alalta työpaikkaa. Mun on pakko päästä ja saada, koska muuta ei ole. Kunnes. Onhan siinä vähän sulattelemista.

Meillä joku tyyppi oli Uutista seuraavana päivänä ladannut puhelimen täyteen kaikenlaisia raskaus- ja supistussovelluksia. Vähän olen sitä mieltä, että noita supistussovelluksia ei ihan vielä tarvittais, mutta hyvähän se on tietysti valmistautua. Saatiin jo kotiin neuvolan paprujakin ja meinasin taas repiä hiuksia päästäni, kun näin tutut kaavakkeet. Taas joutuu tilille siitä, millä voitelee leipänsä, monenko aikaan meillä syödään aamupalaa ja onko tullut juotua alkoholia.

Vähän yllätti, kun neuvolan ultra-aikaa ei paljoa päässyt puljaamaan. Terkkari antoi kuitenkin vaan yhden ajan ja totesi erittäin lakonisesti, että soita perhetyöhön, jos et saa lapselle muuta hoitajaa. End of discussion. Muutenkin taas ehkä vähän tuntuu, että meitä ei onni terkkariarpajaisissa suosi: muistissa aiemmat imetyspuheet, ja nyt oli sitten ajanvarauspuhelut (varasin myös lapselle 1½-vuotisajan) kyllä välillä sen verran sekavaa kamaa, että ans kattoo taas.

Kävin laittamassa lapsen huoneen oven kiinni ja kurkkasin samalla sisään. Kaveri oli saanut työnnettyä sänkynsä irti seinästä, ylettynyt nappaamaan läheiseltä hyllyltä ison kasan kirjoja ja heittänyt kaikki pehmoeläimet sängystä lattialle. Nukkui siellä kirjojensa kanssa. Hassu.

11

Huma_nist haastoi. Olen muistaakseni jonkun vastaavan tehnyt aiemminkin, mutta en nyt jaksa lähteä tarkistamaan. Muistui tässä yhteydessä mieleen, että mulla on tainnut jäädä vastaamattakin ainakin yhteen ellei useampaan haasteeseen - ei ole ollut tarkoituksellista eikä henkilökohtaista, on vaan jäänyt.

Sääntöjä:
1. Kiitä haasteesta.
2. Kerro 11 faktaa itsestäsi.
3. Vastaa kysymyksiin.
4. Keksi kysymyksiä.
5. Haasta seuraavat 11.
6. Kerro, että olet haastanut.
7. Ei saa haastaa takaisin.

Öhöm. Kiitos.

11 faktaa:

1. Pää on just nyt tasan niin tyhjä, etten meinaa keksiä yhtäkään faktaa.
2. Musta tuntuu, että osaan edelleen samaistua paremmin lapsettomiin ikisinkkuihin kuin lapsellisiin ja parisuhteessa oleviin.
3. Olen oudon koukuttunut Dean Koontzin kirjoihin.
4. Olen edelleen oudon koukuttunut synnytyksiin. Ilokseni bongasin tänään telkkarista uuden synnytysohjelman. Hurraa!
5. Missasin useita jaksoja Housen edellisestä kaudesta ja viimeisen kauden kokonaan. Vaivaa. Ehkä pakko ostaa DVD:nä.
6. Mun CD-levyni ovat edelleen kirjahyllyn päällä pahvilaatikossa purkamatta. Ja ei, en aio luopua, vaikka niin moni tuntuu nykyään fyysisistä levyistään luopuvankin. En myöskään luovu vinyyleistäni. Enkä kirjoista sen puoleen.
7. Tajusin tässä käytyäni suihkussa, että sillä aikaa, kun olen kuumeisesti yrittänyt miettiä näitä faktoja, mun piti vastata pikkueläimen nykyisten omistajien meiliin. Oh well.
8. Kävimme tänään lapsosen kanssa kivalla kävelyllä: näimme monta koiraa, autoa ja linja-autoa. Ei silti voita toissa päivän kävelyä, jolloin bongasimme monta lentokonetta.
9. Mua kismittää edelleen, että jäi se Prosecco juomatta.
10. Tiedän, miten saisin elukan yölliset konkoilut edes jonkunlaiseen kuosiin, mutta hermo ei ikinä pidä. Yleensä viimeistään klo 3 luovutan ja menen antamaan yöpalaa, vaikka tiedän, ettei missään tapauksessa saisi.
11. Katselen joskus itseltänikin salaa Geordie Shorea.

Kysymykset ja vastaukset:

1. Mitä haluaisit opiskella? (Kaikkihan jotain haluaa vaikka olisi kuinka maisteristohtoris).
   Mä oon sitten varmaan ainoa, joka ei halua opiskella mitään! Totesin valmistuttuani, että en opiskele enää ikinä mitään (ellei työnantaja maksa) ja se tuntemus on pysynyt aika hyvin kaikki nää vuodet. Jos mut pakotettaisiin vaihtamaan alaa (mikä tietysti saattaa jopa tulla kyseeseen, kun loisin kotona tarpeeksi), ainoat alat mitkä yhtään etäisestikään kiinnostavat on pieneläinten hoitaminen ja kätilön hommat. Toistaiseksi nuo em. kiinnostavat siis lähinnä teoreettisesti ja erittäin, erittäin etäisesti. Ja siis no joo, tahtoisin mä lääkäriksi tai eläinlääkäriksikin, mutta se menee jo sellaisen satuilun puolelle, että ei siitä sen enempää.
2. Mitä tekisi mieli syödä?
   Sipsejä! Aina! Ja ehkä vaahterasiirappijätskiä.
3. Muovikuusi, aito vai ei ollenkaan?
   Tänä vuonna ainakin muovinen, vaikka haluaisin kyllä aidon. Emme ehkä vaan halua nyt lähteä kikkailemaan kattoon virityksen kanssa - aito, iso kuusi siis todennäköisesti kaadettaisiin n. viiden minsan kuluttua pystytyksestä ellei se olisi kiinnitetty kattoon tai ellei se olisi todella jykevä (iso ja painava takorautainen jalkakin voisi auttaa). Elukat. Eikä tänne kyllä itse asiassa mahtuisikaan täysikokoista kuusta.
4. Lanttu vai porkkana?
   Porkkana.
5. Mikä on kaikkien aikojen paras leffa?
   Le Grand Bleu?
6. Mikä on nolottanut viime aikoina?
   Mikäpä ei nolottaisi? Kestona nolottaa ehkä tämä kotiin erakoituminen.
7. Mikä mahtaa olla aikakauslehdistä suosikkisi?
   Englanninkielinen elukkarotulehti? Tykkään kyllä näistä National Geographiceista ja muista, mutta tällä hetkellä ei olla minkään tuollaisen lehden tilaajia.
8. Luetko sanomalehtiä? Siis printtinä?
   Joo, paikallinen tulee kotiin kannettuna. Tykkäisin kyllä karmeasti Hesaristakin, mutta nyt pitää jostain tinkiä. Eikä sitä totuuden nimissä ehtisi edes kunnolla lukea.
9. Mitä neuloit/virkkasit viimeksi?
   Lasinalusen. Muuta en sitten osaakaan virkata. Neulominen on ihan rakettitiedettä, ei pysty ei kykene.
10. Kuka on vaikuttanut sinuun kaikkein eniten elämäsi aikana? Miksi?
    No se Bändin ukkeli. Se piti mut elossa laulelollaan.
11. Miten marraskuusta selviää hengissä?
    En helvetissä tiedä.

Rikon loppuja säännöistä enkä keksi kysymyksiä enkä haasta. Tsori. Unille.

Ohi syyskuun, läpi repalaisen lokakuun

En tiedä meneekö marraskuun vai hormonaalisten syiden piikkiin, mutta väsyttää. Onhan tässä aiemminkin ollut vähän nuupahtanut olo, mutta kyllä väsymys on tämän viikon aikana kohonnut ihan omiin sfääreihinsä. Voisin nukkua 24/7. Aivot ovat muuten menneet taas johonkin ihan järkyttävään limbotilaan (joskaan ne eivät missään vaiheessa ole ihan täysin ehtineet edes palautua) enkä meinaa pystyä edes puhumaan, kun unohtelen taas ihan tavallisimpiakin sanoja.

Pikkuihminen on kehittänyt kirjoista pakkomielteen. Mulla tulee jo meidän omat kirjat korvista, joten jossain vaiheessa pitänee tehdä visiitti kirjastoon tai kirjakauppaan. Pikkuihminen on myös alkanut suostua kävelemään pihalla - tosin juuri kun pääsin iloitsemaan aiheesta, niin eilen mentiinkin sitten taktiikalla "metrin välein märkään soraan ja lätäköihin makaamaan" ja lopulta nappasin juniorin kainaloon ja kannoin kotiin. Mä alan olla nyt aika kypsä tohon tihkusateeseen ja harmauteen: tuolla ulkona on ihan yhtä persettä yrittää olla!

Kantovälinettähän me ei olla voitu käyttää aikoihin, kun ei tuo lapsi siinä viihdy, mutta nyt meinaa olla vaikeaa kärryjenkin kanssa. Mullahan oli sellainen romanttinen ajatus, että täällä kaupungissa me sitten kierrellään kaupoissa, kahviloissa ja kirppareilla, mutta en ensinnäkään ottanut huomioon, että tällä budjetilla ei paljon kaupoissa kierrellä ja nyt sitten ilmeisesti ei paljon kierrellä lapsenkaan takia. Kävimme viime viikolla vähän jouluostoksilla, kun sain puolison vakuutettua, että kyllä me tarvitaan tänä jouluna jo joulukuusi ja siihen koristeet. Meillähän ei siis mitään koristeita ole kummallakaan. Mutta olipa painajaismaisia kauppareissuja! Lapsi ei viihdy sekuntiakaan liikkumattomissa rattaissa eikä oikein liikkuvissakaan. Aiemmin se on tykännyt katsella ihmisiä ja vilinää, mutta nyt sitten muka pitäisi itse päästä sekaan, kärryt on ihan no-no. Sitten kun yrität kävellä sen kanssa, niin kädestä ei saa pitää kiinni ja seurauksena on välitön heittäytyminen selälleen tai mahalleen lattialle ja hirveää reuhtomista ja huutoa. Nytkö se jo alkaa?!

Myös viikonlopun messut olivat pienimuotoinen floppi siinä mielessä, että heti kun päästiin sisään, alkoi riskaaminen kärryissä. Ja ei, kädestä ei voi pitää kiinni ja kävellä. Jonkun aikaa jaksettiin kannella riuhtovaa ja huutavaa jantteria, kunnes puoliso päätti, että nyt riittää: he lähtevät kotiin. Kiersin sitten hätäisesti yksinäni messualueen loppuun ja totesin, että ei oo kauhean kivaa yksin ja lähdin bussilla kotiin.

Tein muuten vakaan päätöksen koettaa verkostoitua edes FB:n kautta. Etsiskelin sopivia ryhmiä ja parit jo löysinkin. Olin silti ekasta löytämästäni ensin lähinnä järkyttynyt: mihin ihmisten kirjoitustaito on kadonnut? Kyllä mä ymmärrän, että pikaviestimissä ja muissa tulee välillä käytettyä vähän huolimatonta kieltä, mutta jumaliste jos joka yhdyssana on päin peetä eikä välimerkeistä ole mitään käsitystä, niin mitä ihmettä? Tämä on taas vähän provosoivaa, mutta mä en voi sille mitään, että mulle muodostuu heti tietynlainen kuva ihmisestä, joka ei yhtään välitä miten se laittaa sanoja peräkkäin. Huolimattomuusvirheitä sattuu jokaiselle enkä itsekään aina jaksa tai ehdi tarkistaa jokaista oikeinkirjoitusseikkaa, mutta jos ei tunnista pilkun ja pisteen eroa ja käyttää isoja kirjaimiakin ihan missä sattuu (tai ei käytä niitä ollenkaan), niin ei se vaan anna kauhean hyvää kuvaa (mä en nyt sitten tarkoita morkata mitään lukihäiriöitä ja muita tällä - häiriöstä ei kuitenkaan voi olla joka kerta kyse). Siellä ekassa ryhmässä oli myös ylläpitäjä laitellut näppäriä kyselyjä aina sukkienväristä hiustenväriin ja puolison nimeen ja ikään, jokaisen kyselyn yhteydessä toki söpö pupu- tai nallekuva. Ihan kiva, joo, jos on kyse esiteini-ikäisistä ja ystäväkirjoista (sellaisia täytetään varmaan nykyään netissä?), mutta odotin kyllä jotain muuta aikuisten ihmisten ryhmältä. No, totuuden nimessä on sanottava, että näytti siellä olevan muutama ihan tolkullinenkin juttu, mutta vähän joutui kaivelemaan. Saapa nähdä. Välillä risoo, että pitää olla tällaisessa dinosaurusiässä, jossa ilmeisesti kaikki muut ovat löytäneet oman sosiaalisen piirinsä.

Kotivuosien hyödyt

Eräässä akkainlehdessä oli aika vast'ikään juttua siitä kummat ovat parempia työntekijöitä, äidit vai lapsettomat. Jotenkin tarkoitushakuista vastakkainasettelua, mutta mä olen monesti miettinyt sitä iänikuista hokemaa, että äidit on parempia töissä, koska he ovat oppineet priorisoimaan ja organisoimaan. Ainakin yhden presidenttiehdokkaan olen kuullut hehkuttavan kuinka hänestä tulisi mahtava presidentti senkin takia, mitä äitiys on hänelle opettanut. Saatan olla provosoiva, mutta tuo kuulostaa minusta edelleen ihan järkyttävältä tuubalta. Että kun on vaihtanut paskavaippaa yhdelle ja lässyttänyt taaperokieltä toiselle, niin sitä on yhtäkkiä valmis presidentti?

Tai siis, jotenkinhan tämä "äitiyslusmuilu" pitää kääntää aikanaan positiiviseksi asiaksi, vaikka näinä vuosina tulee taatusti unohtamaan paljon ja jäämään jopa kelkasta. Oikeasti. Aikuisten oikeasti. Mutta en mä silti tiedä vieläkään, miten musta on muka tullut jotenkin parempi organisoija äitiyden myötä. Toki sitä pystyy (jos pystyy!) tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, on oppinut kikkailemaan ja huijaamaan, mutta en mä kyllä voi sanoa oppineeni juuri mitään, mistä olisi aikanaan hyötyä työelämässä. Kyllä mä olen ihan ennen mitään mystistä äitiyttäkin tajunnut, että jos on kahvila-ravintolassa töissä, jonoja on joka luukulta ja paikka pullistelee ihmisiä, niin silloin ei maleksita takahuoneeseen kiillottamaan viinilaseja vaan silloin painutaan palvelemaan ihmisiä ja tyhjentämään pöytiä vähän hemmetin rivakasti (esimerkki elävästä elämästä). Jos ollaan vasta-alkaneessa työsuhteessa, niin silloin tullaan ajoissa töihin ja palavereihin ja kirjoitetaan muistiinpanoja ja opitaan eikä vedota siihen, että ollaan just valmistuttu opinnoista, että kukaan ei ole kertonut aiheesta x (vaikka aihe x on opetettu kädestä pitäen kolme kertaa) ja aamuheräämiset on niin kovin vaikeita (esimerkki elävästä elämästä). Ei siihen mitään äitiyttä tarvita.

Mä olen edelleen vähän paska hyödyntämään omaa aikaa. Mietin aina kuumeisesti, että nyt pitää tehdä jotain tosi rentouttavaa ja olla vaan ja sitten päädyn tärisemään sohvalla, kirjoittamaan jotain käsittämätöntä huttua ja tuijottamaan eläinsairaalaohjelman samaa jaksoa kolmatta kertaa. En vieläkään ole oppinut laatimaan ruokalistoja koko viikolle, hyvä kun selviän yhden päivän ruokailuista. Että ihan yhtä paska mä olen näiden kotihommien organisoinnissa kuin aina ennenkin eikä se minusta kerro kuitenkaan mitään siitä, miten toimisin työelämässä.

Mutta ehkä tää on nyt sitten jotain, jonka mä hiffaan vasta myöhemmin? Ehkä vuoden kuluttua valaistun ja muutun joka alan asiantuntijaksi ja osaan äitiyden ansiosta korjata autoja, käynnistää hiukkaskiihdyttimen ja kirjoittaa runoja, kaikkia yhtä aikaa?

Juoni tihenee

Kävimme pari iltaa sitten vähän tiukkasanaisempaa keskustelua puolison kanssa The Keikasta ja lapsenhoidosta. Puolisolla on tuolloin pyhäyövuoro, joten rahallinen menetys palkattomasta olisi jonkunmoinen. Päädyimme lopulta ratkaisuun, että en lähde The Keikalle, mikä - lisättynä yleisketutukseen - pisti mielen aika matalaksi (okei, todella todella matalaksi). 

Ajattelin piristää mieltäni lasillisella Proseccoa, mutta hieman oudosta olosta johtuen päätin suunnata ensin vessaan.

Niin. Ei se ollut vaikeaa tälläkään kerralla. Kerronko totuuden? Oltiin puolison kanssa molemmat tahoillamme ajateltu, että ehkä olisi järkevintä siirtää "projektia" tuonnemmaksi, että saadaan mun pääkoppani kuosiin ensin. Oltiin myös molemmat ajateltu, että eihän tämä voi olla mahdollista, koska A) ikä B) endo C) imetys D) jne. On se. 

Pysyisi nyt vaan matkassa. Ehkä typerää raportoida asiasta jo nyt, mutta tällä kertaa en vaan pysty olemaan hissukseen. Livenä en kyllä kerro kenellekään ennen kuin ollaan turvallisemmilla viikoilla. (Pakollinen sarkastinen jälkihuomautus: toisaalta en ole ihan varma, onko mulla ketään kenelle kertoakaan...)

Lisää pohdintoja ystävyydestä

Jatkan edellisen postauksen ystävyysaiheesta ja pahoittelen, että tekstit ovat nykyään varmaan entistäkin jäsentelemättömämpiä (vau, mikä sana!). Se ajanpuute ja silleen. Toistaiseksi en ole ihan onnistunut lapsen saattamisessa ajoissa nukkumaan vaan se valvoskelee edelleenkin klo 21.30 tienoille, mikä on mielestäni vähän liikaa. Unta tuntuu riittävän aamusta (tissin avustuksella)... Jos tämä jatkuu, niin mun täytynee laittaa itselleni herätyskello soimaan, että meillä on mitään toivoa päästä aamupäivästä mihinkään. Ajatus unista luopumisesta on tietenkin vaikea, varsinkin kun olen taas ruvennut saamaan unta vasta puolenyön jälkeen.

Niin, ystävistä ja ystävyydestä. Taas. Jos ystävyys luokitellaan jotenkin niin, että vuosien tapaamattomuuden jälkeen tuntuu kuin noita vuosia ei koskaan välissa olisi ollutkaan, niin onhan mulla ystäviä. Montakin. Mutta jos ystävyys on sitä, että ollaan säännöllisesti edes jonkunlaisissa yhteyksissä, niin ystäviä on varmaan nolla. Monesti ihmiset sanovat, että ei tule otettua yhteyttä, kun Facebookista kuitenkin näkee mitä kuuluu. Pah, sanon minä. Ei sieltä näe mitään.

Yritin oikein miettiä, mitä spontaaneja yhteydenottoja olen saanut, miten olen itse ottanut yhteyttä ja miten mun sosiaalinen elämäni oikeastaan aiemmin rakentuikaan. Pari tyyppiä kysyvät muutaman kerran vuodessa chatin välityksellä mitä kuuluu. Usein he ovat sellaisia, joita ei oikein mitenkään pääse näkemäänkään tai tapaaminen on ainakin juuri nyt melkoisen vaikea järjestää. Parin kanssa tulee chatattua viikkotasolla pariin kertaan, usein elukoihin liittyvistä asioista. Parin kanssa tulee vaihdettua pitempiä viestejä, mutta aina vaan on haasteellista järjestää tapaamista. Nyt varsinkin jo ihan tämä rahatilanne vaikeuttaa asioita - paljonhan sitä tekis mieli vaikka varata hotellihuone jostain ja koettaa järjestää treffejä, mutta aikamoinen satsaus rahallisestikin moinen pikkutrippi. Ja miten enää voi pyytää ketään (yö)kylään? Ei meillä ole nyt sellaisia tilojakaan, että saataisiin ketään majoitettua - sukulaiset ehkä kehtaisin majoittaa avokeittiön lattialle, mutta en tiedä huvittaako ketään tulla kyläilemään sillä varauksella, että yöllä eräs pätkä (tai elukat!) saattaa häiritä yöunia ja nukkumaan joutuu patjalla lattialla. Ovathan chat- ja muut viestit tyhjää parempia, mutta jotenkin naamakkain näkemistä ja kunnon keskustelua on alkanut kaivata ihan uudella tavalla. Ja mä kaipaisin etenkin sellaista kahdenkeskistä turinointia, en mitään sievistelevää "perhekeskustelua". Tai sitten edes puhelimessa puhumista.

Mulla oli ystävä, jonka kanssa soiteltiin säännöllisesti, mutta jonka kanssa on ollut välillä vähän myrskyistäkin. Jossain vaiheessa vähensin tietoisesti yhteydenpitoa, koska tuntui, että molemmat vaan ruokkivat toistensa pessimismiä niin että homma lähti ihan käsistä. Ei enää tuntunut hyvältä aina vaan valittaa ja valittaa ja piehtaroida surkeudessa. Olemme pari kertaa yritelleet soitella, mutta jotain puuttuu. Ystävä on aika ehdoton anti-lapsi-ihminen, siinä on jo yksi mahdollinen syy. Muitakin on, mutta en viitsi niihin mennä sen enempää.

Joskus tulee mieleen, että ihmiset ovat kuin eläimiä siinä mielessä, että jos paljastat tai kerrot olevasi yksinäinen, niin se koetaan kai jonain sellaisena heikkouden osoituksena, että kaikki kaikkoavat. Meneekö se jotenkin niin, että itsepä olet kuoppasi kaivanut, kaivaudu sieltä nyt itse ylöskin? Tästä nimittäin tulee mieleen, kun bongasin jälleen kerran sieltä surullisesta Facebookista, että eräs vanhoista ystävistä on alkanut seurustella miekkosen kanssa, joka asuu tässä meidän kaupungissa. Ajattelin, että siinäpä mainio tilaisuus tavata. Otin yhteyttä kesällä ja kysyin, järjestyisikö tapaaminen. Oli järjestyvinään, sitten tuli peruutus ja sen jälkeen - ei mitään. Menin vielä sanomaan, että olen melko yksinäinen, kun hoitelen lasta kotona, mutta tähän sain vain sen perinteisen "Ole onnellinen ettei tarvitse käydä töissä ja voit vaan lomailla" -vastauksen. Mulla on jotenkin pieni kammo kysellä tapaamisen perään sen enempää, koska pelkään ahdistelevani.

Joskus nimittäin taisin ahdistella. Aika oli opintojen viimeinen loppurutistus ja suurin osa opiskelutovereista oli jo jättänyt opiskelukaupungin ja aloittanut työt jossain muualla. Itse tahdoin vielä suorittaa pari kurssia, joita ei kuitenkaan järjestetty joka vuosi (edellinen kerta oli mennyt sivu suun opiskelijavaihdon takia ja sitä ennen ko. kursseja ei voinut suorittaa). Ahdisti. Lujaa. Silloin oli ihan katastrofaalista, kun ei tavannut ketään viikkoon. Tuli varmaan kuulostettua joskus tosi epätoivoiselta, kun soitin tai laitoin viestiä jollekin, että sopisiko tavata.

Aikana ennen pikkukaupunkia oli tietysti työt ja melko säännöllinen elukkaharrastus. Elukkaharrastuksessa saattoi mennä kokonaisia viikonloppuja, ja harrastuksen tiimoilta ja muutenkin tuli pidettyä aika paljon yhteyttä myös arkisin. Nyt kun en enää aktiivisesti harrasta tai pääse edes turistiksi näyttelyihin, yhteydenpito on vähentynyt roimasti.

Täytyy kyllä myöntää, että omatuntoa on myös kolkutellut muutamat yhteydenotot, joihin en itse ole ehkä osannut suhtautua "oikein". Mä en tiedä olenko koskaan (tätä ennen) kärsinyt varsinaisesti ystävien puutteesta, aloitteita on monesti tullut myös muilta. Aina ei tietysti voi natsata, mutta väkisinkin tulee mietittyä, ovatko jotkut yhteyttä ottaneet kenties kärsineet yksinäisyydestä. Olenko mä itse ampunut alas sellaisia ystävyyksiä, joista olisikin voinut tulla jotain ja olenko mä kääntänyt selkäni jollekin, joka olisi tarvinnut tukea?

Vähän näihin aatoksiin liittyen mulla on dilemmakin. Olis vielä se Bändin Suomen-keikka. Ensinnäkään en vielä tiedä, miten saan lapsen hoidon järjestettyä tai mistä saan rahat koko matkaan, mutta se ei nyt varsinaisesti liity itse aiheeseen. Aiheeseen sen sijaan liittyy, että mä olen aina mennyt näille keikoille yksin tai sitten (harvemmin) toisen fanin kanssa. Toisia faneja ei tule oikeastaan ikinä nähtyä keikkojen ulkopuolella, mutta aina kun noita tuttuja faneja näkee, musta tuntuu kuin olisin omieni parissa. On ihan mieletön fiilis, ei sitä oikein osaa sanoin kuvailla. Bändin keikka on mulle aina lievästi ilmaisten mieletön kokemus. Yksikään mun ns. normaaliystävistä ei esimerkiksi ikinä pyydä mua kanssaan noille keikoille (vaikka olisivat menossa), koska he tietävät tasan tarkkaan, että kokemus on mulle niin pyhä ja niin hengellinen ja niin oma, että siihen ei tarvita muita.

No, nyt kuitenkin kävi niin, että keikalle on tulossa eräs ihminen, johon mulla on ollut vähän ongelmallinen suhde koko sen ajan, kun on tunnettu. En osaa sitä paremminkaan kuvailla, mutta hän on aina ollut jotenkin yli-innokas. Kaikki mitä mä teen, on ollut hänestä kai jotenkin hienoa ja mahtavaa ja luultavasti kuvioissa on ollut jonkunlaista ihastumistakin, minkä mä olen kokenut tosi ahdistavaksi. Nyt tämä ihminen haluaa lähteä sille keikalle nimenomaan mun kanssani. Ja niin, arvaattekin varmaan ongelman: mä en halua mennä sinne hänen kanssaan. Okei, tällä hetkellä kaikki kontaktit ovat kultaakin kalliimpia, mutta ei, ei The Keikan kustannuksella. Mä haluan mennä sinne yksin, mä haluan sen eturivin paikan, mä haluan jännittää ja itkeä ja tuntea ja unohtaa kaiken muun. Mä en halua jutella ennen keikkaa jostain pikkulapsiarjesta tai pätkätöistä, se ei vaan ole oikea paikka eikä ajankohta sellaiselle. Mutta miten hiivatissa mä saan sen asian ilmaistua sille toiselle osapuolelle? F-U-C-K.

Tämänhetkisestä tilanteesta sen verran, että pakkohan mun olisi kai yrittää jotain lapsi-äiti-tapaamisia. Mä en vaan jaksa uskoa, että niistä saa sen ihmeemmin ystäviä enkä oikeastaan edes halua asettaa sellaisia odotuksia niitä kinkereitä kohtaan. Jos selviän niistä räjähtämättä haalarijuttuihin ja juniori ei ihan kauheasti riivaa muita lapsia tai aikuisia, niin ollaan jo voiton puolella. En usko, että joku yksi viikottainen kerhotapaaminen sen ihmeemmin lievittää mun ystävänkaipuutani.

En tiedä. Pakkohan tässä on jotenkin jatkaa, vaikka synkkyys meinaakin ottaa niskalenkin. Onneksi viikonlopuksi on taas ohjelmaa messujen merkeissä - onneksi ollaan kaupungissa.

Erakkolandiasta, päivää

Kävimme isänpäivän vietossa pikkukaupungissa. Emme oman isäni luona, sillä en lähde arpomaan lapsen kanssa onko herra juonut vai ei (yleensä on). Etukäteen stressasi ihan jonkun verran, ajatus vilkkaasta taaperosta koriste-esineiden ja muun sälän keskellä tuntitolkulla ei ollut se kaikkein mieltäylentävin. Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin hyvin - osaa tuo napero näköjään joskus yllättääkin (ja olla vieraskorea). Silti ketutti, kun niin järjetön määrä särkyvää kamaa yhä vaan oli lapsen ulottuvilla ja kommentti oli, että saa se napero niitä tavaroita ottaa ja vaikka hajottaakin. Mua nyt ei niinkään haittaisi anopin koristekristallien rikkoontuminen, mutta siinä vaan voi käydä vähän hassustikin, jos oikein kovasti tulee sirpaleita - tämä vaihtoehto ei ilmeisesti ole koskaan edes käynytkään mielessä.

Vahvistui jälleen kerran se ajatus, että ihan vähään aikaan ei napero taida mummolaan lähteä yökylään, vaikka mummo vähän voivottelikin, kun poikaa ei ole tuotu mummolaan hoitoon. En mä usko, että ne nyt onnistuisivat lasta hengiltä saamaan, mutta sen verran vähän tuntuu aina aivot olevan mukana kuvioissa, että ei taida uskaltaa ottaa riskiä. Lisäksi jonkun verran hämää, kun lapselle aina melkein ehditään antaa kysymättä jotain sellaisia ruoka-aineita, joita me (minä) ei olla ajateltu antaa vähään aikaan. Niitä mehuja ja muita sokerisia juttuja ehtii varmaan tässä elämässä juomaan ja syömään ihan riittävästi myöhemminkin.

Saimme luultavasti selvitettyä syyn muksun huonoon syömiseen. On lievä ääliövanhempiolo: taannoin eräänä iltana napero alkoi tempoa hampaitten pesun yhteydessä, harja lipsahti pikkuisen sivuun ja naperon suusta alkoi tulvia verta. Hetken aikaa katsottiin miehen kanssa kauhistuneena, kunnes välähti, että syypää oli neljäs hitaasti tuloaan tehnyt hammas. Oli päässyt koko hammas unohtumaan. Näin ollen nirsoilun syynä oli varmasti etupäässä ruoan rakenne (tosin osaksi ilmeisesti myös maku - esimerkiksi ratatouille ei ainakaan vielä osoittautunut suosikiksi edes soseutettuna).

Puolison vapaiden alkaessa lapsi alkoi kikkailla nukkumaanmenon kanssa. Aiemmat viiden minsan "vie napero sänkyyn, sano sille hyvää yötä, suukota ja vilkuta" -nukkumaanmenot muuttuivat pitkittyneiksi iltavilleiksi. Sängystä ponnahdettiin aina ylös ja karjumaan, unta ei edes yritetty (napero kun hakee yleensä unensa hyörimällä ja pulisemalla hetken sängyssä). Epäilin, että kyseessä oli uuden tilanteen (= puolisokin kotona osallistumassa nukuttamisrituaaleihin) aiheuttama hetkellinen "häiriö", mutta kun tilanne ei muutamassa päivässä muuttunut mihinkään ja nukkumaanmeno siirtyi aiemmasta klo 21:sta klo 22:een, päätin että on aika nipistää päikkäreistä.

Nyt ollaan menty pari päivää lyhennetyillä päikkäreillä - muutos siis (äidille ruhtinaallisesta) kolmesta tunnista kahteen tuntiin eikä vielä voi sanoa mitään varmaa, mutta toissa yönä muksu tempaisi nukkumalla koko yön klo 7.30 asti. Tänään hurautimme lapsen kanssa unta klo 9:ään, tosin muksu heräsi kertaalleen ennen kuutta, mutta halusikin sitten yllättäen kuuden jälkeen takaisin nukkumaan. Olin varma, että päikkäreitten kanssa tulee ongelmaa, mutta hyvinpä tuo näytti nukahtavan.

Oma mieliala on häilynyt välillä aika itsesäälisissä ja uhriutuneissa tunnelmissa. Mustimmilla hetkillä on käynyt mielessä, että en ehkä enää ikinä saa kutsua pikkujouluihin, uudenvuoden vastaanottajaisiin, syntymäpäiväjuhliin tai tupareihin. CV ei enää jatku ja rahahuoli on ikuinen seuralainen. Kelasin jopa, että pitää huolehtia siitä, että heittää veivinsä ennen eläkepäiviä, koska eläkettä nyt vaan ei kotona kerry. Mahtaa muuten tulla kriisien kriisi, kun lapsi lähtee kotoa (tai menee kouluun!) - sinne menee äidin ainoa elämänsisältö ja tarkoitus. Manasin jo puolisolle, että toivottavasti lapsi ei ala koskaan seurustella, koska en tule suvaitsemaan, että se tulee ikinä rakastamaan ketään muuta kuin äitiään. Että hei, terveesti menee!

Olen miettinyt myös, voidaanko sanoa että mulla on yhtään ystäväksi luokiteltavaa ihmistä elämässä. Luultavasti ei. Puhelin on menettänyt merkityksensä jo kokonaan: mulla ei ole juurikaan tarvetta soitella enää edes mitään asiapuheluita, joten puhelin lojuu milloin missäkin kätkössä päivätolkulla ilman että edes muistan sen olemassaoloa. En nykyään edes kanna sitä mukanani. Joskus se on ollut sammuneena en-tiedä-kuinka-pitkään akun loputtua.

Joskus mustina hetkinä sinkkuna kelailin, että mulle voisi oikeasti käydä niin, että jos vaikka loma-aikaan olisin potkaissut tyhjää kotona, kukaan ei varmasti olisi huomannut asiaa - sielläpähän lojuisin muumiona. Nyt on vähän samanlainen olo, vaikka juuri tuo skenaario ei mahdollinen olisikaan. Joskus myös sinkkuna mietin katkerana, kuinka mistään ei saa apua (muuta kuin maksamalla siitä ulkopuoliselle), kun on kotona niin kipeänä, että kauppaan lähtö tuntuu mahdottomalta ponnistukselta. Tiedä sitten, onko kyse siitä, että olen toivottoman huono pyytämään apua vai onko mun turvaverkossa (aina ollut) jotain häikkää. Nyt mietin joskus itsesäälipuuskissa, että eipä juuri kukaan koskaan kysy mitä mulle kuuluu tai miten menee. Siis edes niistä ihmisistä, jotka on joskus kuuluneet mun elämään ystävänkin nimikkeellä. Itsesäälissä mietin myös, että olen viimeisten parin vuoden aikana nähnyt näitä ennen ystäviksi luokittelemiani ihmisiä pari kertaa vuodessa - vähän jopa ravisuttaa, kun miettii, että oikeasti mun sosiaalinen elämäni on niin köyhää, että pääsen juttelemaan mistään kenenkään perheen ulkopuolisen (nyt ei lasketa neuvola-, lääkäri- tai optikkokäyntejä) kanssa pari kertaa vuodessa. En ole selvästikään pygmien sukua.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Oma tahto

Meiltä on viime käynneillä varmistettu neuvolassa, että onhan lapsen oma tahto jo alkanut näkyä. Juu, on. Vaipan vaihto on jo kuukausien ajan ollut yhtä taistoa, mutta nyt kun lapsi jo seisoskelee hyvinkin varmasti ja tahtoo sekä osaa myös itse osallistua, olemme lakanneet käyttämästä hoitopöytää. Lapsen saa houkuteltua iloiseen vaipanvaihtoon, jonka jälkeen on kiva hihkua ja taputtaa itselle.

Mutta. Pukeminen ja riisuminen. Jösses. Joko se on täysin flaati ja lötköraajainen nukke tai sitten se riuhtoo ja raivoaa koko pienellä varrellaan (mistä tuollainen hento pätkä kehittää sellaiset infernaaliset voimat yhtäkkiä?). Miksi, oi miksi, pitää siirtymien olla aina niin vaikeita? Alun jälkeen olen kyllä onnistunut kasvattamaan itselleni välinpitämättömyyskilven enkä ihan joka kerta meinaa repiä omia verkkareitani, mutta voisivatpa ulosmeno ja sisääntulo olla helpompiakin. Pukemisessa olen alkanut käyttää kivaa televisiokikkaa eli sohvalle pukemaan, Animal Planet päälle - vaatteet on päällä aika joutuisaan (tosin ne peukalot ON ihan mahdottomia). Ei tietenkään ikinä pitänyt televisiota käyttää näin, mutta hups, sinne meni sekin kuuluisa periaate minunkin kohdallani.

Syöminen. En (enää) osaa tehdä lapselle mieluista ruokaa. Ehkä kerran menee, jos sattuu hyvä hetki, mutta ei enää toiste lähipäivinä. Olen yrittänyt vaikka mitä: keittää pastan ja riisin ylikypsäksi, laittaa kastiketta niin että ruoka on melkein keittoa, raastaa kaikki vihannekset sun muut - ei. Purkista sen sijaan kelpaa mainiosti. En enää tiedä mitä yrittää. Pitäisikö lopettaa valmisruoan tarjoilu kokonaan ja vaan odottaa, että mun ilmeisen paskat keitokseni alkavat maistua? Olen koettanut pitää valmisruoan osuuden minimissä, mutta välillä olen lähinnä oman kärsivällisyyden puutteen takia napsauttanut piltin auki. Otetaan vastaan taaperoruokaohjeita, mä en näköjään vaan osaa. (Täytyy myöntää, että mm. kastikkeet on mulle haastavia. En ole koskaan ollut suuri kastikefani ja syönyt aina ruokani aika kuivana, mä en siis piru vie osaa tehdä edes kunnollista ruskeaa kastiketta. Ja miten saa ruokakermasta sen ruokakerman oudon sivumaun pois? Mun kaikki kermakastikkeet maistuu vaan, no, sivumaulle, vaikka koetan mitä tahansa mausteita.)

Ja se ruoan heittely lattialle. "Anna äidille / Laita sivuun, jos et syö, älä heitä lattialle" kirvoittaa aika monta kertaa suorastaan maanisen heittelyn. Sekään ei tosin ole niin raivostuttavaa kuin aterian lopetus lusikkaa tai lautasta pamauttamalla.

Joskus mietin, onko tää meidän jantteri jo ihan menetetty tapaus vai onko sillä vielä toivoa päätyä muuksikin kuin eläinrääkkääjä-koulukiusaaja-sarjamurhaajaksi, kun ei se ole kai koskaan uskonut sanaa "ei". Olen todennut, että sana on kokenut ihan täydellisen inflaation ja yritänkin nykyään pikemminkin myönteisen kautta, mutta anna olla jos erehdyt spontaanisti kieltämään, kun jannu menee vetämään elukoita hännästä tai rusikoimaan niitä muuten. Meno vaan kiihtyy. Äänenpainolla ei tunnu olevan mitään merkitystä: ei väliä sanooko ei:n maanittelemalla ja lässyttäen vai vähän napakammin, aina reaktio on kielletyn asian tekeminen entistä pontevammin. Eniten ehkä rassaa tuo elukoiden kiusaaminen. Vähän aikaa jannu malttaa helliä ja pussailla, mutta sitten tulee se välitön hännästä vetäminen ja tietynlainen "lällällää, näettekös mitä teen" -katse. (Välillä mietin jopa, että kunpa meidän elukat olis ihmisiä kohtaan vähän kipakampia ja pistäisivät hanttiin, mutta reppanat vaan ehkä joskus ottavat vähän hampailla kiinni, mikä saa rääkkääjän kikattamaan.) Yksi uusimmista tempuista on myös mennä kirkumaan niin kovaa kuin ääntä lähtee pahaa-aavistamattoman elukan korvaan. Mistä se tuollaisia keksii? Nykyään lapsi siirretäänkin sitten melko nohevasti muihin ympyröihin, kun rääkkääjäpiru iskee päälle. Mutta sama juttu muidenkin asioiden kanssa - kaikenlainen riiviöinti aina vaan yltyy, kun sitä yrittää jotenkin rajoittaa.

Yövuorojen taika ei muuten hellitä: hei me heräillään nyt flunssan takia. Ihmeen hyvin olen jaksanut kuitenkin. Ei olla paljon ulkoiltu viime päivinä - tosin vettäkin on tullut kuin esteristä. 

Mulle ulkoilemattomuus on ihan ok (varsinkin kun itselläkin on pari päivää ollut räkätauti aika rajuna), sisällä on hauskempaa lukea ja leikkiä kuin lähteä ulos haahuilemaan. Mitä tuolla ulkona on ylipäänsä tarkoitus tehdä syyskeleillä? Kun ei puistossakaan ole yleensä ketään eikä lasta itseäänkään kiinnosta enää istua missään hiekkiksellä. Keinut on viety pois eikä tätä kaveria ole itse asiassa keinut pahemmin koskaan kiinnostaneetkaan. Me ollaan vaan kävelty ja sekin menee usein kantohommiksi (lapsi osoittelee minne haluaa mennä), kun ei lasta tunnu aina kiinnostavan lampsia - en tiedä johtuuko vaatteista vai kengistä vai molemmista. Sopivan kokoisia pitäisi kaikkien kuteiden olla.

Sankari

Täytin vuosia. Viimeisen 10 vuoden ajan syntymäpäivät ovat olleet kerta kerralta masentavampia. Puoliso onnitteli aamulla kortin ja muutamien kirjojen kera, loput onnittelut tulivatkin FB:n kautta. Yksikään sukulainen ei onnitellut; nettikaupat sen sijaan muistivat onnitteluviestein ja alennuskupongein - jipii. Illalla (yöllä?) söin lapsen mentyä nukkumaan pakastepizzan ja join lasin punkkua.

Tuttavapiirissä on poksunut vauvoja aika kovaa tahtia. Jotenkin viimeisin syntymäuutinen huvitti ehkä keskivertoa enemmän: kyseinen tuttava kun jutteli mulle pontevasti aikoinaan kun olin viimeisilläni raskaana, että hän ei koskaan aio mitään hemmetin lapsia hankkia, se olis ihan vihoviimeistä hommaa. Jepu.

Alakuloa meinaa pukata vähän koko ajan. Vieläkin mielen päällä kummittelee katastrofireissu, ehkä sen takia kun ei ole päässyt kenellekään sitä purkamaan. Myös rahatilanne paukuttaa toisinaan ohimoja, ei vaan ole rahaa tehdä tai ostaa mitään. Mieheltä en ilkeä rahaa ottaa vastaan, siitä tulee jotenkin huoraava fiilis, vaikka kaiketi olenkin nyt tässä taloudellisessa tilanteessa ihan yhteisestä päätöksestä ja perheenä. Seuraavan "tilin" (ha ha) meinasin pistää elukoiden ruokaan, vakuutuksiin, muihin laskuihin ja uusiin piilareihin. Tuhlari.

Olen alkanut kallistua sille kannalle, että töitä ei taidakaan tippua. Luulen, että mua aiottiin käyttää joihinkin satunnaisiin duuneihin tyyliin "saat nyt kahdeksan tuntia tällä viikolla ja ensi viikolla sitten viisi", koska viesti oli, että mun pitää ilmoittaa, kun olen saanut lapseni hoitoon. Juttuhan on nyt kuitenkin niin, että en mä lasta ole etenkään mihinkään ulkopuoliselle laittamassa hoitoon ennen kuin tiedossa on järkevä pätkä töitä. Muutenkin tarkoituksena oli, että puoliso jäisi hetkeksi kotiin lapsen kanssa. Pitänee ruveta selailemaan työpaikkailmoituksia.

Ai niin, käytiinhän me taas neuvolassakin. Nyt ei ollut paino enää kuin -12 %, joten ihan hyvin sillä rintamalla. Meillä oli myös eri täti kuin viimeksi ja tällä kertaa nuorehko terkkari ei ollut meidän yösyötöistä ja imetyksestä moksiskaan. Olin jo etukäteen valmistautunut puolustuspuheisiin imetyksen suhteen, mutta eipä niitä tarvittukaan.

Uneton kaupungissa

Se ei nuku. Viime yönä valvoskeltiin muuten vaan, ilman raivoamisia tai suurempia itkuja. Lopulta lapsi simahti 1½ tunnin valvomisen jälkeen sohvalle mun jalkojen päälle, itsekin torkahdin. Puoliso heräsi ennen neljää töihin eikä varmaan edes tajunnut, että sekä minä että lapsi nukuttiin sohvalla.

En ole ollenkaan niin maailmanlopun fiiliksissä tai hermoheikko kuin ennen puolison vapaita, mutta pakko sanoa, että väsyttää. Varsinkin aamut on mulle vaikeita, mä meinaan kerta kaikkiaan nukahtaa istuvilleni. Toisinaan koko kroppaa särkee ja on kuvottava olo. No, ehkä tää tästä vielä jossain vaiheessa. Tajusin vaan, että pääsen seuraavan kerran nukkumaan yhtään pidempään tiistaina, joten muutama päivä pitäis vielä kestää tynkäunilla. Tekis niin terää nukkua edes pari tuntia yhtäjaksoisesti.

Jos muuten yhtään oma kitisevä, uhitteleva tai huonosti nukkuva lapsi meinaa ottaa ohimoon, niin kannattaa katsoa tämä dokkari. Itku on tullut, monta kertaa. Jos nyt aiemminkin on kauhistuttanut nuo julkkisten niin kovin muodikkaat "lastenostot", niin nyt pääsee valitettavasti kauhistumaan vähän lisää. Mikä meitä ihmisiä vaivaa?!

Mä olen menestyksekkäästi pysynyt poissa eräältä nettifoorumilta, kun kyllästyin ihmisten jatkuvaan tarpeeseen päteä toisten kustannuksella. Kuten sanottua, myös FB:stä poistuminen on ollut harkinnassa, mutta totesin sitten, että se on usein ainoa keino pitää yhteyttä ihmisiin. Tuntuu, että olen usein taistelemassa siellä varsinkin erään entisen duunikaverin kanssa. Duunikaveri on superfloodaaja, joka pitää lätkästä, kehonrakennuksesta, dokaamisesta, örinähevistä ja väkivaltaisista tietokonepeleistä. Nähtävissä on myös hienoista maahanmuuttokritiikkiä. Floodaajalla on kaksi pientä lasta ja mallilta näyttävä vaimo. Floodauksen perusteella jätkä ei pahemmin lastensa kanssa aikaa vietä ja valvoo kaikki yöt harrastustensa parissa eikä kuulemma tarvitse kuin pari tuntia unta yössä. Vast'ikään häneltä tuli taas julistus, kuinka kaikkien luusereiden tulisi lopettaa valitus ja kuinka ihmisillä ei ole todellisia ongelmia. Mm. kotiäitien ja työttömien tulisi myös lopettaa kitinä ja hankkiutua sen sijaan tuottaviksi yhteiskunnan jäseniksi eikä loisia kotona yhteiskunnan valtavilla tuilla, jotka hän maksaa tilipussistaan. Jätkä on usein kommentoinut myös mun päivityksiäni ja kertaalleen vuosia sitten jo piilotinkin häneltä omat päivitykset, kun otettiin oikein kunnolla yhteen. Hän on ollut myös usein mm. sitä mieltä, että kyllä ne lapset nukkuu, kun osaa vaan toimia oikein (ilmeisesti hänen vaimonsa on toiminut - en meinaan usko hetkeäkään, että siinä perheessä mies pahemmin osallistuu). Otettiin vähän matsia myös tässä ihan vast'ikään, kun huomautin, että muilla on varmaan ihan samanlainen oikeus valittaa omasta elämästään kuin hänellä joistain lätkämatsien tuloksista - että jotain rajaa nyt.

Osais vaan blokata tiettyjen ihmisten päivitykset tai poistaa listoilta kokonaan. Onneksi juuri nyt tuntuu, että pahin ärsyyntymishuippu on vaihteeksi ohi ja asioihin osaa suhtautua niiden vaatimalla keveydellä. Ei oikeesti pitäis aina vetää niin kauheita kierroksia kaikista urpoista.

Mennään huomenna vihdoin haikailemalleni brunssille. Ah. Kaupungin iloja!

Rinki-imettäjän riemastuminen

Jou. Puolisolla alkoi taas työt vapaiden jälkeen; minä valvoin. Vähän kai samaa efektiä kuin aikoinaan työelämässä sunnuntain ja maanantain väliset yöt. Nukahdin suht' iisisti, mutta lapsi herätti kertaalleen ja sen jälkeen muutaman tunnin kuluttua molemmat elukat elämöivät. Torkkumista ja elukoiden komentelua (joka ei johda yhtään mihinkään muuhun kuin korkeintaan siihen, että itse herää vaan tehokkaammin). Neljästä asti valvoin, vähän ennen kuutta nousin ja päätin viettää hetken rauhallista aamua ilman lapsen aamukitinää. Loistava päätös - eipä ole pitkään aikaan aamu tuntunut niin luksukselta!

Puoliskon vapaiden aikana yritin opetella ottamaan rennommin ja sluibailin lapsenhoidossa. Viitenä aamuna kuudesta jäin päättäväisesti sänkyyn makaamaan ja annoin puolison hoitaa aamutoimet. Aika monena päivänä huitelin yövaatteissa puoleenpäivään (ja aika monena päivänä tunsin myös aiheesta suurta syyllisyyttä). En juuri laitellut ruokaa enkä itse asiassa pahemmin edes siivonnut (jos nyt ei oteta lukuun rikkaimurointia, jota en voi olla tekemättä vähintään kahdesti päivässä). Puoliso kokkasi ja siivosi koko kämpän.

Helpottiko? Kyllä ja ei. Pää on taas selvästi selväjärkisempi, kun on saanut nukkua; lapsikin nukuskeli yhden tai jopa NOLLAN herätyksen taktiikalla & elukkakin saatiin nukkumaan suht' hyvin. Mieliala on parempi, mutta kyllä pinnan alla vaanii jatkuva ahdistus. Ennen vapaita vietin yhden päivän kokonaan itkien (sen jälkeen kun lapsi oli edellisen yön heräillyt ja karjunut), mitä en muista tehneeni hyvin pitkään aikaan. Sen päivän jälkeen mielessä kävi jopa se pelottava ajatus, että miksi helvetissä pitikään mennä pilaamaan elämä jollain lapsenhankinnalla, mutta kai noista surkeimmista fiiliksistä on päästy ihan nukkumalla.

Olen myös rahtusen toiveikkaampi pelkästään silmätilanteen takia: en tiedä ymmärtääkö sitä kukaan, mutta vuosien varrella olen todennut, että joka kerta kun silmien kanssa on ollut ongelmia, olen myös ollut haluttomampi ns. lähtemään ja tekemään, varsinkaan yksin. Ongelma lienee ihan todellinen, vaikka mä siitäkin (jumaliste!) tunnen jotain syyllisyyttä. Kun ei näe muutamankaan metrin päästä välttämättä vaikkapa vessakylttiä tai muita opasteita, niin se puolisokeana vieraissa paikoissa haahuilu pistää vituttamaan. Ihmiset ei myöskään monesti tiedä tai tajua (miten voisivatkaan), että jos mä kysyn jotain ilmiselvää asiaa, että mä en perkele ihan oikeasti vaan näe tai huomaa ennen kuin se asia on ihan lähellä.

No, pitkän alustuksen jälkeen tilanne on nyt siis se, että mulla on käytössä uudet piilarit. En mä näillä totta puhuen näe ihan niin hyvin kuin aiemmilla, koska tässäkään merkissä eivät vahvuudet aivan riitä, mutta ehdottomasti paremmin mä näillä näen kuin silmälaseilla. Maailma on taas todellisen kokoinen eikä mikään pikkiriikkinen, jopa lapsi näyttää erilaiselta. Hieman huolissani mä olen siitä, että silmät edelleen ärtyilevät naurettavan helposti kaikesta, mutta eipä näiden linssien nyt kuulemma pitäisi silmää ainakaan vahingoittaa mitenkään. Ja mä sentään pystyn pitämään niitä eivätkä ne häivy yläluomen mukana silmästä tai kuivu päähän niin, että parin tunnin käytön jälkeen ne pitää kaivamalla kaivaa ulos silmistä.

Optikko tuntui ottavan mut vakavasti, mutta hänenkin ensimmäinen suosituksensa oli, että lähdetään puuhaamaan leikkausta. Kelan tukea siihen ei kuulemma kuitenkaan enää saa (ylläri!). Leikkaushan maksaa sen 6 000 euroa, joten ihan tolleen sormia napsauttamallahan mä en siihen omakustanteisesti ole menossa. Lisäksi tällä hetkellä leikkauksen estää - tattadadaa - imetys, joka kuulemma voi kuin voikin aiheuttaa tän mun silmien tämänhetkisen ryttyilyn muutenkin, vaikkakin optikon mielestä on omituista miksi silmät alkavat ryttyillä vasta nyt eivätkä esimerkiksi raskauden tai imetyksen alussa.

Imetyksestä puheen ollen - kävimme poikasen kanssa tänään sosiaalistumassa. Poikanen veti heti ensiminuuteilta lähtien katon kautta ympäri, joten tuli taas todettua, että kyllä se oikeasti taitaa olla vilkas. Äiti myös imetti poikaansa ringissä (kuului ikäänkuin tilaisuuden luonteeseen) ja koetti osallistua keskusteluun sen minkä lapsen paimennukselta pystyi. Oli aika ihanaa. Eikä kukaan edes tappanut mua, vaikka paljastin senkin, että muksu nukkuu jo omassa huoneessa ja on suurinpiirtein joskus ollut myös yövieroitettu. Taidan mennä ensi kerrallakin.

Vihan kautta

Onpa sekoiluttanut ja sekoiluttaa varmaan edelleen. Pari yötä meni vähän paremmin, mutta ei taas tarvittu muuta kuin puoliskon yövuorot ja aloin pelätä herätyksiä niin, että en saanut unta mitenkään. Lapsihan on vähentänyt heräilyjään varmaan puoleen eikä enää tosiaan ihan hirveän pitkiä pätkiä edes valvoskele, mutta sitten kun se herätys sattuu tulemaan juuri kun olen onnistunut nukahtamaan, virkistyn taas ja sitten valvottaa. Kuitenkin nyt valvottaa melkein enemmän elukan takia. Pahinta on, kun sitä häröilyä alkaa pelätä ja häröilyn alkaessa kasvaa niin hirveä tatti otsaan, että ei saa vitutukselta nukahdettua. Eniten vituttaa, että elukka on ruvennut kohdistamaan häröilyään entistä enemmän toiseen elukkaan - eikö nyt voisi antaa kaverin olla rauhassa? Mutta ei elukka ihan tyhmä ole, kyllä se tietää, että saa kaikkein varmimmin reaktion aikaiseksi, kun alkaa härkkiä kaveriaan. Kaveri on kaiken lisäksi aivan julmetun äänekäs ja jos sitä vähänkään härkkii, ääntä piisaa. Ei pysty nukkumaan.

Olen tehnyt vakaan päätöksen, että elukkaa on nyt alettava aktivoida entistä pontevammin, että tilanne vähän rauhoittuu, mutta ongelma on, ettei elukka ole kovin helppo aktivoitava. Oikeastaan yksikään ns. helppo konsti ei toimi. Elukka tuijottaa mua tylsistynyt ilme kasvoillaan ja on sitä mieltä, että hän ei tästä vaivaudu liikahtamaan mihinkään. En jumaliste ymmärrä, miten saan tuon eläimen motivoitua leikkimään ja käyttämään pääkoppaansa niin ettei öisin tarvitse hillua. Nyt on kuitenkin pakko koettaa kaikki mahdollinen. On vaan jotenkin ihan ällistyttävää, että elukka joka rakastaa ruokaa ja kerjää sitä kaiken aikaa, ei kunnolla intoudu leikkimään edes ruoan avulla. Toinen, melkein yhtä ahne elukka juoksee itsensä läkähdyksiin ja pelaa vaikka mitä aktivointipelejä namien avulla, mutta ongelmatapaus vaan olla möllöttää perseellään - kunnes tulee yö.

Tässä on taas mullakin oppimisen paikka, kun voi kai viedä viikkoja, että tuollaisen paksumpikalloisen saa tekemään yhtään mitään ja mullahan riittää kärsivällisyyttä about viideksi minuutiksi. Teoria on kyllä hallussa: on käyty kurssit ja seminaarit, on kirjat ja leikkivälineet ja jos tv:tä katson (olen muuten kunnostautunut viime aikoina!), niin tuijotan kaikki mahdolliset elukoiden käytösohjelmat (I <3 Animal Planet), mutta se on se käytäntö, joka aina vähän sakkaa.

Muut ehkä etenevät ilon kautta - mä toimin ihan vihaenergialla. Kokonaan valvottu yö oli toki omalla tavallaan mielisairas, mutta jotenkin kun kirkastui, että mä olen niin epäonnistunut tässä mutsihommassa eikä kukaan todennäköisesti pidä musta tai mun ratkaisuistani, niin millään ei ole enää mitään väliä. Mä voin olla sellainen kun olen, koska onnistumispaineet eivät ole enää niin kovat. Eivät ne kai kokonaan ole hävinneet, mutta vähemmän niitä on. Risteily tuli peruttua, koska en uskonut enää kykeneväni olemaan seurallinen ja pystyväni muutenkaan seurustelemaan sivistyneesti kenenkään kanssa. Siellä olis varmasti tullut juttua näistä äitihommeleistakin ja jotenkin luulen, että olis hermot kyrvähtäneet heti alkumetreillä. Ja vaikka tiedän kuulostavani itsesääliseltä ja naurettavalta, niin tuskinpa mua siellä kukaan kaipasi, joten ei varmaan kukaan menettänyt yhtään mitään. Rahat tietty meni hukkaan, mutta ainakaan ei tullut tuhlailtua enempää yökerhossa ja valvoskeltua.

Mutjoo, kyllä mua vaan edelleen vituttaa kaikki putkinäköiset perkeleet, jotka kyllä itse kerjäävät sympatiaa, mutta harvoin jakavat sitä muille. Koetan pysyä perkeleistä erossa. Olen myös huomannut, että vaikka olen avoimesti maininnut ystäville tai tuttaville, (jos nyt joku on sattunut ottamaan yhteyttä) että näin hoitovapaalla on yksinäistä ja osin tylsääkin, niin juuri kukaan ei ole osoittanut minkäänlaisia sympatian elkeitäkään. Aina tulee joku "voi kuule, töissä vasta vituttaakin, sä olet sentään lomalla" -tyyppinen vastaus. Ehkei kannata puhua aiheesta mitään.

Risteilyn sijaan kävimme lapsukaisen ja siipan kanssa lastentapahtumassa. Oli kivaa. Mun ongelma on vaan edelleen, että mua alkaa itkettää ihan kauheasti, kun näen että lapsella on kivaa. Se jorasi jotain lastenmusiikkiesitystä ja tervehti isoja karvaolioita (siis sellaisia, joissa on joku tyyppi sisällä, onko niillä joku nimi?) ja jaksoi aika kivasti, vaikka jouduttiin lykkäämään päikkäreitä, että ehdittiin yhtään olla paikalla.

Sitten vielä lisää sarjassamme first world problems. Appivanhemmat. Ruokakiihkoilu. Mun edesmennyt mummoni oli aikoinaan ruokakiihkoilija ja jossain vaiheessa alkoi vaan ketuttaa, kun sitä ruokaa tuli jatkuvalla syötöllä ja niin paljon, ettei sitä kukaan ehtinyt edes syödä ennen kuin se meni pilalle. Ja vaikka kuulostaa typerältä, niin alkoi ketuttaa sekin, että ei saanut itse päättää mitä syö vaan sieltä tippui liukuhihnalta ruokaa, jota oli syötävä no matter what. Onneksi appivanhemmat eivät enää asu nurkilla, koska "ongelma" olisi silloin taatusti ihan toista luokkaa, mutta nytkin kun sieltä tulee delegaatio, niin mukana on niin törkeä satsi kaikkea, ettei se mahdu meillä mihinkään. Mä yritän aina estellä, mutta sitten jostain syystä puolisko sanoo, ettei kehtaa kieltäytyäkään siitä ruoasta. Ja miksei helvetissä? Meillä on nyt pienempi jääkaappi, johon ei muutenkaan meinaa mahtua mitään ja sitten se on appivanhempien visiitin jälkeen niin täyteen tuupattu, että ei oikeasti tiedä miten kaikki ehditään syödä ennen kuin suurin osa menee pilalle. Yksi pakastin on jo täynnä marjoja eikä meillä kukaan syö puuroja enkä mä ole oikein jaksanut innostua leipomisestakaan. Kai tässä on pakko perustaa joku muffinssitehdas, että saa noita marjoja käytettyä. Tai sitten pitää ostaa partista, heittää sekaan kilo jotain makeutusainetta ja koettaa vaan nieleskellä. Onhan ne marjat ihan jees, kalliitahan ne ovat kaupasta ostettuna ja vitamiinejakin on, mutta liika on aina liikaa. Ymmärtäisin jonkun yhden piirakan tai vaikka vähän perunoita, mutta kun tulee kaikkea ja ihan helvetisti. Ja kun ei oo niitä liikoja kylmätiloja.

Kuulin muuten myös, että puoliskon ihana sukulaismummeli oli käynyt raportoimassa omalle mummolleni meidän muutosta ja arvellut, että ei se puolisko voi tuollaista työmatkaa kovinkaan kauaa kestää. Olivat ilmeisesti myös taivastelleet, kuinka hullu liike tällainen muutto oli. Mulla ei jotenkin jaksa ymmärrys riittää yhtään tällaiseen taivasteluun, jota tuo puoliskon suvun toinen puoli tuntuu harrastavan suorastaan mielettömällä energialla. Se suku on kyllä vähän samanlaista kuin oman isäni ja mummoni suku, siellä ollaan vartuttu omassa kylässä koko ikä ja elämän täyttää naapurien kytistely. Jotenkin mua aina vaan jaksaa ihmetyttää tyypit, jotka eivät tiedä tuon taivaallista maailmasta sen oman kylän ulkopuolella - ikäkään ei aina selitä kaikkea. Mulla on joskus tosi vaikeaa pitää itseni kivikasvona tämän tyyppisten sukulaisten kanssa eikä kyllä tee ihan hirveästi mieli avautua omista asioista, kun tietää, että niitä sitten vatvotaan jollain porukalla kuitenkin jälkikäteen.

Lapsukaisen nukahtamistapa on muuten taas muuttunut. Se oppi jo jokin aika sitten pyytämään itse sänkyyn, mutta sitten tuli hammastelua ja nukahtaminen tapahtui kotvasen pelkästään imettämällä. Nyt lapsi taas pyytää sänkyyn, mutta jää sinne kilkattamaan hetkeksi yksinään. Me pussataan ja lapsi vilkuttaa iloisesti, että menepäs siitä, huoneesta kuuluu jonkun aikaa iloista pälpätystä ja sängyssä piehtarointia, minkä jälkeen hiljenee.

Metsässä olis muuten kiva käydä näillä keleillä, mutta meillä on eräs minikaveri päättänyt, että kantovälineessä ei olla enää missään asennossa eikä muutamaa minuuttia pidempään. Taannoin törmäsimme metsässä kuitenkin tähän herraan:

Luovutan

Mietin, miten saisin blogiin vähän positiivisemman sävyn, mutta tulin siihen tulokseen, että enpä taida jaksaa yrittää pingottaa. Oksennusblogiksi tämä oli alunperinkin tarkoitettu.

Johan täräytti olot. Olen nukkunut kahtena viime yönä yhteensä ehkä neljä tuntia. Toissa yönä sain unta 1,5 tuntia, viime yönä en silmäystäkään. Molempina aamuna nukahdin hetkeksi puolison herättyä, mutta aika vähäiseksi ovat unet jääneet. Pitäisiköhän koettaa tehdä valvontaennätys ja katsoa miltä maailma sen jälkeen näyttää?

Viime yön valvoin totaalisen epäonnistumisen ja pyhän vihan vallassa aamuun ja lähetin sitten sähköpostin, että perun osallistumiseni risteilylle. Olen jotenkin tässä yön pimeinä tunteina sisäistänyt, että on Väärin haluta seuraa ja kontakteja toisiin aikuisiin, joten päätin luovuttaa. Helppoahan se tulee olemaan, kun ei muhun kukaan ota yhteyttä enkä näemmä itsekään löydä väylää aikuiseen seuraan. Täst'edes siis koetan ottaa tästä kotijutusta irti sen mitä saan.

Molempina aamuina meidän piti koettaa päästä yhdessä kaupoille, mutta ei sitten päästy, kun olin niin sippi. Eilen aamupäivällä tuhersin vähän itkua ja olin kauhuissani, miten selviän päivästä ja loppuviikosta, mutta loppupäivästä tulikin sitten tosi kiva. Toivottavasti niin käy tänäänkin.

Huomenna voisi yrittää lastentapahtumaan koko perheen voimin nyt kun en lähde risteilylle, mutta hieman pelottaa etten nuku ensi yönäkään. Olisi vaan niin kiva ottaa osaan tuohon tapahtumaan, nyt kun sellainen on tässä ihan hollilla.

Rahatilanne on alkanut kummitella mielessä entistä tiuhemmin. Menin taas varmaan typeryyksissäni varaamaan ajan optikolle, jos se osaisi sanoa näistä silmistä jotain, mutta vituttaa, että siitäkin käynnistä maksan todennäköisesti pitkän pennin ja tuloksena saattaa hyvin olla vaan toteamus, ettei heidän valikoimissaan ole tarpeeksi voimakkaita piilareita mulle. Jos jotain hyvää pikkukaupungista voi sanoa, niin siellä sentään pääsi konsultoimaan optikkoa ilman että piti heti olla ojentamassa rahaa - mä siis yritin tiedustella lähiliikkeestä olisiko heillä edes tarjota vaihtoehtoisia piilareita, mutta asia ei ilmeisesti selviä ilman maksettua käyntiä. Vittu.

Musta aukko ja kuinka siihen kadotaan

Mä olen varmaan nyt tutustunut siihen äitiyden mustaan aukkoon - enkä välttämättä positiivisessa mielessä. Olen halunnut pysyä "kirjoituslakossa" niin kauan kun keksin, mistä kenkä puristaa. En oikeastaan vieläkään tiedä kunnolla, mutta kirjoitan silti. Alustukseksi haluan sanoa - koska siitä joku neropatti saattaa kuitenkin keksiä huomauttaa - että olen kyllä tiennyt etukäteen, että lapsiperheen arki ei välttämättä ole ruusuilla tanssimista ja että lapsesta on hommaa. Ja rakastan myös lastani - tuokin on muuten hauska lyömäase, koska lastaanhan ei rakasta, jos ei just jollain hetkellä satu rakastamaan sen hetkistä elämäänsä tai elämäntilannettaan.

Avainongelmiksi ovat muodostuneet arjen tylsyys, hukuttautuminen tähän äitijuttuun, ylenpalttinen velvollisuudentunto ja epävarmuus sekä ehkä myös hitusen nuo rikkonaiset yöt. Aina puhutaan, kuinka vauvavuosi on rankka ja olihan se, mutta en mä ollut valmistautunut siihen, että ei tämä taaperovaihekaan niin erityisen herkullinen ole. Joo, tulossa on vielä uhmat sun muut eli tämä ilmeisesti vaan pahenee jatkuvasti. Epäilisin, että tietty uutuudenviehätys on karissut ja nyt vaan ollaan ja koetetaan selvitä. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kertaakaan ole käynyt mielessä, että olipa "hyvä" idea hommata lapsi. Välillä kaipaan niin hitosti entistä elämää, vapautta ja aikaa.

Mikä sitten tympii? Ihan kaikki! Tympivät nämä iänikuiset rutiinit ja se, että vaikka ne rutiinit joskus muuttuisivatkin, niin eipä kestä kauaakaan, kun niistäkin jo huomaa, että samaa paskaa mutta vähän eri paketissa. Aiemmin vitutti lapsen kahdet päiväunet, kun tuntui, että mihinkään ei päästä, kun aina pitää vaan olla tunkemassa lasta unille. No, nyt se vetää ne yhdet unet, mutta joko niitä ennen ei pääse liikkeelle tai sitten niiden jälkeen on myöhäistä lähteä enää mihinkään (hiekkalaatikolle päästään, no worries!). Lapsihan ei nuku vaunuissa sisällä, joten en pääse esimerkiksi kaupungille päiväuniaikaan, sillä lapsi herää noin sekunnissa, kun se tyrkätään kärryissään sisälle kauppakeskukseen.

En tiedä, ehkä mun on lähdettävä uudelleen kärrylenkkeilemään päiväuniaikaan, vaikka se kärryily tuokin vähän kivuliaasti mieleen ajan, jolloin lapsi ei nukkunut muuten kuin niissä liikkuvissa vaunuissa ja olin aika puhki. Mä en kuitenkaan juurikaan osaa enää rentoutua päiväunienkaan aikaan, istun vaan netissä ärsyyntymässä kaikesta ja tuskittelen, että kohta se herää ja sitten taas pyöritetään rutiineja niin maan perkeleesti.

Tympii sama lapsiperheruoka, joka maistuu kyllä lapselle (yleensä/toisinaan), mutta joka omassa suussa maistuu lähinnä hevonpaskalta. Otetaanpa esimerkiksi nuo ah, niin kätevät kiusaukset. Nopsasti ja näppärästi valmistuu (lisää pakastepusseista kasvikset ja perunat ja heitä joukkoon jotain lihaa/juustoa sekä kermaa), mutta ihan kamalaa kuraa. Ei saada miehen kanssa kummatkaan enää syötyä, tökkii rakenne ja kerma ja ihan kaikki. Lapselle silti valmistan, koska saa tehtyä ison satsin kerralla ja lapselle maistuu (ja koska perkele vieköön lapselle nyt vaan kuuluu valmistaa itse ruokaa, että voi ylipäänsä kutsua itseään äidiksi). Kun yritän valmistaa jotain, jossa on vähän makua, niin lapsi vetää liinat kiinni eikä syö. Vihaan sitä, että aina pitää olla miettimässä mitä nyt syödään tai vastaavasti aina väkertämässä jotain, joka mahdollisesti pulpautetaan kaaressa ulos suusta.

Pitäis vissiin metsästää uusia ohjeita ja tehdä joku viikon ruokalista kerralla - ja varmaan valmistaa eri ruoat lapselle ja vanhemmille (prkl!), ainakin välillä. Joku uusi juju ruoanlaittoon on kuitenkin kehitettävä ennen kuin pimahdan lopullisesti. Mä en halua ainakaan seuraavaan kahteen kuukauteen kuullakaan sanaa "kiusaus" tai "makaronilaatikko". Saispa jotain ihanaa ravintolaruokaa, mutta ravintolassa käyminen lapsen kanssa on niin silkkaa helvettiä, että siihen pitää valmentautua hyvissä ajoin etukäteen.

Sehän tässä on, että mä olen kadottanut itseni melkein kokonaan. Yhtäkkiä havahduin, että en ole öitä ja päiväuniaikoja lukuun ottamatta viettänyt hetkeäkään erossa lapsesta. Mä olen sen kanssa jatkuvasti eikä mulla ole mitään omaa. Mä nukutan aina lapsen ja valvon sen kanssa yöt (1). Mä en lue enää kirjoja, mä en katso televisiota eikä mulla ole mitään harrastuksia. Mä en tee mitään muuta kuin tätä saamarin äitihommaa.

Nyt sentään aloin lapsen nukkumaanmenon jälkeen lukea valtavaksi paisunutta akkojenlehtipinoa, jonka olen saanut kerättyä, ja projekti onkin edistynyt ihan mukavasti. Vielä kun sais ne kirjat taas messiin. Päätettiin myös puolison kanssa alkaa katsoa kovolta Kutsukaa kätilö -sarjaa lapsen mentyä nukkumaan, silloin kun puoliso siis on kotosalla. 

Jonkun verran kiinnostaisi myös joku liikuntamuoto, olen nimittäin aika rapakunnossa ja tämä pömppömaha oikeasti vituttaa, mutta enää pitäisi jostain saada sysäys koettaa järjestää aikaa liikkumiseen (ja rahaa, jos siitä liikkumisesta pitää maksaa!). Okei, päiväunilenkit vois olla yks juttu, mutta oikeastaan tuollaiset reippaatkaan kävelylenkit eivät kyllä paljon auta kun pitäisi kunnolla kiinteytyä ja kuluttaa kaloreita. Happeahan siinä tietysti saa ja mahdollisesti vähän pirteämmän olon. Mulla on vaan taustalla sellainen kuvio, että vuosien ja taas vuosien ajan kävin ihan pakonomaisesti lenkillä JOKA PÄIVÄ kelistä ja omasta kunnosta riippumatta ja sitten kun kyllästyin, niin kyllästyin ihan totaalisesti. (Mulla on tämä ihana taipumus mennä kaikessa äärimmäisyyksiin, kultaista keskitietä kun ei ole missään.) Tosin tuosta lenkkeilymaniasta alkaa jo olla sen verran aikaa, että ehkä sitä taas kestäisi. Tylsäähän se pidemmän päälle yksinään on (ellei ymppää mukaan vaikka jotain valokuvausta), siitähän ei pääse mihinkään.

Ehkä suurin kynnys minkään ulkoilun tai harrastuksen aloittamiseen on se, että mä koen velvollisuudekseni olla tuon lapsen kanssa joka hetki. Äärimmäisyyksiin mennään taas niin että heilahtaa! Mä joka päivä mietin, että nyt sanon siipalle, että lähden illalla lenkille yksinäni, mutta sitten mietin, että no sekin on väsynyt töistä ja työmatkasta ja pitäähän mun nyt lapseni kanssa olla, kun sellainen on tähän maailmaan väsätty (2). Ja pitäähän jonkun tehdä ruokaa ja siivotakin. Enkä mä sitten mihinkään lähde. En mä lähde täältä kotoa muuta kuin siipan ja/tai lapsen kanssa.

Tuohon ylenpalttiseen velvollisuudentuntoon - ja osaltaan myös johonkin käsittämättömään hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen, jota mun on pirullisen hankala myöntää itsellenikään - liittyy kai sekin, millaisella vakavuudella otan toisten neuvot ja ohjeet. Mähän en siis jätä mitään noteeraamatta ja mulle tulee tunne, että mun pitäisi tehdä niin kuin joku toinen sanoo, vaikka se olisin ihan täyttä tuubaa eikä soveltuisi meidän elämään millään tavalla. Kyllä mä tiedän useimmiten, miten pitäisi toimia, mutta epävarmuuksissani kuuntelen muita ja sitten mennään metsään. Nyt puhutaan niinkin triviaaleista asioista kuin vaikka siitä, että sukulainen sanoo, että kyllä teillä kuuluu olla välikausihaalari. Tai että kyllä se lapsi leikkii hetken itsekseen, kun sille vaan selittää asian. Tai että kyllä se lapsi syö, kun sillä on ruoka-ajat ja koko perhe syö sen kanssa yhdessä. (3) Ensin mietin, että VMP, sen jälkeen mietin hetken että sissos saatana, olenpas paska kun en toimi ohjeistetulla tavalla ja olen näinkin epäonnistunut näissä äitihommissa ja sen jälkeen iskeekin sitten niin raivokas VITTU MITÄ PASKAA, URPO, että katkaisen välit. Sama kaava toimii myös vaikkapa netissä - joku kirjoittaa, että kaikki puolisonsa siivellä elävät kotiäidit on huoria ja yhteiskunnan mätäpaiseita ja mähän uskon sen ja mietin sitten seuraavilla kerroilla ruokakaupassa, että mitenköhän tässä huora kehtais nyt pistellä ruokakärryihin tavaraa, varsinkaan mitään oman maun mukaista, kun huoran pitäis oikeastaan lakata syömästä ja olemasta ja olla näin rasittamatta puolisoaan ja yhteiskuntaa.

Jotenkinhan tuo epävarmuus pitäisi saada aisoihin. Ja se, että pyrin aina ensimmäisenä nöyristelemään ja mukautumaan. Pitäisi saada se oma ääni kuuluviin jotenkin järkevällä tavalla - järkeväähän ei ole saada jotain tsunamin kokoista raivaria sitten vähän jälkijättöisesti, kun on ensin aikansa vaiennut ja kerännyt epäkohtia tai ristiriitoja mielessään. Ja viettänyt suuren osan päivästä miettimällä, kuinka kaikki on paskaa. Osahan näistä asioista on hyvinkin arkipäiväisiä ja ehkä mitättömiäkin - tosin olen kyllä osittain sitäkin mieltä, että ihan ihmeellisiä juttuja ihmiset jaksavat välillä näissä lapsiasioissa viljellä. Ja ylenkatsominen, itsensä nostaminen jalustalle, on jotain sellaista, jota en vaan kestä. Jos joku juttu toimii teillä tai sinulla, se ei helvetti vie tarkoita sitä, että juttu on laki ja toimii samalla tavalla myös muilla. Jos olet lopettanut imetyksen, kun lapsi oli kolme kuukautta, se ei tarkoita, että kaikkien pitää niin tehdä.

Miten meillä sitten menee nykyään? Vaihtelevasti. Yöt ovat edelleen "rikki". Valvomispätkät ovat lyhentyneet eikä enää valvota vähintään tuntia kerrallaan (välillä valvottiin tuollaista 2,5 tuntiakin keskellä yötä, sitten nukuttiin ehkä tunti ja herättiin taas valvomaan), mutta mä edelleen imetän lapselta tajun kankaalle. Uutuutena lapsi on alkanut nukkua myöhään, mutta tämän aamun klo 8.30:een nukkuminen vaati kolme imetyspätkää klo 4:stä lähtien. Vanhempien väliin lasta on ihan turha ottaakaan, siinä se vaan virkistyy. Iltaisin nukahtaa tissille (!). Vaatii tissiä välillä päivisinkin oikein itkun kera, vaikka ehdittiinkin jo olla sellaisessakin tilanteessa, että enää menee aamu- ja iltaimetykset eikä mitään imetystä päivisin edes muisteta. Mulla on vähän rinnanpäät kipeinä, koska lapsi on ottanut entistä enemmän tavakseen vetää rintaa suullaan samalla kun työntää sitä kädellään (tämä tapa sillä on ollut aina, mutta jotenkin nyt se alkaa voimien karttuessa tuntua enemmän). Välillä päiväimetykset toimivat hengähdystaukoina mullekin, mutta yöimetyksistä kyllä mieluusti luopuisin. Ei vaan taideta uskaltaa uutta vieroitusta ennen kuin kaikki hampaat ovat tulleet läpi; tällä hetkellä kolmas poskihammas on juuri puhkeamassa.

Välillä kyrpii sekin, että mun pitää toisinaan käyttää perheen yhteistä aikaa nukkumiseen (lapsi on luojan kiitos lopettanut makkarin ovella itkemisen), mutta minkäs teet. Meillä on itse asiassa taas vähän perseestä nämä yöt tuon yhden häirikköelukankin takia: nyt kun nimittäin herään lasta imettämään, niin se on taas keksinyt, että silläkin on joka kerta ruoka-aika. Ja sehän sitten huutaa ja häiriköi. Tiedostan erittäin selkeästi, että jotta elukka voisi muuttaa käytöstään, sen häiriköinti pitäisi jättää täysin huomiotta yöllä, mutta toistaiseksi en vaan ole kestänyt, että lapsen herätysten lisäksi mun pitäisi valvoa elukankin takia. Olen sitten sortunut taas ruokkimaan öisin vain jotta saisin elukan hiljaiseksi eikä se valvottaisi mua tai lasta yhtään tämän enempää. Täytyy jossain vaiheessa sitten vierottaa sekin tuolta yöhäiriköinniltään (iso HUOH, tämä on nimittäin myös toistuva ongelma, joka tulee ja menee varmaan niin kauan kuin tuossa eläimessä henki pihisee!).

Mä pääsen ensi lauantaina lyhyelle risteilylle itsekseni (tai seurassa, mutta ilman lasta ja puolisoa). Tulee tarpeeseen, voi luoja.

--------------------------------------------------------------------------------
(1) Osin käytännön sanelema juttu. Puoliso menee aamuvuorojen aikaan ajoissa nukkumaan, koska herätys on ennen klo 4:ä, iltavuoroista hän taas tulee vasta klo 23 ja yövuoroihin on lähtö klo 20. Lapsi menee nukkumaan noin klo 21.
(2) Tähän on pakko heittää kommenttina, että en mä sentään joka hetki lasta aktivoi tai leiki tai hömpötä, piipahdan kyllä välillä koneella, teen sitä samperin muonaa tai siivoan, mutta kotoa en vaan pääse mihinkään.
(3) Jos lapsi leikkii itsekseen, kun se on vaikkapa mumminsa kanssa, niin se ei tarkoita sitä, että se toimisi vastaavalla tavalla kotona. Vieraskoreus taitaa olla se avainsana. Ja no worries taas: meillä on myös ruoka-ajat ja useimmiten myös syödään yhdessä, mutta jos lomalla ekana päivänä lapsi on pakko ruokkia purkkiruoalla ennen kuin muuta ruokaa on edes haettu kaupasta, niin se ei, vitun einstein, tarkoita, että lapsi säännönmukaisesti söisi aina purkkiruokaa yksinään! Saatana!