Olen tänään miettinyt ihan tosissani, jos poistaisin kaikki mahdolliset nettiprofiilit ja pyyhkisin puhelimen muistista kaikki numerot ja nimet. Ei niin, että nytkään pahemmin puhelinta käyttäisin kommunikaatioon (en viitsi sillä edes surffata kuin pahimmassa hädässä, koska puhelimen pentele on hidas ja nykyajan mittapuulla vanha), mutta ihan vaan että voisin unohtaa kaikki. Ei tarvitsisi enää miettiä sosiaalista kanssakäymistä.
Eilinen alkoi harmistuksella siitä, kun jotkut suuret viisaat olivat kaivaneet erään nettiyhteisön syövereistä yhden sinne postaamani kuvan - toisen niistä kahdesta. Kuvassa oli lemmikkini. Monet ovat yhteisöön postanneet ihan vastaavia kuvia, mutta jostain syystä ainoastaan minun kuvani sai ns. käsittelyn. Suuret viisaat olivat päätelleet, että vaarannan lemmikkini hengen ja ilmoittivat tästä kovaan ääneen. Suuret viisaat pystyivät toki päättelemään hengen vaarantamisen, onhan heillä itselläänkin käytännön kokemusta aiheesta (eli ei yhtään). Herne meni sen verran pahasti nenään, että poistin koko kuvan ja saman tien toisenkin postaamani kuvan. Antaapa olla kokonaan. Eipä postailla enää kuvia, niin ei tarvitse kenenkään tulla arvelemaan, että olen lemmikintappaja. Eipä enää edes kommentoida mitään, niin ei ole kenelläkään mitään nokan koputusta mihinkään. (Laskin muuten kommenteissa taannoin vähän luikuria vahingossa, sillä kuulun vielä pariin yhdistystoimintaan liittyvään nettiyhteisöön, koska olen kyseisten yhteisöjen admin - tiedä sitten pitäisikö luopua siitäkin harrastuksesta kokonaan.)
Kuvakuohun jälkimainingeissa aloin epäillä, ettei ehkä kannattaisi hankkiutua illalla taloudesta lainkaan ulos - tiedossa olisi ollut eräs vertaistukitapaaminen (kyllä, pääsisin ihan itsekseni ulos!). Pelkäsin etukäteen klikkejä ja inside-ryhmiä, joihin olisi mahdotonta päästä sisään. No, pelko oli tavallaan turha, koska vaikka viime tingassa päätin vyöryttää valaanrunkoni tapaamiseen, en päässyt tapaamispaikkaan lainkaan sisälle. Kutsumeilissä ei tietenkään ollut edes puhelinnumeroa johon soittaa. Takaisin siis kotiin tyhjin käsin. Jälleen kerran.
Taisipa tapahtua ns. viimeinen pisara -ilmiö. Mä voin epäonnistua ja olla täysi nolla täällä kotona ihan keskenäni, ei siihen enää muita tarvita.
Eijjumalauta. Alan jo kuulostaa (tai olen jo pitkään kuulostanut) jumittavalta, lapsen tahmasormin lääppimältä levyltä, mutta tiedän mistä puhut. Aktiivisesti harrastelin vielä viime vuosikymmenellä elukkajuttuja, mutta juurikin nämä arvostelut, kiehnäämiset, toisten käsittämättömät haukkumiset, toinen toistaan pätevämmät asiantuntijuudet ja toisten selän takana hutunkeitto riitti. Elukat on (vaikka just tänään tekee mieli tehdä ainakin toisesta rukkaset), mutta niihin liittyvästä "sosiaalisesta elämästä" olen luopunut ilolla. Tuli usein niin kertakaikkisen paha olla kirjoittelusta, vaikka se ei olisi edes koskenut just mua.
VastaaPoistaYmmärrän viimeisen pisaran. Se vertaistukitapaaminen ei sentään ollut sun epäonnistuminen vaan muiden. Olematon lohtuhan se on.
On meillä toki ollut niitä kunnon tappelujakin, ja muutama vuosi sitten harkitsin tosissani lopettavani isohkon nujakan jälkeen. Mä rakastan kuitenkin tätä rotua ja tahdon mm. edistää terveysasioita, joten en ole osannut lopettaakaan. Tästä kuvakommentoinnista raivostuttavan teki se, että asialla olivat todennäköisesti ns. vasta-alkajat, joiden tyyli oli lapsekkaan tuomitseva. Lisäksi tuntui, etten adminin ominaisuudessa voinut edes puolustautua vaan nyt jäi vaan kuva, että minä yksinäni olin joku potentiaalinen lemmikintappaja.
PoistaJa siis kyllä mä koin, että omalla tavallani epäonnistuin sen vertaistukitapaamisen suhteen - on siellä varmaan porukkaa ollut kuitenkin kokoontumassa ja jotenkinhan ne muut ovat sinne sisälle keplotelleet.
VMP.
VastaaPoistaSä olet NIIIIIN ansainnut kilon suklaamunia :|
En ole muuten syönyt yhtään suklaamunaa. Damn.
PoistaJälleen kerran peesaan Humanistimutsia, mä joskus reilu 10 vuotta sitten yritin naiviisti olla rotuporukoissa aktiivinen, mutta kun tuli tota samaa paskaa niskaan, jätin suosiolla väliin. Ei ollu eikä tule olemaan mun teekuppini yhteisö, jossa arvostellaan, haukutaan ja vähätellään, oli kyseessä sit lapset tai lemmikit. Ja toi viimenen pisara: aikamoinen moka järjestäjiltä.
VastaaPoistaTuu meille, täältä saa vertaistukea :)
On mullekin tullut ihan kunnolla sitä paskaa, mutta koen, että rotu on niin mun sydäntä lähellä että mä en halua vielä lopettaakaan. Olen vittuuksissanikin vielä mukana. Kuten tuolla Humanistillekin totesin, niin ärsyttävän tuosta kuvajupakasta teki se, että tyypit taisivat olla ns. pätemisenhaluisia vasta-alkajia vailla käytännön kokemusta eivätkä ottaneet toisten monen vuoden ja kymmenien lemmikkien kokemuksen turvin laitettuja vasta-argumentteja vastaan vaan totesivat vaan, että kyllä tämän lemmikin nyt kuolo korjaa. Eihän tuohon normaalioloissa olisi noin vahvasti reagoinut ellei olisi muutenkin alentunut vastoinkäymistensietokyky ja ellei kävisi koko ajan vähän turhan herkillä. Päädyin lopulta poistamaan koko kuvan, koska ei tuollaisen kommentoinnin tarvitse antaa väärää kuvaa mahdollisille muille vasta-alkajille.
PoistaSosiaalinen elämä vituttaa myös täällä. Naapurissa ravaa ex-kavereita ja asuukin sellaisia, oikein siinä silmien edessä väläytellään klippejä siitä, kuinka vauhdikasta ja ihmistäyteistä elämä voisi olla, jos olisi tehnyt ihan aavistuksen erilaisia valintoja - kuten jättänyt kaksi kersaa tekemättä. Tällä paikkakunnalla on mahdotonta solmia uusia sosiaalisia kontakteja ja kauemmas on hankala lähteä. Koitan sitten pitää itseni kiireisenä muuten.
VastaaPoistaMutta joskus vituttaa. Urakalla. Vaikkei kukaan mua vielä minkään tappajaksi ole mennyt haukkumaan.
Kyllä se tästä.
Mua turhauttaa just se, että vaikka täällä olis edes jotain mahdollisuuksia, niin sitten nekään harvat mitä yrittää eivät onnistu. Se on just se kun ei kovin usein tule lähdettyä ja mentyä ja sitten kun menee, niin olis kiva että homma menis edes jotenkuten putkeen. Vähän turhan suuret odotukset ja paineet aina.
PoistaOlihan se tiedossa, että kaipaan jo valmiiksi älyllisiä haasteita ja sosiaalista elämää eikä toinen mukula ainakaan tätä tilannetta paranna, mutta silti välillä hyydyttää, että "tää on nyt vaan tätä". Prkl kun ei jotenkin istu oikein mihinkään ryhmään.