Pari päivää sitten äiti ja sisko tulivat kylään. Oli kuulemma kyseessä interventio. Nauratti. Olin saanut ne huolestumaan kipinöivällä käytökselläni ja päättivät tulla kertomaan, että vähän voi ehkä relata ja yrittää ottaa apuakin vastaan, jos meinaa iskeä totaalinen univaje sun muuta. Äiti kritisoi, kun en heillä ollessa osaa rentoutua vaan kipitän niiden perässä ja pidän pojan jatkuvasti "tarkkailussa". Kun kuulemma vois vaikka painua nukkumaan, antaa mummin huolehtia pojasta ("Niin siskosikin teki.") eikä stressata. Ehdottivat molemmat, että rupeaisin vähän käymään jossain kodin ulkopuolellakin ja jopa ilman poikaa.
No niin no. Asiaa vois tietysti helpottaa, jos ei olis ehtinyt vakuuttua, että pojan kiintymyssuhde häiriintyy, jos se viettää aikaa ilman äitiään ja "vieraiden" ihmisten kanssa. Ja olihan mulla tosiaan haaveissa se salilla käyminen, mutta kun siinäkin on se mutta, etten ehkä osaisi käydä siellä maltillisesti. Siis jos en pääsisi sinne kolme (neljä?) kertaa viikossa ja voisi vetää joka kerta 1½ tunnin tavoitteellista treeniä, niin voisi taas iskeä stressi ja ahdistus. Siitäkin. Ja mitä jos pojalle tulee sinä aikana nälkä? Tai kiintymyssuhdehäiriö?
Mun pitää kuulemma päästä siskon täysien kymppien juhliin muutaman kuukauden päästä. Apuva.
Tämän päivän olen käyttänyt "yllättäen" painosta googlaamiseen. Kävin pojan kanssa aamulla vaa'alla ja säikähdin, olin vakuuttunut, että pojan paino on laskenut järkyttävästi. Mies huomautti, että vaaka ei taida olla luotettavimmasta päästä. Kävin uudelleen ja oma paino vaihteli parin minuutin sisällä satoja grammoja. Hups. Mutta stressaa silti. Ei taideta päästä kuuden kuukauden täysimetykseen, merkitäänpä siis sekin tavoite epäonnistuneeksi.
Äitiys taitaa olla täynnä näitä epäonnistumisia. Ainakin omalla kohdallani.
VastaaPoistaMä en jaksais ilman niitä omia hetkiä ja olen päättänyt, että pojalla on hyvä olla yhtä hyvä suhde isäänsä kun minuunkin, mistä sitä elämästä koskaan tietää mitä voi käydä. Ja isovanhemmat auttavat mielellään kun voivat, kenellekkään muulle en pojan hoitoa uskoisi. Nykyään uskallan jo päästää pojan mummun matkaan muutamaksi tunniksi.
Itkin kyllä katkerasti pojan mennessä yökylään ekaa kertaa, lapsi oli vain nauranut ja nukkunut läpi yön.. Itsetuntoa kohottavaa.
Mut hiphei, lapsi on nukkunut tunnin! Ja herännyt vain kolmesti... Mutta sängyssään makaa ja taitaa nukkua :)
Kyllä se siitä :)
Joo, epäonnistumisesta epäonnistumiseen. =)
PoistaKyllä meilläkin iskä huolehtii pojasta tosi paljon ja se kiintymyssuhdehäiriö voi varmaan tulla (jos on tullakseen) jo siitä, kun iskä hoitaa pojan silloin kun mä nukun univelkoja iltapäivään. Mua vähän pelottaa viedä aikanaan poikaa mummilleen, koska mumminsa mies on mun makuuni vähän liian höveli. Syöttää makeita välipaloja, vaikka on nimenomaisesti monta kertaa kielletty eikä pidä kiinni rutiineista. Pari kertaa olen nähnyt niiden hoitavan mun siskon lasta ja kauhistelin, että vanhempansa pääsevät sitten korjaamaan rutiineja varmaan monta päivää, kun mummilassa ne rikotaan täysin.
Voi sua. Ja joo, mua kans. On se niin rankkaa olla perfektionisti! Mulla on kans vaikeuksia päästää lapsesta irti ja viime viikolla huomasin, että kuulostan tasan äidiltäni, kun varoittelen lasta kaikesta. Ja mun kun piti olla vähän rennompi, ettei lapsesta tule samanlaista hypervarovaista stressaajaa kun musta tuli.
VastaaPoistaYritä väkisin keksiä jotain tekemistä ja jättää lapsi hetkeksi hoitoon. Mä suostun edelleen jättään tytön vain äidilleni (epäreilua hoitohaluista anoppia kohtaan - tiedän) ja sieltäkin lähtiessä itken 8 kertaa 10stä, vaikka tyttö jäisi tyytyväisenä. Mut oon pakottanut itseni, sillä mä taas oon varma, että lapsi saa vähintään traumaperäisen stressiteaktion jos eka paikka mihin se pääsee mun vahtimatta on ala-aste. Ja mähän voisin viedä sen sinne ja hakea kotiin aina kädestäpitäen... Ja ehkä seistä välitunnitkin pihalla vahdissa!?
Painot tosiaan heittää muutenkin hirveesti, vaikka olis sama vaaka. Joskus meillä, kun tyttö vääntää kunnon tortut just ennen neuvolaa, niin kasvukäyrään tulee notko... Kun kuitenkin meidän neiti on yleensä täynnä sitä itteensä. Äidiltään perinyt heikon suolentoiminnan, mun vika siis tämäkin.
Ja yritä myös olla laskematta epäonnistumisia, jos vaihteeks vaikka onnistuisit erinomaisena lastensosekokkina? :) Tai onnistuisit jatkamaan imetystä osittain, niin että lapsi saa suurimman hyödyn? Kaverin penska veti pitkään joka ruoalla ekaks soseet ja sit tissimaitoa, lapsesta tuli tomera poika ja kaikki oli tyytyväisiä.
Anna itelles armoo nainen! Hyvin sää vedät :)
- Piia
Mustahan ei myöskään ikinä pitänyt tulla tämmöinen "tiukkis". Siskoa aikanaan lohduttelin ja koetin olla järjen ääni, kun se stressaili milloin mistäkin univeloissaan. Nyt olen itse miljoona kertaa pahempi.
PoistaJa kuten tossa aiemmassa kommentissa kerroin, niin mua huolettaa vähän jo mun oman äitinikin hoito. Anoppi tuossa just tokaisi, kun käytiin siellä, että Tylsyys se ei varmaan ikinä uskalla jättää lasta tänne mummolaan hoitoon, joten ilmeisesti mun höösääminen on huomattu myös muualla. :P
Olen mä koettanut prosessoida tätä mahdollista kiinteiden aloitusta ja eiköhän siitäkin ennen pitkää toivuta. :D Kyllä mä aion imetystä jatkaa.
Mut siis joo, tekis varmaan ihan terää vähän höllätä. Kun sen huomaa itsekin, että kun pääsee vaikka muutaman tunnin tekemään jotain ihan itsekseen, niin voimat palaavat ja jaksaa taas paremmin.
Vai että oikeen interventio. Hienoo. Mikään ei liene vaikeampaa kuin tuon oman pienen luovuttaminen toisten käsiin. En uskalla juuri ajatella sitä päivää, kun se pitää iskeä päivähoitoon. Se toivottavasti koittaa vasta vuoden kuluttua.
VastaaPoistaAsiaan - hyvä, että tarjoavat apua. Meillä apuna on vain mun mutsi, mikä on ihan jees, mutta sen meillä ollessa vaellan hänen ja lapsen perässä ja neuvon ja kritisoin. On kuulemma ärsyttävää ja tarpeetonta - no varmasti on. Puolisoon alan luottaa kaikessa muussa paitsi lapsen pukemisessa.
Mullekin on hoettu tuota 'pitäisi käydä enemmän yksin jossain', mutta mua ei huvita. Mä haluan olla lapsen kanssa (ja pääsen halutessani kyllä lenkittämään hurttia ihan mielin määrin). Täällä ei myöskään ole mitään, minne haluaisin itsekseni - pakollinen markettikeikka ajoittain riittää väläyksenä paikallisten puuhista - mä oon kiitos joo kotona vaan.
Vauvasta irtautumista rajoittaa myös se, että se ei suostu ruokailemaan pullosta. Olin KAKSI tuntia itsenäisyyspäivänä työkeikkaamassa ja kotiin tullessa odotti supernälkäinen karjuva vauva ahdistuneen isän kanssa ovella. Puolivuotiasta ei muka tarvitse imettää niin usein.
Eläkä turhaan sure niitä täysimetyksiä. Eikö siinäkin ole ponttina kulkea lapsen tahdissa? Jos tarvii maidon jälkeen jotain mössöä niin anna palaa. Tuskin se terapeuttinsa kera tulee sun päätä siitä vadille vaatimaan aikuisiässä.
Mä teen ihan samaa mun äidin luona eli seuraan sitä ja poikaa kuin hai laivaa ja naputan jatkuvasti jostain. :D
PoistaMä tiedostan kyllä tarvitsevani hetkiä omaa aikaa, mutta ei muakaan huvita lähteä esmes yksin lenkille vaan sen takia, että teen jotain yksin. Ja sitten kun ne vaihtoehdot tyssää melkein siihen.
Eikä meilläkään ruokailla pullosta. Okei, ei olla koetettu kuin muutaman kerran, mutta aika toivottomalta näyttää. Mulle on sanottu, että kyllä se oppii, kun on pakko, mutta en halua ottaa sitä riskiä, että ei opikaan (jos mua ei ole mailla halmeilla).
Joo, lapsen mukaanhan se on noissa kiinteissäkin mentävä. Hullua olis, jos lähtisin tavoittelemaan sitä kuutta kuukautta vaan siks, kun itse mielin siihen päästä.
Kiintymyssuhdejuttu oli varmaan huumoria :)?Sanotaan, että "nyrkkisääntönä" vauva kestää eron yhtä monta yötä kuin on vuosia ja alle vuosikkaasta muistelen että vauva muistaa äidin hyvin yhtä monta tuntia kuin on ikää kuukausina. Mutta toki tiedämme, että kukin tyylillään ja monessa maassa ollaan jo hoidossa pienestä vauvasta pitäen.
VastaaPoistaJoten käyhän aivan huoleti salilla, ja anna vaikka isän (jos luotat häneen parhaiten) huolehtia lapsesta. Minusta isillä on yhtä iso oikeus saada olla vauvan kanssa kaksin- ja vauvalla isin kanssa. Ja isit saa kokemastaan yhtä isot kiksit kuin me äipätkin. Onnistumisen tunnetta kun pärjää pari tuntia tuosta suuresta vastuusta :).
Toivottavasti luemme pian sinun irtiotoista, pikku hiljaa on hyvä harjoitella ja jos itse on poikki, ei jaksa myöskään huolehtia toisesta. Kyllä sekin vaikuttaa lapsen kanssa vuorovaikutukseen ja ehkä pitkän päälle myös kiintymykseen? Samoin kuin se, että virkistynyt, vähän hengähtänyt äiti hymyilee kotiin palatessaan vauvalle aivan erilailla läsnäolevaa, rakastavaa hymyä - kuin väsymystaistelua päivän tehnyt äippä. Tämä on oma kokemukseni asiasta :).
Tsemiä yritykseen!!
Oli se kiintymyssuhdejuttu huumoria - ainakin puoliksi. Totuushan on, että ne mun lukemani jutut kummittelevat päässä, vaikka tajuankin järjen tasolla, että ei niitä kannata niin vakavissaan ottaa.
PoistaIhan totta, että virkistynyt äiti = parempi äiti. Ehkä mä uskallan. Jossain vaiheessa. :D
Hyvältä kuulostaa tuo interventio! Kunpa täälläkin.....
VastaaPoistaNyt kun tässä yritämme lapsen kanssa aloitella päiväkotitaipaletta täytyy sanoa, ettei olisi ollut lainkaan pahitteeksi, jos hän olisi ollut elämänsä aikana hiukan enemmän muiden kuin omien vanhempien hoidossa. Nimittäin meidän poika on ollut ainoastaan muutaman hassun kerran ja muutaman hassun tunnin. Ja nekin lähisukulaisten eli siskoni ja mummon hoidossa. TOki päivähoitoon tottuminen riippuu monesta muustakin asiasta eikä siitä välttämättä tule ongelmaa, mutta minultakin heti kysyttiin onko poika ollut muilla hoidossa. No ei ole, kun ei ole hoitajia. Ja ei olla viitsitty ottaa ulkopuolista, koska ei ole ollut mitään pakottavaa menoa minnekään. Ja totta puhuen, minäkin olen ihan mielelläni pojan kanssa, johan tässä on melkein 40 vee ehditty tulla ja mennä. ;)
Kiintymyssuhteesta en tiedä, mutta tokkopa tuo noin vähästä menisi rikki. ;)
Tuntuis kyllä järkeenkäyvältä, että jos lapsi on vähän tottunut olemaan hoidossa kodin ulkopuolella, niin päiväkotihommeleidenkin aloitus voi sujua kitkattomammin. Mutta eikö siellä päiväkodissakin aloitella vähitellen? Voipi olla, että menee ihan mainiostikin!
PoistaKyllä mäkin ihan mielelläni olen pojan kanssa, mutta tällä hetkellä ehkä eniten voimia syövät rikkonaiset yöt, omat unirytmin häiriöt ja se, ettei poika vieläkään osaa nukkua päiväunia muualla kuin liikkuvissa vaunuissa (herää mm. jos vaunuilla ajetaan jonnekin sisätiloihin kuten kauppaan eli me sitten vaan lenkkeillään) ja autossa. Ja joskus mun tissillä.