Olen Kaupunkiin muuton kynnykselläkin miettinyt, palautuuko mun sosiaalinen elämäni ikinä lähellekään sitä tasoa, mitä se on ollut. Joskus oli tapana ihan puhella puhelimessakin tiettyjen ihmisten kanssa - nyt en puhu enää ikinä kenenkään kanssa (lukuun ottamatta välttämättömiä asiapuheluja). Luonnollisesti ihmisiä näki livenä paitsi töissä myös vapaalla. Olen nähnyt vanhoja ystäviä tässä parin vuoden aikana ehkä kerran, pari.
Välillä onnistun tuntemaan syyllisyyttä myös tästä ihmisten kaipuusta - ehkä senkin takia, että mun harvat ihmiskontaktit ovat melkein kaikki Facebookissa, jota taas siippa ei ymmärrä tippaakaan. Välillä tulee siis naljailuja Facebookin käytöstä, mihin mulla järjestään aina palaa hermot. Mullahan on mielestäni täysi oikeus hengata siellä just niin paljon kuin huvittaa (sillä oletuksella toki, etten laiminlyö lasta) - just sen takia, että se on nykyään melkein ainoa paikka, jonka kautta olen yhteydessä kehenkään. Tuntuu siis, että mies yrittää kieltää mun vähäisetkin yhteydenotot ulkomaailmaan, vaikka hyvin tiedän, ettei asia näin ole. Silti mun ajoittain kipeä mieleni miettii, enkö vaan osaa olla kiitollinen siitä mitä mulla on ja haluanko jotain, mitä ei ole syytä edes haluta.
Mutta onhan tää nyt kaikilla mittapuilla ollut aikamoista erakkoutta. Joillekin sopii; mulla alkaa olla vaikeaa.
Mä luulen, että meillä on miehen kanssa aika perinteinen asetelma siinä mielessä, että se ei ehkä täysin tajua, millaista on olla yksin kotona lapsen kanssa. Ei sitä varmaan tajua ennen kuin on yksin kotona lapsen kanssa. Mä luulen, että jos ei ole kokenut kotona lymyilyä ei ehkä osaakaan niin arvostaa sitä, että saa olla ihmisten kanssa tekemisissä vaikka sitten siellä töissä.
Ystävyysjuttuja varjostaa edelleen välirikko ns. parhaimpaan ystävään joitain vuosia sitten. Yleensä olisin varovaisten tunnustelujen ja sovintoyrityksen kannalla, mutta vaikka välirikko edelleen kaihertaa, niin tunnen itseni edelleen niin loukatuksi, etten taida pystyä "nöyrtymään". Mietin vaan, ovatko tuntemukset oikeutettuja vai juontavatko kenties juurensa mun nykyään aika herkästäkin tavastani pyrkiä eroon ihmisistä, jotka eivät "ole hyväksi" tai tuottavat pahaa mieltä. Mene ja tiedä.
Vauvavuosi lähenee loppuaan ja sen jälkeen kuulemma alkaa helpottaa kaikin puolin. Tällä hetkellä tuo kävelemään opetteleva on aika hengästyttävä kaveri: se haluaa vaan, että sitä kävelytetään jatkuvasti tai sitten se on jossain kiipelissä tai syömässä vessapaperia jne. jne.. Ei jotenkin tunnu yhtään siltä, että helpottaa ihan pian. (Se oppi muuten konttaamaan - nyt siitä tulee normaali!)
No, sitä olin tässä sanomassa, että haluaisin nostaa itselleni hattua siitä, kuinka olen kestänyt tätä tietynlaista tylsyyttä, oman ajan vähyyttä ja rutiineja. Ei ole tehnyt lähellekään niin tiukkaa kuin kuvittelin, mutta täytyy myöntää, että polte päästä rikkomaan rutiineja on koko ajan suurempi ja suurempi. Mun pää on yleensä ollut aika herkkä hajoilemaan jo samoina toistuvista päivistä sekä aikaisista nukkumaanmenoista ja aamuista - jos ei muuta, niin tällaista tylsyyttä vastaan on sitten pitänyt taistella kapinoimalla nukkumaanmenoa vastaan ja etsimällä edes jotain elämystä vaikka sitten telkkarista tai netistä. Nyt on ollut pakko oppia, että aina ei vaan auta: välillä tylsän päivän jälkeen on vaan mentävä tylsästi iltapalan ja -pesun jälkeen suorilla nukkumaan. Tämäkin on muuten jotain, mikä mua on koko meidän yhdessäoloajan välillä ketuttanut ja välillä ihastuttanut tuossa siipassa. Onhan se hienoa, että osaa olla järkevä ja nukkua silloin kun pitää, mutta toisinaan tuntuu, ettei meillä ole paljon yhteistä kahdenkeskistä aikaa, kun kaveri vaan painaltaa aina kiltisti ajoissa nukkumaan.(*
Mut joo, vieläkin haaveilen sellaisista aika pienistä jutuista. Olis ihan käsittämättömän ylellistä saada viettää pari tuntia vaikka jonkun leffan tai sarjan parissa - jonkun sarjan maratonkatselusta en uskalla edes haaveilla. Olis myös siistiä päästä tästä kynsien pureskelusta ja lakata kynnet. Ja siipan kanssa olis kiva päästä kahdestaan syömään tai jonnekin.
Näin loppuun ylpeilen vielä sillä, miten positiivinen ja kiva ihminen olin tänään(kin), kun miehen suku teki taas yllätyshyökkäyksen kylään. Mulla oli nukkuma-aamu ja olin sen jälkeen häärännyt koneella muuttoon liittyviä juttuja, joten en ollut vielä edes kunnolla pukeissa. Pirteä mamma (jonka näin siis ekaa kertaa) toi pojalle yksivuotislahjan, teki tupatarkastuksen (eli ihan ilmiselvästi kyyläsi asunnon huoneet läpi - meillähän ei ollut edes sänky pedattu ym.) ja ilmoitti lähteissään, että onpa kumma, kun meidän poika kulkee vielä vaipoissa. Että ihan vinkkinä vaan, että nyt kannattaa opettaa potalle ja lopettaa samalla myös luonnon tuhoaminen kertakäyttövaipoilla, koska ei ennen vanhaankaan mitään kertiksiä ollut. Ennen vanhaan lapset eivät myöskään pullikoineet pottaa vastaan eivätkä kulkeneet enää vaipoissa kahden vanhoina niin kuin nykyään. Minä, vanha zen master, vaan hymyilin lammasmaisesti ja kiitin vinkistä. Oon ehkä paras! En tosin edes tarjonnut kahveja, koska se olis mennyt mun mielestä jo vähän överiksi. Kutsumattomille vieraille ei välttämättä tarjoilla tässä taloudessa (eikä yleensä ole edes paljon mitä tarjoilla).
Edellisen yllätyshyökkäyksen aikaan olin muuten sohvalla imettämässä lasta lähes läpinäkyväksi kulunut (lyhyt napamallinen) yöpaita korvissa ja ainoastaan pikkuhousut jalassa eli melkein alasti. Jostain kohtalon oikusta satuin katsomaan tielle ja tajusin, mikä auto sieltä kaartaa pihaan. Ehdin maastoutua kylppäriin ja vetää aamutakin päälle, kun vieraat olivat jo eteisessä. Aiheesta on sanottu, mutta kun ei mene perille. "Tultiin vaan nopeasti pistäytymään ja lasta katsomaan." No, tätä toivottavasti ei tule tapahtumaan enää Kaupungissa - mä haluan valmistautua kyläilyyn edes niin, että olen sentään vaatetettu, perhana vieköön.
*) Prkl. En oikeasti kestä tätä pätkimistä, siis aivojen pätkimistä! Mun piti tähän postaukseen kirjoittaa meidän juhannuksesta ja siitä, kuinka se oli alkuun ihan hemmetin paljon tylsempi kuin mitkään aiemmat juhannukset, mutta sitten siitä tulikin ihan jees. Vaikka olikin ehkä vähän tylsää. Jep jep. [Että ottakaapa vaan tällanen tehokas tyhjäpää töihin, hei! En siis niin ikinä saa mitään töitä.]
Mä olen noiden kaverihommien kanssa miettinyt ihan samoja juttuja muutaman viime vuoden aikana. Nimittäin mulla on myös muutama hyvä jaläheinen kaverisuhde kolahtanut kiville, on sattunut jotain jossa olen sitten pahoittanut mieleni tosi pahasti ja loukkaantunut. Omasta mielestä ihan syystä. Mä ymmärrän sen että jokainen toimii joskus ajattelemattomasti mutta sitä mä en ymmärrä että kun yrittää selittää ja kertoa että _mikä_ asia se nyt oli mistä mielen pahoitti niin siltikään ei suostua ymmärtämään. Tai vielä pahempi, vähätellään koko juttua.
VastaaPoistaToki näissä jutuissa on aina kaksi, riitaan tarvitaan aina kumpikin osapuoli. Että sinänsä kyllä löydän vikaa itsestänikin. Mutta mitä enempi vuosia tulee mittariin niin sen enempi mulle tulee olo että hei kaikkea ei tarvitse sietää. Ja että elämä ohjaa joskus eri suuntaan. Toiset tyypit pysyy mukana ja toiset ei, vaikka olisivat jossain elämän pätkällä olleen kuinka läheisiä. Ja sen mä olen myös oppinut että ei pidä sokeasti luottaa siihen että joku tyyppi on aina mukana ja aina siinä sun elämässä. Koska ikinä ei voi tietää mitä polkuja tulee vastaan. Jää jotenkin kivempi olo itselle kun ymmärtää että nyt ne tiet eriää kuin että olisi vihaisena että miksi ei enää olla niin läheisiä. Kun siihen ystävyyteenkin tarvitaan kuitenkin kaksi. Yhteydenpito ja muu ei voi olla vain toisen niskoilla.
Mun yksi ystävä sairastui vakavasti muutama vuosi sitten. Yksi tärkeimmistä opeista mitä mä häneltä opin, oli se että ei elämässä tarvitse turhaan roikottaa ketään mukana. Että jos ei enää sillä lailla tunnu läheiseltä tai ole yhteisiä juttuja niin ei ihmisten kanssa ole mikään pakko olla ystävä. Varsinkaan jos ne on sellaisia tyyppejä ketkä vain ottaa ja joiden kanssa saa itse vähän miettiä että satuttaako itseään jne. Ja olen tosi kiitollinen että sain häneltä ton opin tässä vaiheessa elämää. Kieltämättä sitä joskus ehkä kantaa tuon takia vähän mulkun roolia mutta silti.
Senverran vuodet on on kyllä kasvattaneet että tiettyjen tyyppien kanssa olen yrittänyt jotain sopimisia ja muita vaikka homma olisi mennyt niin että mä pahoitin alunperin mieleni. Ajan kanssa saa vähän perspektiiviä asioihin että mistä pääsee yli ja mistä ei. Mutta siinäkin näkee juuri sen että ne jutut ei aina ole musta kiinni. Jos se yhteydenpito on vain mun harteilla niin ehkä sitten on parempikin antaa asioiden kuihtua. Kyllä mä edelleen kipuilen joskus paljonkin menetettyä kaverisuhteita mutta sitten vastavuoroisesti koitan vaalia niitä mitä on. Vaikeita juttuja. Tulipa taas tilitys :D
Kiva, että tuli tilitys. :) Tääkin on aihe, josta vois kirjoittaa ihan erillisen postauksen yrittämättä sotkea siihen kaikkea muuta. Mä olen ihan samaa mieltä tuossa, että turha roikottaa sellaisia suhteita mukana, jotka on vaan painolasteja. Täytyy myöntää, että parin tällaisen suhteen karahdettua kiville olen ollut lähes pelkästään helpottunut. Joskus elämä osaa kyllä yllättääkin, niin että joku tekee paluun ja siihen mennessä olemme ehkä kumpainenkin taas muuttuneet sen verran, että yhteys on taas löytynyt.
PoistaMulla oli silleen ehkä aavistuksen verran kimurantimpi tää suhde parhaaseen ystävään, että se ei ollut mitenkään yksipuolinen eikä varsinaisesti mikään taakkakaan. Mulla oli vaan jo pitempään ollut olo, että mua ei itse asiassa arvosteta kauheasti ja että mut jyrätään monessakin asiassa. Ystävä oli omalla tavallaan kauhean antelias ja avulias, mikä sitten ehkä osittain meni jopa vähän överiksi. Ja se kaduttaa, että koska osaan riidan hetkellä olla ihan maailmanluokan pissipää, onnistuin myös tölväisemään ystävää sellaiseen kohtaan, johon ei vaan pitäisi ikinä tölväistä. Se tuntuu ehkä pahimmalta. Mutta joku tässä ystävyyssuhteessa oli, että en vaan meinaa päästä välirikon yli millään, mikä puolestaan saattaa vaikuttaa muihinkin suhteisiin vähintäänkin pienenä varovaisuutena.
Mulla on kanssa sattunut välirikko sellasen kanssa joka oikeasti oli tosi hyvä ystävä. Mutta sitten sattui jotain ja puolin ja toisin tölväiltiin. Kun pöly laskeutui niin puhuttiin läpi mutta ei mikään sitten enää palautunut. Ei oikeastaan edes lähimainkaan. Aina sillon tällön koitan jotain viritellä ja kysellä kuulumisia mutta aika yksipuolista se on. Ja se kyllä harmittaa, koska tyyppi oli tosi läheinen. Toisaalta sitten se juttu mikä väliin tuli niin oli vähän sellanen homma että tuli olo että joutaakin mennä jos tuollaisen antaa vaikuttaa. Mutta mulla on sama että jotenkin ei meinaa sen välirikon yli päästä.
PoistaEntisenä sosiaalisena ihmisenä, ystävien ja kavereiden ympäröimänä, nykyisenä erakkona ja aiheesta ahdistujana väitän, että tiedän mistä puhut. Mullakin menee ajoittain päiviä, etten puhu muiden kuin puolison ja lapsen kanssa. Vielä ennen raskautta oli tapana tosiaan länkyttää puhelimessa tuntikausia päivittäin toisaalla asuvien tovereiden kanssa, eipä enää.
VastaaPoistaSeinä nousi masennuksen aikana pystyyn ja tuli myös todettua, että minähän se yhteydenpitäjä olen ollut. Jos mä en soita, ei mulle soiteta - no antaa olla sitten. Moni on lupaillut vuosia ja vuosia tulla käymään, en viitsi enää lotkauttaa korvaakaan niille jutuille.
Tutustuminen uusii ihmisiin ja ystävyyssuhteiden luominen on tällä ikää ihan helvetin hankalaa. Ja tässä kaupungissa se on vielä hankalampaa. Onhan tuossa ollut viritteillä se kaverius lapsiperheellisen kanssa, mutta jokin siinä tökkii. Se jokin lienen minä.
Pointtina siis juurikin se, että en tiedä mitä kaipaan. Jännä.
Onnea konttaajasta, ai tould juu. Olen myös aavistuksen kateellinen (ja ylpeä) siitä miten hienosti hoidit yllätysvierailun. Mullahan olisi levinnyt heti kärkeen.
Mulla oli vielä eilen tähän vaikka mitä hyviä pointteja ja näkökulmaa, mutta oon zombi. Ja töissä.
Mulla sosiaalinen elämä alkoi kutistua jo kun kamppailin työväsähdyksen kourissa. Tuntui raskaalta nähdä ketään, kun oli kaiken aikaa vaan ihan hirveän väsynyt. Siitä homma sitten kehittyikin luontaisesti tähän pisteeseen, kun annoin sosiaaliselle elämälle viimeisen kuoliniskun vanhalle kotiseudulle muuttaessa.
PoistaJa joo, uusien ympyröiden hankkiminen on ikäkysymyksen lisäksi riippuvainen paikasta. Missä täällä tutustuu kehenkään, kun ei käy töissä eikä osaa solahtaa sujuvasti niihin äitiryhmiinkään? Mäkin kahvittelin tossa yhden ennestään tuntemattoman FB-kaverin kanssa, mutta joo, tuli ehkä vähän myöhässä, kun ollaan just muuttamassa ja sit toisekseen se ihminen oli sitä mieltä, että erakkona on kivaa. Että just se, kun ei sitten välttämättä natsaa sen yhden tyypin kanssa, johon on onnistunut jotenkin saamaan yhteyden.
Mä olen itkenyt sosiaalista syöksykierrettä miehelle. Tapaan sitä ja perhettäni ja poikaystävän perhettä (onneks ne on kaikki ihan kivoja). Jos saan joskus jostain rohkeutta sopia tapaamisia, mulle tehdään oharit. Näin on tapahtunut liian monta kertaa, kynnys ottaa yhteyttä kehenkään kasvaa.
VastaaPoistaOlen nyt yrittänyt tsempata ja tavata ihmisiä - vauvan kanssa. Mun lapsettomat kaverit selvästi pelkää sitä. Huomenna raahaan sen yhden kanssa lounaalle, rohkea kaveri!
Mä tiedän ton oharien pelkäämisen. Mä aloin pelätä niitä joskus opintojen loppuvaiheessa, kun suurin osa tuttavapiiristä oli jo kadonnut maailmalle ja huomasin jääväni yksin. Kyllä ne vieläkin pelottaa, mutta mukaan on tullut ehkä uusiakin pelkoja. :p
PoistaJos oisin lisääntynyt yhtään aiemmin, niin munkin kaverit olisivat varmasti pelänneet lasta. Mä elin aika pirun vanhaksi niin, ettei yhdelläkään ystävällä ollut lasta. Sitten varmaan neljänkympin lähestyessä porukka alkoi popsautella mukulaa toisensa perään... Mutta eipä sillä, ne ystävät on jossain muualla ja mä täällä.
Just tänään uhrasin ajatuksen kuolleelle ja kuopatulle sosiaaliselle elämälleni ja pirautin itkun ajatellessani, etten enää koskaan ole vapaa sielu haahuilemassa yksin öisiä kaupungin katuja, nuuhkimassa nukkuvan kaupungin tuoksua ja nukkumassa seuraavaa päivää krapulassa, muistellen oliko jotain säätöä tai uusia tuttavuuksia. Mun puhelin ei enää soi, mulla ei enää ole kavereita, mulla on syöttöaikoja- ja neuvola-aikoja ja vittu kaikkea muuta. Jos kortit olis pelattu toisin pari vuotta sitten, mä hengailisin maapallon toisella puolen villinä ja vapaana, tietämättä huomisesta mitään. Nyt mä tiedän: herätys kello 6.00-8.00, aamupalat ja pesut, lenkille/päikkäreille, himaan, syömään, siivousta/seurustelua, syömistä, touhuilua... Päätin, että aiheesta jossitteleminen on niin kivulias itsekidutuksen muoto, ettei moisia saa enää ikinä edes ajatellakaan vaan keskittyä täysin rinnoin hinkkaamaan aamupuuroa irti puisesta syöttötuolista.
VastaaPoistaMies on reissutöissä ja soittelee milloin mistäkin kaupungista X tai Y, kuinka on töiden jälkeen chillaillut siellä ja täällä ja täällä olis kiva käydä joskus yhdessä. On käynyt sellaisessa ja sellaisessa kivassa paikassa syömässä. Onhan sillä raskas työ ja ei sen ole kiva olla pois kotoa, mutta mä en koskaan muualla olekaan kuin täällä saatanan käpykylässä sukulaisten ympäröimänä.
Mä odotan johonkin kaupunkiin muuttoa. Ennen sitä rukoilen työpaikan löytymistä. God dammit, mä luulin selättäneeni tän angstin jo aamupäivällä mut tän sun postauksen myötä palasin takaisin aiheeseen :D
Väliin tekee tosiaan kipeää. Niitä hetkittäisiä vapauden tunteita on joskus karmaiseva ikävä, mutta siihen ikävään ei pidä jäädä räytymään, aivan kuten sanoit. Muuten leviää kuuppa.
PoistaAi jumaleissöns, toi on kieltämättä paha, kun siippa vielä pääsee tien päälle. Siis toki se on taatusti raskasta, mutta saatan kuvitella, että itse olisin myös ajoittain todella kade.
Ja ei nää sukulaiset oo sama asia kuin kaverit/tuttavat/ystävät. Vaikka meillä on siskon kanssa hauskaa ja noin pois päin, niin siinäkin tulee sitten vastaan se, että se käy töissä ja niillä on perheenä omat kiireensä ja juttunsa. Ja jos nyt jotain äitiä näänkin, niin se on aina vähän pakkopullaa, kun ei me oikeastaan tulla yhtään toimeen, näytellään vaan.
Toivottavasti pääset pian kaupunkiin!