maanantai 30. heinäkuuta 2012

Vihdoinkin!

Pikaiset kuulumiset luurilla. Kuten ehkä arvata saattaa, täällä on jakauduttu. Synnytys käynnistyi vesien menolla klo 4 lauantaiaamuna ja kun lapsivesi oli hitusen kellertävää sekä äiti kipuinen lähdettiin aika pian synnärille. Noin vuorokauden likistelyn ja oksitosiinitiputuksen jälkeen todettiin, että ei se tule ulos alakautta ja sitten päädyttiin sektiojonoon. Sektion jälkeen lääkäri toteamaan, että tää vuoto ei oo nyt hallinnassa, joten potilas uneen ja toinen lääkäri paikalle.

Terve ja terhakka poika, 3630 g ja 50 cm, syntyi kuitenkin 29.7. klo 6.58. Poika voi mainiosti ja äiti koettaa toipua. ;) Mutta hitto, on se ihmeellinen otus!

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Panadol

Pitkällisten pohdintojen jälkeen sain soitettua synnärille ja kysyttyä osastoyöpymisestä, mutta vastaanotto oli sitä luokkaa, että jään mieluummin kotiin nauttimaan mansikoista - vaikka sitten ei nukuttaisikaan. Viimeksi synnärillä sain lekurin puheista sellaisen mielikuvan, että voisivat osastolla oikeasti helpottaa mun oloani. Nytpä kuulosti kuvio ihan erilaiselta.

"Kuka sulle on sanonut, että voit tänne tulla?"
 
"No, tule sitten, jos olo on ihan sietämätön, mutta ei me voida oikein muuta tehdä kuin antaa Panadolia ja ehkä jotain kevyttä rauhoittavaa. Varaudu siihen, että joudut myös odottamaan, me ei sitten voida sua heti ottaa sisälle."

Ok, ymmärrän jos on kiire, mutta taidan kuitenkin nauttia ne Panadolit ihan kotona, saattaa olla ehkä mukavampaa.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Vika äitiysneuvolakäynti

Neuvolassa oli taas uusi täti, kun oma täti oli lomalla. Tämä oli lueskellut tietojani etukäteen, pisteet siitä. Ilman että ehdin edes paasaamaan aiheesta, täti valitteli jo heti ensimetreillä, että hänen kätensä ovat käynnistyksen suhteen sidotut eli hän ei voi tehdä muuta kuin kehottaa yliaikakontrolliin, joka on tällä seudulla tiettyyn aikaan kaikille yliaikaisille. Näin ollen meidän kontrolli on tasan viikon päästä. Mukaan kannattaa kuulemma ottaa sairaalakassi, sillä saattavat tehdä päätöksen käynnistämisestä saman tien. 

Olisin erittäin tyytyväinen, mikäli päättäisivät sitten kontrollissa käynnistää hetimmiten, ja jos/KUN sinne asti mennään, aion tehdä kaikkeni, että näin tapahtuukin. Käynnistämisessäkin on vaan kuulemma se varaus, että jos paikat eivät ole vieläkään kypsyneet tarpeeksi, niin eivät lähde edes yrittämään vaan passittavat kotiin.

Täti myös piti palopuheen osastolle menemisestä ja kehotti menemään sinne nyt aika herkästikin lepäilemään, sillä luonnollisesti jos olen väsynyt, en ehkä yksinkertaisesti jaksa enää synnyttää. Osastohommeli on vakavassa harkinnassa, mutta mua ei edelleenkään nappaa ajatus siitä sairaalaympäristöstä. Olen kuitenkin yrittänyt päättää, että jos olo ei yhtään kohene enkä seuraavanakaan yönä juuri nuku, niin huomenna on varmasti pakko mennä.

Tällä hetkellä kävely ei meinaa onnistua sitäkään vähää mitä ennen. Halusin käydä neuvolan jälkeen "jossain", kun ei turhan paljon tule ulkona liikuttua ja käytiinkin peräti ruokakaupassa (mikä oli sekin hankalaa). Sen jälkeen päätettiin käydä grillaamassa mökillä, mikä taisi olla virheliike. Ilmeisesti yhdistelmä auto+hiekkatie on jotenkin tosi kökkö, sillä se aiheutti taas ihan järkyttävät krampit. Mökillä en enää pystynyt kunnolla kävelemään ja kun sieltä kuitenkin piti tulla poiskin, niin nyt on aika huono happi. Kävely sattuu ihan saakelisti alavatsaan ja toosaan sekä nyt myös alaselkään. En meinaa saada jalkoja tottelemaan ja liikeradat ovat ihan minimaaliset. Kuka tahansa rollaattorimummo vetää muhun verrattuna poimunopeudella.

Selkä

Olenkin ihmetellyt, miten selkä on ollut niin hyvässä kunnossa koko raskauden (toimistoduunissa kun on selkä jumittunut pari kertaa ihan huolella), mutta nyt taisi sitten pamahtaa sekin. Jotain iskiastyyppistä särkyä aamuyön tunneista lähtien, ei pysty nukkumaan. En edes haaveile, että olisi kyse jostain synnytystä ennakoivasta selkäsärystä.

Paineet ovat varmaan taas kohdillaan neuvolassa.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Elämä moukaroi

Ei taida taas olla vaikeaa vähän itkeskellä huomenna neuvolassa. Takana se tavallinen: hurjaa möyrintää, kipua, pingottunut ja kivikova vatsa, torkahtaa, supistaa, alapäähän pistää (ns. sukkapuikkokipua?), pakko nousta ylös ja stepata edestakaisin, torkahtaa, supistaa, sukkapuikkoa, pakko nousta ylös, torkahtaa, supistaa... En varmaan puolta tuntia saanut viime yönä yhtäjaksoista unta, päätä särkee, sekava olo.

On vähän sellainen fiilis, että elämä vittuilee. Kaikkein pahimpia ovat aamuyön tai aikaisen aamun tunnit, kun taas kirkastuu, että kivasti mennään joillain seitsemän minuutin supisteluväleillä, mutta kyllä nämä tästä taas laantuvat. Ja niinhän siinä aina käy.

[Synnärin lekuri muuten taannoisella käynnillä opasti supistuksista, että ne ovat varmaan olleet mulla sellaisia, että kun pari kertaa hengähtää, niin ne ovat siinä, mutta synnytyssupistukset ovat sitten vähän eri luokkaa. Olin siinä vaiheessa vähän pihalla, joten reagointi jäi vaisuksi, mutta kyllä nämä supistukset ihan kestävät sen pari minuuttia eikä pari henkäisyä tee niille yhtään mitään vaan välillä joutuu jopa ulisemaan. Uskon silti, että eivät nämä vielä mitään synnytyssupistuksia ole, mutta ihan tarpeeksi kivuliaita kuitenkin.]

Mulle alkaa olla aika selvää, että ei tämä täältä ilman mitään avustusta itsekseen lähde ulos tulemaan. Jos en huomenna saa jotain yliaikakontrolli- tai käynnistysaikaa, niin alan harkita itseni kahlehtimista synnytysvastaanoton oveen. (Ja näiden ajatusten jälkeen pitää ruoskia itseään, koska käynnistys on paha, paha, paha asia.)

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Odottavan aika

Se siitä, että tuttujen kysely lapsen tulosta ei ärsyttäisi. Nyt ei varmaan ole sellaista lausahdusta keksittykään, joka ei ärsyttäisi. Joo, ihan varmasti joku kolmesta ässästä on tehonnut serkunkumminkaimalla ja sen jälkeen on lähdetty muutaman tunnin kuluttua synnyttämään. Joku on varmasti juonut lasin vettä ja lähtenyt senkin jälkeen synnyttämään - en silti usko, että vedenjuonti laukaisee synnytyksen. [Seksin on kai todettu olevan ainoa noista ässäkikoista, joka saattaa vaikuttaa oksitosiinin (orgasmi) ja prostaglandiinin (sperma) ansiosta.] Tosin onpa noita kikkoja silti kokeiltu, ei niissä niin paljon menetä.

Sen lisäksi, että jokainen tuntuu tietävän vissisti, miten synnytys käynnistetään kotona, ehkä eniten ärsytystä aiheuttavat jälleen ne perinteiset latteudet. "Ei taida olla yksikään vauva sinne masuun jäänyt, hahahah." No shit, Sherlock. Top kolmoseen päässee myös "odottavan aika on pitkä" -sarja - ei, mä en nyt just osaa enkä pysty haaveilemaan siitä, että saan nähdä jonkun mussukan/kullan/murun, mä vaan haluan tän helvetillisen olotilan loppuvan! (Täytyy tosin myöntää, että ennen kuin sain omakohtaista kokemusta, en edes tajunnut kunnolla, miksi äidit loppuvaiheessa toivovat niin paljon synnytystä - taisin minäkin naiivisti kuvitella sen vaan johtuvan siitä, että tahtoo kiihkeästi jo tavata jälkikasvunsa. Tosin taitaa jokainen näistä "odottavan aika on pitkä" -kommentoijista olla itsekin äiti, joten lapsettomuuskaan ei aina selitä latteuksia.)

Mieskin on ihan tulisilla hiilillä, mutta silläkin näyttää välillä toivo hiipuvan. Jokin aika sitten se totesi, ettei lähde enää harrastamaan puolen tunnin matkan päähän vaan päivystää kotona, mutta kyllä tämä aika käy pitkäksi sillekin. Just todettiin, että menkööt tänäänkin harrastamaan - tuskinpa tästä niin äkkilähtöä tulisi muutenkaan.

Yöllä taas supisteli ja satunnaisesti koko ajan nyt päivälläkin. Täytynee lähteä vaappumaan asioille keskustaan, vaikka eipä siitä ennenkään ole apua ollut. Keskustareissun jälkeen voisi taas lueskella niitä "38+5"- ja "muutaman tunnin supisteli" -synnytyskertomuksia. Ja onneksi tänään on Sydänääniä-ilta.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Tylsää

On niin tylsää, että järki lähtee. Tänään ei jaksa olla edes raivoisan vittuuntunut, vaikka eilen olikin vittuperkele- ja kadepäivä. Piti kaivaa netistä synnytyskertomuksia ja niitä saakelin masukuvia. Piti lueskella, kuinka muilla ei ole ollut mitään raskausvaivoja ja synnyttämään ollaan lähdetty ekoista 10 minuutin välein tulevista supistuksista pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Piti katsoa kuinka muilla on sievät timmit tissit jopa raskauden loppumetreillä (itsellähän on hinkit turvonneet koko raskausajan ja ne ovat nyt saavuttaneet semmoisen ihanan emäntämäisen - hyi hitto - ulkomuodon tuossa vatsan päällä) ja yläkäyrillä menevä pikkukumpu, jonka kanssa on kiva harrastaa urheilua ja käydä vähän shoppailemassa ihan viimeiseen asti ("Raskaus ei ole sairaus!").

Eilen myös pelkäsin, että en tule pitämään koko lapsesta, koska se on tehnyt mun elämästä niin pirullista. Mä en olisi koskaan halunnut lasta ilman miestä. En ole koskaan tahtonut olla raskaana tai imettää. Suurinpiirtein kaikki mun kauhukuvani raskaudesta ovat käyneet toteen ja tämä on ollut juuri niin kamalaa kuin olen aina kuvitellutkin. Mietin, että mun lähtökohtani äitiydelle ovat varmaan sitä luokkaa, että musta tulee väistämättä aivan paska mutsi.

Tänään mietin lähinnä sitä, kuinka tässäkin hommassa voi näemmä epäonnistua, kun ei vaan saa ulostettua yhtä lasta sisuksistaan.

Paine alakerrassa alkaa olla aika hurja. Ei tee mieli kävellä. Pissaaminen sattuu enkä saa rakkoa tiristettyä tyhjäksi.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Iltapäiväjalka

Näkisittepä iltajalan. 

Talouden toinen tyyppi joutuu nyt iltaisin hierontahommiin - tosin tilanne palaa aika pian siihen mistä lähtikin, sillä tämä turvotus saa alkunsa siitä, että vatsa painaa nivusiin. Nyt muutamina öinä olen onnistunut nukkumaan vähän matalammilla tyynyillä, joten onneksi turvotus on helpottanut hetkeksi. Silti monesti herään myös aamuisin jalat aivan tönkköinä ylös nivusiin asti.

LA

Ei mitään uutta. Supistelua jatkuu nyt kolmatta päivää putkeen, mutta supistelut ovat edelleen satunnaisia. Alkaa taas ketutus lisääntyä. Miehellä alkoi kesälomakin pari päivää sitten ja olis ollut mahtavaa, jos osan kesälomasta olis voinut hyödyntää näihin vauvatouhuihin, mutta eipä aina toiveet toteudu.

Meillä ei muuten vieläkään ole se sänky kasattuna, mutta eipä näytä olevan mikään kiirekään.

torstai 19. heinäkuuta 2012

"Ulkona kesäyö"

Tehtiin eilen ex tempore -retki mökille. Teki terää mielenterveydelle, ja illalla sitten alkoivat taas supistelutkin tauon jälkeen. Olin jo toiveikas ja aloitin yöllä kellottelun, mutta nukahtelin ja aamukympiltä totesin, että ei tainnut taas tulla lasta eikä paskaakaan. Nytkin koko ajan supistelee, mutta voin hyvin puuhailla samalla enkä oikeastaan jaksa enää edes tuijottaa kelloa. Kaipa nämä tästä voimistuvat, kun h-hetki lähestyy.

Sinänsä mielenkiintoinen tämä lasketun ajan läheisyys, että ihmiset todella ottavat paljon yhteyttä ja kyselevät "jokojoko". Monet kokevat jatkuvan kyselyn ärsyttävänä, mutta mua ei - ihme kyllä - ole vielä nyppinyt. Aika mataa ja päivät ovat pelkkää odottelua, joten olen ihan mielissäni, jos voin kommunikoida ihmisten kanssa, vaikka sitten joutuisinkin hokemaan, että ei, ei se nyt vaan tunnu tulevan pihalle.

Tätä voisi vetää repeatilla:

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Huvittava lyllertäjä

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset hymyilevät, kun näkevät toisen raahaamassa painavia matkatavaroita. Nyt en voi ymmärtää, miksi ihmiset hymyilevät, kun näkevät juuri ja juuri eteenpäin pääsevän muumin, joka irvistelee ja ähkii mennessään. Että mikä naurattaa?! Tekis mieli näyttää keskaria.

Täytyy sanoa, että eteneminen on jo kohtuullisen hankalaa. Edelleenkään autoon ei meinaa päästä eikä sieltä pois. Tarpeeksi kun kumartaa, tulee oksennusrefleksi. Jalat eivät turvotukselta meinaa liikkua ja ne sitä paitsi näyttävät aika rivoilta - saan reidet juuri ja juuri ahdettua äitiysfarkkuihin, mutta ne hinkkaavat toisiaan vasten ja ovat ihan järkyttävän paisuneet. Jalkaan mahtuvat enää yhdet kengät: varvastossut.

Oli ihan siistiä käydä lyllertämässä ulkomaailmassa, mutta aivan helvetin vaikeaa se on.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Nollatila

Ei ne hyvät yöt kestä. Nyt en tosin enää näe mitään järkeä osastollekaan menemisessä - mitä yksi ehkä hyvä yö hyödyttäisi, jos sen jälkeen tulee taas 10 huonoa ennen synnytystä?

Vaikka yö ei ollut paras mahdollinen, säännölliset supistukset ovat näemmä loppuneet. Kuinka kätevää. Nyt supistaa sen kerran, kun pitää lähteä jaloittelemaan/vessaan/vaihtaa asentoa ja se on siinä. Muutaman kerran saattaa supistella niin, että unet katkeaa, mutta muuten tuntuu, että ollaan edetty täydelliseen nollatilaan.

Mielessä on alkanut välkkyä sektio - ei tämä täältä näytä vapaaehtoisesti ulostuvan. Tosin tätä vauhtia muksukin ehtii turvota viisikiloiseksi ennen kuin sitä ruvetaan edes hätistämään ulos, joten siinä vaiheessa ei kyllä enää houkuta yrittää tuota alakautta likistystäkään. Ottaa kupoliin.

Huomenna pitää lähteä ulkoilemaan, sillä tänne tulee aamupäivällä joku asunnonkatsoja. Ottaa sekin kupoliin, sillä ainoa hyvän unen jakso mulla näyttää ajoittuvan aamun ja puolenpäivän väliseen aikaan.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Siellä on ja pysyy

Parempi päivä, koska takana parempi yö. Ässäkikkakin kokeiltu, mutta tuloksena ei ollut sitten edes kunnon supistuksia. Tietenkään. Luultavasti hyvää yötä edesauttoivat hieronta ja särkylääkkeet. Saisi nyt seuraavakin yö olla vähintään samanlainen, niin voisin palata edes vähän ihmisten maailmaan täältä haudan takaa. Liikkumista hankaloittavat silti edelleen kannatinkivut ja tämä messevä turvotus.

Sain siivoiltua kylppäriä ja keittiötä, mikä ihmeesti myös kohotti mielialaa. Mielialaa alkoi tosin juuri nakertaa vilkaisu keskustelupalstalle ryhmään, johon on kokoontunut samoihin aikoihin jakautuvia - siellä on taas jakauduttu lisää. Jakautukaa vaan, perkeleet, minäpä en! Teen aivan saatanan kätsästi ja synnytän tämän kakaran 15-vuotissyntymäpäivilleen...

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Ronkittu

Eilisestä tulikin sitten vähän erilainen kuin etukäteen otaksuin. Meni kuppi nurin yövalvomisista ja kivuista ja päädyttiin käyrille ja ronkkimisiin keskussairaalaan. Tulos ei tietenkään ollut toivottu, mutta nyt on ainakin tutkittu ja ronkittu.

Mulla oli eilen rutiinineuvola, jonne koin suurta vastenmielisyyttä mennä. Ajattelin kuulevani taas samat "ai sua supistaa?" -lätinät, mutta homma kääntyikin sitten vähän erilaiseksi, sillä väänsin itkua jo neuvolan pihassa. Yö siis kului pääsääntöisesti taas valvoskellessa ja likistäessä räkää nenästä, ja kun fyysinen kunto oli sitä luokkaa, että mut piti auttaa autoon ja sieltä pois, niin kyllähän sen huomasi sitten neuvolan tätikin. Täti yritti vielä ronkkia alapäätä ihan vesien menon toivossa, mutta eipä mulla ollut paikat sitä verta auki, että olis ollut mitään toivoa. Turvotuksesta lätkähti kolme plussaa ja verenpaineet huitelivat tasolla 160/110, joten täti kirjoitti lähetteen ja niin lähdettiin synnärille.

No, mä osasin ennustaa reissun tuloksen jo etukäteen, mutta ainakin on mieli ihan himppasen parempi siitä, että beibiin nämä supistukset eivät ilmeisesti ole vaikuttaneet ja se on ihan hyvinvoiva. Se pääkin on alaspäin. Huono uutinen on tietysti se, että mulla ei juuri paikat ole pehmenneet eikä lekurikaan päässyt härnäämään kalvoja. Tarjosivat mahdollisuutta rauhoittaviin ja yöhön osastolla, mutta kun ei se sairaalaympäristökään houkuttele, niin valitsin kokeiluun Panadol-Litalgin-kombinaation yöksi. Eipä juuri apua. Saan kuulemma mennä osastolle, jos tuntuu, että kotona olo ei onnistu - saatan ottaa homman harkintaan piakkoin.

Kuulemma sitten viikolla 42 laitetaan käynnistykseen, jos ei muuten ala tulla. Epäilenpä, että ei ala eli olis vielä kolmen viikon kakku lusittavana sohvalla. Great.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Ulos sieltä!

Ääh, tule jo! Viime yönä olin jo suorastaan toiveikas ja koetin nousta ihan silläkin ylös jaloittelemaan, että saisin supistuksia vahvistettua. Mutta ei, aamuyöstä/aamusta nukahdin kesken kellotuksen, nukuin hyvin (suhteutettuna viime aikojen öihin) ja heräsin puolenpäivän tienoissa siihen, että olo oli taas normaalimpi. Perkele.

Mun on hyvin vaikea kestää sitä, etten tiedä mitä mun sisuksissani tapahtuu. Eilen supistukset olivat aika pitkiä ja vatsa vääntyi supistusten voimasta taas ihan uuteen asentoon (mieskin katseli vatsaa silmät selällään ja kysyi, että lähdetäänkö sairaalaan) sekä painontunne alapäässä lisääntyi roimasti. Kävely oli hankalaa. Kipuja pahentaa ehdottomasti se, että mä en tiedä missä vaiheessa mennään ja mitä kaikkea mun sisälläni tapahtuu - mä niin toivoisin, että paikalliseen neuvolakäytäntöön kuuluisi edes vähän enemmän tutkimuksia ja ronkkimisia. Musta on ihan käsittämätöntä, että vaikka tuota streptokokinkin tutkimista suositellaan, niin täällä se vaan jätetään kylmästi tutkimatta.

Eilen saatiin muuten taas klassinen näyte mun viimeisen kolmanneksen itkuherkkyydestä, kun mies olisi halunnut ruveta katsomaan länkkäriä. Leffa ehti pyöriä varmaan kaksi minuuttia, jonka aikana leffassa ammuttiin vasikka ja koira, mikä aiheutti välittömän huutoitkun niin että mies painoi tyynesti stop-nappia ja vaihtoi lennosta Loistavaan tulevaisuuteen.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Terapiaeläin

Keksin sen positiivisen asian. Se on tuo mun terapiaeläin. Olen kuullut, että joillain elukat kiinnittävät huomiota kasvavaan vatsaan tai käyttäytyvät jotenkin erilailla raskaana olevan lähettyvillä. Mä en ole koko aikana huomannut näissä meidän karvaisissa kavereissa mitään muutosta ennen kuin muutaman viimeisen viikon aikana. Yksi elukoista nimittäin tuntuu reagoivan mun ahdinkooni: se alkaa huutaa, jos itken ja tulee monesti ihan kylkeen kiinni, kun mulla on kipuja. Se oikein painaa koko pienen kroppansa päätä myöten ihan kiinni ja jää siihen iholle makaamaan. Hitto, että tykkään tuosta eläimestä, vaikka se osaakin sitten vastaavasti olla joskus myös todella rasittava pikku paskiainen.

Taidan olla suorastaan huikentelevaisella tuulella näin pienen supistusilottelun jälkeen, sillä keksin toisenkin positiivisen asian: suihku sen jälkeen, kun on hikoillut sohvalla kaikenlaisissa krampeissa koko päivän. Siistiä.

Positiivista

Yritin koko eilispäivän miettiä jotain positiivista ajateltavaa ja kirjoitettavaa. Alkoi nimittäin itseäkin jo risoa tämä alennustila, mutta ehkä sille ei vaan voi mitään, että kun haahuilee päiväkausia (kuukausia) kalsareissa ja imetysliiveissä ja liikkuu pääosin väliä sohva-vessa, niin positiivisuus vaan on aika kaukana. Onpa näiden viikkojen aikana ainakin saanut lukea, tuijottaa tv:stä kaikki mahdolliset paskasarjat ja pelata Facebook-peliä.

Alan vaan olla niin loppu. Tämä ei lupaa hyvää, kun miettii, että lähitulevaisuudessa on edessä lukuisia imetysmaratoneja myöskin sohvalle jumittuneena. Ja tämä väsymys... Jossain vaiheessa saatoin nousta ylös, jos en saanut nukuttua, mutta kun enää en tunnu pystyvän siihenkään. Mua vaan väsyttää niin loputtomasti.

Nukkumisasennoksi on vakiintunut nyt se yksi ja ainoa istuva tai puoli-istuva, mutta siitä jos yhtään retkahdan, iskee kipeä supistus ja ihan ihmeellinen pistävä vatsakipu alapääpoltoilla höystettynä. Mun perse on kipeä kaikesta tästä istumisesta. Viime yönä tein havainnon, että jalkojen turvotushan laskisi, jos vaan pääsisin nukkumaan kylkiasennoissa, mutta kokeilut tuottivat taas mahtavat nivuskivut ja tuon oudon pistävän kivun.

Kun mies tuli yövuorosta aamulla ja olin siihen mennessä lähinnä vaan retkottanut puolivalveilla valot päällä ja kirja kädessä aina välillä torkahdellen, pääsi taas itkukin. Kävi mielessä, että voisiko joku tulla nyt just lopettamaan mut, kun se lopetus on kuitenkin edessä piakkoin. Tää on ehdottomasti hirveintä paskaa, mitä olen ikinä elämässäni kokenut.

En tiedä, pitäisikö yrittää piristää tänään itseään vaikkapa ihan pukeutumalla (olettaen, että mulla menee näihin pöhöttyneisin jalkoihin enää collegehousutkaan) ja föönaamalla hiukset. Vai pitäisikö heittäytyä oikein hurjaksi ja laittaa meikkiä naamaan?

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Erilainen aikuinen?

Mä mietin edelleen paljon sitä, miten voisin edistää sosiaalista elämääni ja olenko jotenkin kusipää, kun en täkäläiseen menoon tunnu sopeutuvan. Enhän mä tokikaan täällä pikkukaupungissa ihan yksin ole ja onhan mulla aina esimerkiksi mun siskoni, jonka kanssa ollaan tosi läheisiä. Siskokaan ei vaan ihan täysin ymmärrä mun paloa pois: hän on lähes aina asunut täällä ja on ihan tyytyväinen elämäänsä. Meidän ehdottomasti kamalin riita ikinä on liittynyt juurikin pikkukaupunkiin, kun mä aikoinaan olin sitä mieltä, että tällainen kaupunki ainoastaan nujertaa ihmismielen eikä täällä kannata kökkiä, kun työmahdollisuudet ovat mitä ovat.

Mä haaveilin jo teininä, että tästä kyläpahasesta ja näistä pienistä piireistä on päästävä pois hinnalla millä hyvänsä. Tie veikin sitten opiskelujen jälkeen (siitä kesäkaupungista) Helsinkiin, joka tuntui kodilta ja jossa pidin siitäkin seikasta, että siellä pystyi halutessaan tutustumaan uusiinkiin ihmisiin aika helposti (juuri kuulin tässä äiti-lapsi-tapaamisessa, kuinka helsinkiläiset kulkevat katse maahan luotuna ja ovat ylimielistä sakkia - no, olen sattuneesta syystä eri mieltä, minusta siellä on helppo tutustua). Väittäisin, että tulen hyvin toimeen erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa, mutta silti vaaditaan se joku juttu, se kliks. Väittäisin myös, että olen ollut elämäni varrella aika sosiaalinen enkä suinkaan mikään varautunut paskapää, vaikka teini-iässä täällä pikkukaupungissa olinkin enemmän tai vähemmän erakoitunut ja masentunut "erilainen nuori".

Täällä ei vaan silti onnistu. Miehen kaveripiiriä tavataan toki jonkun verran, se on ihan hauskaa. Siinä tulee vaan sitten se pieni ongelma, että kun mies on mua nuorempi ja kun miehillä nyt tuppaa olemaan nuorempia siippoja, niin miehen kavereiden siipat ovat mua taas vähintään sen 10 vuotta nuorempia. Ja yhteistä ei tunnu hirveästi olevan, ei vaikka kuinka yrittäisin. Mä en jaksa (enää) sellaista baarikiherrystä ("Iiik, mä olin tanssilattialla ja se kundi tuli jutteleen!") ja ekasta kesätyöpaikastakin on niin kauan aikaa, että jotenkin tulee vaan ulkopuolinen fiilis. [Ja mähän tykkään vielä tässäkin iässä välillä käydä baarissa ja tanssimassa, siitä ei ole kyse.] Ehkä pitäisi vaan yrittää enemmän, mene ja tiedä.

Lueskelin muuten paikallislehdestä, että seudun nuorten syrjäytymisriski on korkeinta luokkaa. Syrjäytymisriski-indeksi on Helsingin Sanomien laskema. En ehkä halua lastani tänne (tosin kyllä patistelisin sitä muutenkin muuttamaan opintojen ja töiden perässä, jos se ei itse meinaisi asiaa tajuta).

Mun polveni ovat muuten kadonneet näkyvistä, turvotus on levinnyt nilkoista ja pohkeista nyt ylös reisiin. Illalla taidan joutua lilluttelemaan jalkoja jääkylmässä vedessä.

Onks pakko jos ei tahdo?

Eilen oli aivan hiivatin kuuma päivä, mikä tietysti merkitsi tukaluutta potenssiin jotain. Ukkosyritelmät ja ajoittainen kovakin sade eivät juuri tuoneet helpotusta.

Aiemmin päivällä kävimme ajelemassa (autossa on ilmastointi!) miehen suvun vanhalla tilalla tarkoituksena grillata siellä, mutta kävi ilmi, että ilma oli mustanaan paarmoja, joten reissu jäi aika lyhyeksi. Kotimatkalla tulivatkin sitten ihmeelliset krampit, ja mies ajoi kotiin mun ulvoessa vieressä.

Hittolainen tätä turvotusta. Jalat tuntuvat ylös asti ihan tunnottomilta ja nilkkoihin jää nätit lovet, kun niitä painaa sormenpäällä. Jostain syystä muuten liitoskivut ovat hitusen hellittäneet, mutta tilalla on polte ja paine alapäässä. Niin ja ne supistukset, niitähän tulee. Mä silti veikkaan, että mä päädyn vielä johonkin käynnistykseen, koska eivät nämä supistukset näytä ikinä tositoimiin päästävän.

Olen tosin ollut vähän huolissani siitä, että JOS supistukset nyt tästä yltyisivät, niin mistä mä enää tunnistaisin, milloin on oikea aika lähteä sairaalaan? Aiemmin myös uhosin alkavani hyppiä narulla, että saisin synnytyksen käynnistymään, mutta nyt mulla on vaan jumalaton rimakauhu. Onko pakko synnyttää? Eihän ole, jos ei tahdo?

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Hoidettu

Mulla on hoidetut jalat! Nyt olis melkein sydänhymiön paikka. Oli tosin vähän epävarmaa, pääsenkö koko jalkahoitoon, koska koko yön supisteli. Vielä hetki ennen lähtöä supisti niin paljon, että kylmäsi lähteä yhtään minnekään. Nyt ei taas ole supistuksista tietoakaan.

Tässähän on jo monta kertaa käynyt ilmi, kuinka mun periaatteeni ovat joutaneet romukoppaan. Yksi periaatteista on ollut, että koska haluan säilyttää anonymiteetin, en julkaise tässä blogissa mitään henkilökohtaisia kuvia. Taidan nyt luopua tästäkin periaatteesta ja julkaista niin sanotun masukuvan (tai kaksi). Ei varmaan tarvitse edes mainita, että yleensä en tajua näiden kuvien ideaa tai vatsojen vertailua.
Eka 31+1 ja toka 36+4


Joo, se tosiaan lähtee tuosta tisseistä. Voin kertoa, että kumartelu on ollut hankalaa jo pitemmän aikaa. Vartta on alle 160 senttiä, joten eipä tässä kai paljon muuta ole voinut odottaakaan.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Ai sua supistaa?

Parempi päivä, jopa melkein normaalit yöunet takana (tosin taas pari tuntia piti yöllä lukea kirjaa). Vaikka päivä ja mieliala ja itse asiassa muuten kuntokin on parempi, kävi silti vähän ärsyttämään neuvolassa. En voi estyä ihmettelemästä, mikä helvetin tarkoitus noilla sf-mitoilla ja muilla oikein on tai mitä järkeä näissä käynneissä ylipäänsä on.

Mullahan oli pari kertaa tässä välissä toinen terkkari ja nyt siis taas vakiterkkari.
 
"Onpas se X mitannut yläkanttiin sun kohdunpohjan korkeuden. Ei tästä niin isoa lukua tule millään. Kyllä tämä edelleen sillä alakäyrällä kulkee."
 
"Niin, sähän voit nyt lenkkeillä. Mikäs vointi on muuten ollut? Ai on ollut liitoskipuja? Ja supistellutkin? Onpas jännä, että se sillä tavalla supistelee. Kyllähän joissain tapauksissa voidaan ottaa se streptokokkinäytekin, mutta me ei saada sitä ottaa täällä. Synnärillä voisivat ottaa, mutta en sitten tiedä mikseivät nyt ota. Se on varmaan tämä resurssipula. Voi sulla se streptokokki olla ja se vauva voi sitten olla vähän flaati, mutta ne ottaa sen sitten teholle ja se saa antibiootit."

Just. Onneksi ei olekaan ollut puhetta näistä liitoskivuista ja supistuksista joka käynnillä reilut pari kuukautta. Joka kerta olen sanonut neuvolassa, että ei, en voi lenkkeillä, en voi uida, mies tekee kotityöt, mä makaan sohvalla. Mutta vaikeapa se on sellaisia muistaa. Ja jos joka tyyppi mittaa sf-mitan eri tavalla ja/tai sitä on jostain syystä mahdoton mitata yhtään luotettavasti, niin mikä järki? Ei vaan mene jakeluun.

Vauva on kuulemma kiinnittynyt ja noin kolmikiloinen. Uskoo, ken tahtoo.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Hullun akan pimahdus

No niin. Nyt se on virallista, olenpahan sitten takuuvarmasti hullu akka tästä edespäin. Meni hermot eikä edes ihan pienesti.

Istuin vessassa vähissä vaatteissa. Tässä kunnossa sieltä vessasta ei pääse pois eikä pukeudu ihan hetkessä. Ovikello soi. Päätän, etten välitä, koska en yksinkertaisesti pysty liikkumaan oikein suuntaan enkä toiseen. Ovikelloa soitetaan toisen kerran, kolmannen, neljännen. Sitten alkaa jo tuskan hiki nousta. Ovikelloon nojataan ja sitä rumpataan uudestaan ja uudestaan. 

Sitten pimahtaa. Koetan epätoivon vimmalla ja krampeissa saada bisnekset loppuun ja vaatteetkin vielä jollain ilveellä päälle. Lähden tekemään matkaa ovelle ja avaan sen. Naapurin harvahammashan se siellä virnistelee: "Sä varmaan tiedät missä yleisavain on."(*) "Joo, todellakin." Paiskaan oven kiinni, kiroilen, haen avaimen, heitän sen ulos ovesta ja paiskaan taas oven kiinni. Tällainen hullu akka täällä.

*) Meillä siis ei ole mitään talonmiespalvelua vaan jostain syystä kiinteistön yksi (vara)yleisavain on päätynyt tänne. Meillä ei ole mitään velvollisuutta olla passissa tai availla tyyppien ovia, tuo avain vain nyt jostain syystä on täällä.

Vertaistukea

Nyt on sitten koettu ensimmäinen äiti-lapsi-tapaaminenkin. Voi hyvät hyssykät. Mä olin kuvitellut, että kyseessä olisi ollut joku yleisluontoinen tapaaminen, mutta ilmeisesti tapaamiseen olikin kutsuttu äitejä, jotka ovat neuvolassa valitelleet oloaan ja/tai yksinäisyyttään. Siinä vaiheessa, kun tädit ystävällisesti ilmoittivat kutsuneensa 14 äitiä (paikalla oli neljä) ja kun alkoi tulla ekan kerran "nyt voitaisiin vaikka jutella yhdessä mistä me saadaan voimaa tähän arkeen" -juttua, mun silmät avautuivat. Vai että tällainen homma.

Tosin tuossa vaiheessa olin jo muutenkin silmät selällään ja kauhusta kankeana. En nimittäin ollut ottanut ollenkaan huomioon juurikin niitä lapsia. Tajusin vasta neuvolan ovella, että perkele, siellä saattaa äityleillä olla mukana kersojakin. Ja niinhän niillä oli; mä olin ainoa poksahtamaton. Kun näin ne kääröt rivissä lattialla, mun teki mieli paeta suorilla paikalta. Mun vastenmielisyyshän on ollut suoraan luettavissa mun naamasta, joten ei varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että ei kauheasti nappaa.

Ja joo, ei nappaa. 38. raskausviikko menossa eikä mua saa vieläkään kiinnostumaan vieraiden ihmisten lapsista. Ei kiinnostanut yhtään olla seuraamassa syöttöjä, vaipanvaihtoja ja pää punaisena karjumista. Eiköhän siitä saa tarpeekseen ihan kotioloissakin kohtapuoliin. Eikä muuten kiinnostanut yhtään tämä "vertaistukikaan": kaikki olivat mua vähintään 10 vuotta nuorempia ja tyystin erilaisia. ("Mä mietin, että aina voin mennä töihin vaikka huoltoasemalle. Ja siis loppuelämähän mulla on aikaa miettiä mitä alan työkseni tehdä, kun olen näin nuori vielä.") Sain kuulla kuinka kamalaa paikallisen synnärin henkilökunta on, kuinka jonkun kakara oli huutanut viisi kuukautta putkeen tauotta ja kuinka olisi ihanaa saada vielä ainakin se toinen lapsi. Mä  mietin samaan aikaan suurinpiirtein, että kunpa tän ekankin voisi vielä peruuttaa.

Joo, taisivat olla nämä äiti-lapsi-kokoontumiset tässä mun osaltani.

(Ai niin, ja tulihan sieltä se "onneksi tämä on kuitenkin niin ihana kesäkaupunki" -liirumlaarumikin. Ei ollut paljosta kiinni, että olisin räjähtänyt paskaiseen nauruun.)

Alien

Aikana, jolloin ajattelin, etten koskaan tule hankkimaan lasta, mietiskelin joskus, että raskaana oleminen tuntuu varmasti siltä kuin vatsassa olisi alien. No niin se muuten tuntuukin. Tässä vaiheessa tiineyttä liikkeiden kai pitäisi vähän vähetä tai ainakin muuttua, mutta en mä vaan ole huomannut mitään eroa. Päinvastoin minusta nuo liikkeet tuntuvat epämiellyttäviltä, kun koko vatsa heiluu ja aaltoilee ja välillä tuntuu, että se alien tulee oikeasti tuosta vatsanahkan läpi. Tai jos ei tule läpi, niin kaivaa kynsillään reikiä virtsarakkoon, peräsuoleen ja muihin elimiin.

Tänä aamuna olisi äitien tapaaminen neuvolassa. En tiedä menenkö. Olen taas valvonut koko yön (ensin aamuyöhön noiden liikkeiden takia ja sitten elukoiden takia(*, joten karisivat viimeisetkin unenrippeet) ja fiilis on lähinnä sellainen, että tapan kaikki, jotka tulevat 10 metriä lähemmäksi. Luultavasti tässä tilassa ei ole järkevää mennä lässyttävien mammojen keskelle kertomaan, että vitutuksen multihuipennusta pukkaa, sillä musta ulostuu kohta alien/damien.

*) En syytä valvomisestani eläimiä, sillä normaalioloissa olisin pienen unitauon jälkeen mennyt takaisin nukkumaan ja nukahtanut välittömästi, mutta kun on ensin valvonut koko yön ja päässyt ylikierrosten ihmeelliseen maailmaan, niin ei kovin paljon tarvita, että unta on ihan turha enää edes odottaa.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Räkä poskella

Ihana aamu. Silmien auettua suorilla megalomaaninen huutopotkuraivari räät poskella (onneksi ei ollut mies kotona näkemässä). Mieliala on nyt siinä pisteessä, että tekis mieli pakata laukut ja jättää kaikki taakse. Ai niin, mutta enhän mä voi, kun olen viimeisilläni paksuna ja totaalisesti pallo jalassa. Vankilassa.

Mä en kestä tätä saamarin limbotilaa enää yhtään. Mä en kestä tätä kotivankeutta ja sitä, että olen taantunut jonkun kuolaavan imbesillin tasolle. Mä kaipaan jotain älyllistä haastetta, työ- ja kaupunkielämää, ystäviä, liikuntaa, kykyä päättää omista asioista, tietoa ja varmuutta. Mä en kestä enää tätä kaiken kattavaa epätietoisuutta ja täysin hyödytöntä epäelämää, jossa ei ole mitään tarkoitusta eikä järkeä.

Olen jatkanut repeämistä ja laskeumista sekä kauhusynnytyksistä lukemista. Mä niin näen itseni lenkkaamassa repaleisen alapään kanssa vielä vuodenkin päästä - jos nyt siis ylipäänsä olen hengissä, mitä olen alkanut epäillä vahvasti. Ja jos ei henki lähde, niin ainahan on vaihtoehtona kevinit tai damienit.