Nyhjää tyhjästä

Sunnuntaiahdistus. Jännä, että vaikka me ei eletä arkipäivä-viikonloppuelämää lähinnä siipan kolmivuorotyön johdosta, niin sunnuntaiahdistus ei silti ole näiden vuosien aikana kadonnut mihinkään. Että voi olla turha päivä. Nyt on vielä ekstrajännitystä ilmassa, sillä anoppi on tulossa kylään huomenna koko päiväksi. Tulee siipan yövuoron jälkeen aikaisin aamulla ja lähtee siipan mukana myöhään illalla. Jotenkin pitää jaksaa päivä anopin kanssa kahdestaan sillä aikaa, kun siippa nukkuu. Mitä ihmettä mä teen anopin kanssa, kun lapsi menee päiväunille?

Krooninen väsymys väistyi jossain vaiheessa ja aloin taas herätä aamuisin. Aika huisaa. Pirteämpiä päiviä on kuitenkin nyt taas seurannut muutama raskaampi, sillä mun selkäni ja vatsani ovat alkaneet vähän vihoitella. Ei nyt vielä niin, että liikuntakyky lähtee, mutta pari iltaa sitten melkein väänsin itkua päästessäni viimein sänkyyn. Hieman tietysti jännittää mitä tuleman pitää, mutta eipä varmaan pidä ruveta maalaamaan piruja seinälle.

Lapsen temperamentti mietityttää edelleen aika ajoin. Saattaisi olla hyvä lukea jotain aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, vaikka toisaalta kaikenlainen lapsihössötys kyllästyttääkin kovin. Ei aina jaksaisi olla pelkästään äiti. Kuitenkin tuo lapsen luonto tuntuu joskus hurjaltakin, sillä siinä on jotenkin niin outo sekoitus vilkkautta, temperamenttisuutta ja herkkyyttä. Lapsi tuntuu kaipaavan virikkeitä ja seuraa toisista lapsistakin, mutta monesti jos jotain tehdään, lapsi pamahtaa niin ylikierroksille, että saattaa herätä yöllä valvomaan. Että up yours vaan kaikille, joiden mielestä lapsi kuin lapsi nukahtaa tosi nopeasti illalla ja nukkuu kuin tukki, jos on ollut vähän ekstraohjelmaa.

Lapsen viimeisin villitys on myös keuhkojen pohjalta kirkuminen: aina kun asiat eivät mene lapsen toivomalla tavalla, voi kirkua. Otollisimpina päivinä lempeätkin kiellot saavat aikaan kirkumista. Ylivoimainen lempparini on kuitenkin (varsinkin tässä tilassa, kun se samperin kumartelu ei enää tunnu kivalta) kakkavaipan vaihdon yhteydessä ensin lötköksi spagetiksi itsensä heittävä ja sitten hurjasti kirkuva ja kaikilla raajoillaan sätkivä lapsi. Jes. Rauhallinen maanittelu ja muutenkin ylenpalttinen positiivinen palaute ja kannustus tuntuvat toisaalta toimivilta ratkaisuilta, mutta toisaalta taas aina ei voi odottaa tuntia, että kannustus viimein toimii. Toisinaan näyttää normaalisti ylirauhalliselta isältäkin olevan lehmänhermot hukassa.

Iltaisin en jaksa enää oikein muuta kuin vääntää itseni television eteen hetkeksi ja nukahtaa. Omaa aikaa en edelleenkään osaa ottaa kunnolla: pitäisi varmasti napata siipan vuorokalenteri ja sen mukaan merkitä kalenteriin joka viikko pari omaa juttua. Se vaan aina jää, ja lopputulemana herää sitten yhtäkkiä siihen, että kaikki ottaa kupoliin eikä meinaa enää jaksaa.
 


Pssst. Laitoimme tilaukseen ne Bumbleridet. On vähän siinä ja siinä, että ne mahtuvat meidän parvekkeen ovesta, mutta toivotaan parasta. Päällekkäiset hylkäsimme lopulta sillä ajatuksella, että kun tuo esikoinenkaan ei viihdy kärryissä jos se ei näe eteensä, niin emme lähde ottamaan riskiä.