Neuvolakäynti vitutti runsaasti kohtuuttoman monta päivää. Johtunee siitä, ettei ole nyt paljon muutakaan pohdittavaa. Muutenkin on menty hienoista matalalentoa. Ei varmasti tule yllätyksenä yhdellekään lukijalle, mutta mulla on jotenkin sellainen olo, että mä olen uponnut tähän äitiyteen kulmakarvoja myöten. En enää osaa edes kaivata mihinkään, mikä ei mielestäni kuitenkaan sekään ole ihan "tervettä". Tarvis keksiä jotain omaa, jotain muutakin kuin F5:n painelu ja blogi (vaikka blogimaailma onkin jostain syystä viime aikoina hitusen tympinyt). Olen lyhyen ajan sisällä hyväksynyt jo kaksi lehtitilausta puhelinmyyjiltä (on näemmä markkinointikiellon voimassaolo päättynyt) - ihme, kun en kiittänyt niitä soitosta (hurraa, mun puhelin soi!). Seuraavana varmaan tilaan ostos-tv:stä jotain kätsyä kotiäitikamaa. Argh.
Olen jo muutaman viikon osannut mennä nukkumaan järjelliseen aikaan ja saanut nopeasti untakin. En niin nopeasti kuin mies, joka vaan laittaa pään tyynyyn ja nukahtaa, mutta kirjaa ei ole tarvinnut lukea paria sivua enempää - joskus kun on mennyt koko kirjakin ennen unen tuloa. Olo ei kuitenkaan ole ollut mitenkään radikaalin virkistynyt, koska heräämiset. Tajusin myös, että meillä ei nykyään mies saa enää nukkua ikinä pitkään vaan mä nukun (tai yritän) kaikki sen vapaat ja iltavuorotkin. Ehkä on otettava unikoulu uudelleen harkintaan, koska vähän tylsältä tällainenkin tuntuu. En tiedä onko siinä mitään järkeä, että kohta molempien elämä on yhtä selviytymistaistelua.
Silti vituttaa, että miehen töissä olivat valopäät kuulemma alkaneet nälviä, että miehellä on vissiin kotona kova kuri. Että kun pitäis päästä ulos ja saada nukkua ja kaikkea. Alkoi ihan ketuttaa näiden valopäiden vaimokkeiden takia - siellä vissiin pikkuvaimot hoitavat kotona kaiken, että miehet pääsevät nukkumaan ja harrastamaan. Onko mitään väsyneempää kuin äijien "eikö hallitus kotona päästä" -naljailu?! Joo, ei kiinnosta tavata kyseisiä äijiä eikä niiden vaimoja.
Saatiin viimein se kämpän virallinen irtisanomislappukin. Katseltiin tuossa eilen jonkun verran Kaupungin asumisoikeus- ja vuokra-asuntotarjontaa, ja taisin jopa vähän innostua. Silti koko ajan mielessä tykyttää peikkona ne pirun työt. Että saanko niitä koskaan enää omalta alalta ja jos saan, niin kuinka suuri harppaus mun pitää ottaa alaspäin, monessakin mielessä. Nyt tietysti tulee mieleen, että olis aikoinaan varmaan pitänyt taktikoida enemmän ja mm. ottaa vastaan tarjottu projektipäällikön pesti, nyt näyttäis CV vähän paremmalta, mutta kun tahdoin vaan olla "kentällä". Ei pitäis verrata, mutta kun pari läheisintä opiskelutoveriakin ovat tällä hetkellä (samalla humanistipellekoulutuksella) johtotason tehtävissä, niin väkisinkin hiipii mieleen sellainen pieni "mä kusin tän homman" -ajatus.
Alan hiljalleen sisäistää, ettei muksu ole enää 6 kk. Jostain syystä jumiuduin tuohon puoleen vuoteen aika pitkäksi aikaa, vaikka jätkä on jo ehtinyt täyttää sen kahdeksan kuukauttakin. Kauhea vauhti jatkuvasti päällä. Ja kuten reilu 6 kk meni jäpikkää kantaessa edestakaisin, niin nyt esimerkiksi autossa risteykseen pysähtyminen on kauhean paha asia. Samoin jos rattaat pysähtyvät vaikkapa suojatien eteen. Ei saa pysähtyä ikinä koskaan milloinkaan!
* Ai niin, tahtoisin kovasti ratsastamaan. Viimeksi ollut ratsailla joskus 20+ vuotta sitten. Tahtoisin myös pelata vähän Pleikkaa (tuli just uus Sly Cooper!).
Aika hyvää blaablaata. Itsekin aina hätkähdän lasten kohdalla "ai niin tää on taas kasvanut" ehkä voisin kohdella häntä taas hiukan erilailla, kuten pukea vaatteita sylissä-viihtyy paremmin jne. Sitä vaan on niin siinä omassa ympyrässä, että välillä pitää ravistella itsensä katsomaan itseään ulkopuolelta. Vitsi että alkoi ärsyttämään tuo kertomaan äijien naljailut, huhhuhuhuhuhhuhhuh. Että tämmöistä nykyaikaista isyyttä sitten.
VastaaPoistaMun on oikein pitänyt muistella lapsen ikää kysyttäessä. Ja tosiaan, lapsi alkaa olla jo isompi vauva, sitäpä voi jo kohdella...isompana vauvana. Kauheaa, miten nopeasti aika meneekään.
PoistaEi taida olla nyky-isyys ihan vielä tavoittanut kaikkia. :(
Huhhei naljailua... Ärsyttää, kun semmoisille vatipäille siunaantuu ne lapset, jotka ei kuulu eikä näy ja ne ylisuorittavat vaimot, jotka hoitaa lapset ihan itte, ettei tule sanomista. Ne äidit, jotka palaa loppuun ennenku lapsi on eskari-ikäinen ja jotka kasvattaa lapsen niin kiinni itseensä, ettei isi kelpaa enää koskaan mihinkään. Sit ne äijät voi poikaporukassa miettiä, miten muilla on muka rankkaa vauvan ollessa pieni, "kun meillä se oli niin helppoa". Kai ny, ku äijä ei oo koskaan ees vaippaa vaihtanu. Joo, vituttaa nämä. Ja vituttaa se, että muuten ihan uskomattoman ihana mieheni ja lasteni isä aina sillointällöin menee tuohon mukaan ja kehtaa kotona pohtia ääneen, miten hän joutuu tehdä niin paljon, kun naapurin ukko saa istua lähipubissa aina halutessaan, eikä sen tarvii tuttipullojakaan pestä. ARGH!
VastaaPoistaMut nyt tarviis täälläkin lepiä. Kahden lapsen äitinä olo heitti vaativuustason maximiin, kun meidän MOLEMMAT lapset sairastui RS-virukseen. Tarpeeks paha 2-vuotiaalle, mut entäs 3 viikkoinen pikku-ukko? No, vietettiin sit yliopistollisessa sairaalassa 3 pv. Vähällä päästiin, mut kyllä tämäkin oli täyttä helvettiä. Ehdin onneksi hoitaa tytön melkein terveeksi, ennenku ukkeli sairastui. Tyttö nimittäin lopetti syömisen ja juomisen ja mies ei henno sitä pakottaakaan... Viikon valvoin tytön kanssa, huudattaen sitä tunnin välein, kun se nyt vaan on PAKKO tuon kokoisen kuumepotilaan vähintään juoda, ennenku poika lopetti hengittämisen ja mentiin sairaalassa suoraan osastolle. Tytölle kauheet traumat, kun taas äiti vaan hävisi päiväkausiksi. Lisäks mun pyrkimyksistä huolimatta typy laihtui kilon (!) tuon sairauden aikana :(
Huhhuh. Kevyttä tulipalojen sammuttelua... Mut joo, tää oli hyödyksi tälle mamalle, joka arveli, ettei ehkä selviä kahden pienen kanssa, kun isimies menee töihin. Jos tuosta selvisin, nii muu menee vasemmalla kädellä.
Sori jäsentelemätön ajatusvirtakommenttini, aivo on kulutettu loppuun. Ehkä joskus voin levätä vähän ja ehkä ajatuskin kulkee sit vähän järkevämmin? Superhienoa kuulla, että olet saanut nukuttua edes vähän. Peukut unikoululle!
- Piia
Joo, mä voin niin kuulla päässäni nuo "ai ei meillä ollut mitään tuollaista" -jutut. Ei voi ihan käsittää, miten on nykyaikana mahdollista. Meilläkin mies välillä mainitsee, että ei muissa perheissä välttämättä isä osallistu näin paljon ja meinaan aina kiehahtaa. Kyllähän se osansa hoitaa ja olen siitä kiitollinen, mutta en lähde erikseen ylistämään siinä mielessä, että olis jotenkin ennenkuulumatonta, että miehetkin voivat tehdä kotitöitä tai hoitaa lasta. Eipä siitä äitejäkään niin ylenpalttisesti kiitellä. Koetan siis kiitellä silleen "yleisesti", että olitpa kiltti kun hoidit tuon homman, kun mä olin väsynyt, mutta en silleen, että ylistän sinua kun teit noin, vaikka olet mies. If you know what I mean. :P
PoistaVoi kauhee tota teidän sairastelua! Huh-huh, on taatusti ollut rankkaa! Pakkoruokkiminen ja -juottaminen on kyllä niin järkkyä puuhaa. Nostan siis sulle hattua, koita saada jotenkin levättyä rupeaman jäljiltä!
I so feel you! Mustakin tuntuu aina kiitoksen lausuttuani siltä, että pitää erikseen mainita, ettei tämä kuitenkaan tee sinusta mitään super-isää ja että ihan turha myöhemmin yrittää ratsastaa sillä, että "tein mä sillon kerran sen yhden jutun".
PoistaPakkosyöttäminen johti aluksi oksennukseen ja pakkojuottaminen tunnin huutoitkuun. Mut pakkohan se oli murtaa lapsen henkinen selkäranka ja sit syömiset ja juomiset meni pienellä mökötyksellä. Pakko oli itku kurkussa alistaa lapsi uskomaan, että äiti tietää parhaiten. Oli siinä itsellekin uskottelemista... Mutta pahimmalta silti tuntui se, että lapsi on niin kiltti, että kun kuumeisena raahaan sen ruokapöytään ja pakotan ihan muruja kurkusta alas, niin lopulta "ruokailun" loputtua se väsyneenä ja kipein silmin kietoo kädet äidin kaulaan ja kiittää ruoasta, niinku on opetettu. Sydän särkyi ja itkin muuten koko illan.
Mut nyt menee jo lujempaa, teemana äidin aamu-unien pidentäminen ja 2 vuoden uhma isiä kohtaan :D
- Piia