Mä mietin edelleen paljon sitä, miten voisin edistää sosiaalista elämääni ja olenko jotenkin kusipää, kun en täkäläiseen menoon tunnu sopeutuvan. Enhän mä tokikaan täällä pikkukaupungissa ihan yksin ole ja onhan mulla aina esimerkiksi mun siskoni, jonka kanssa ollaan tosi läheisiä. Siskokaan ei vaan ihan täysin ymmärrä mun paloa pois: hän on lähes aina asunut täällä ja on ihan tyytyväinen elämäänsä. Meidän ehdottomasti kamalin riita ikinä on liittynyt juurikin pikkukaupunkiin, kun mä aikoinaan olin sitä mieltä, että tällainen kaupunki ainoastaan nujertaa ihmismielen eikä täällä kannata kökkiä, kun työmahdollisuudet ovat mitä ovat.
Mä haaveilin jo teininä, että tästä kyläpahasesta ja näistä pienistä piireistä on päästävä pois hinnalla millä hyvänsä. Tie veikin sitten opiskelujen jälkeen (siitä kesäkaupungista) Helsinkiin, joka tuntui kodilta ja jossa pidin siitäkin seikasta, että siellä pystyi halutessaan tutustumaan uusiinkiin ihmisiin aika helposti (juuri kuulin tässä äiti-lapsi-tapaamisessa, kuinka helsinkiläiset kulkevat katse maahan luotuna ja ovat ylimielistä sakkia - no, olen sattuneesta syystä eri mieltä, minusta siellä on helppo tutustua). Väittäisin, että tulen hyvin toimeen erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa, mutta silti vaaditaan se joku juttu, se kliks. Väittäisin myös, että olen ollut elämäni varrella aika sosiaalinen enkä suinkaan mikään varautunut paskapää, vaikka teini-iässä täällä pikkukaupungissa olinkin enemmän tai vähemmän erakoitunut ja masentunut "erilainen nuori".
Täällä ei vaan silti onnistu. Miehen kaveripiiriä tavataan toki jonkun verran, se on ihan hauskaa. Siinä tulee vaan sitten se pieni ongelma, että kun mies on mua nuorempi ja kun miehillä nyt tuppaa olemaan nuorempia siippoja, niin miehen kavereiden siipat ovat mua taas vähintään sen 10 vuotta nuorempia. Ja yhteistä ei tunnu hirveästi olevan, ei vaikka kuinka yrittäisin. Mä en jaksa (enää) sellaista baarikiherrystä ("Iiik, mä olin tanssilattialla ja se kundi tuli jutteleen!") ja ekasta kesätyöpaikastakin on niin kauan aikaa, että jotenkin tulee vaan ulkopuolinen fiilis. [Ja mähän tykkään vielä tässäkin iässä välillä käydä baarissa ja tanssimassa, siitä ei ole kyse.] Ehkä pitäisi vaan yrittää enemmän, mene ja tiedä.
Lueskelin muuten paikallislehdestä, että seudun nuorten syrjäytymisriski on korkeinta luokkaa. Syrjäytymisriski-indeksi on Helsingin Sanomien laskema. En ehkä halua lastani tänne (tosin kyllä patistelisin sitä muutenkin muuttamaan opintojen ja töiden perässä, jos se ei itse meinaisi asiaa tajuta).
Mun polveni ovat muuten kadonneet näkyvistä, turvotus on levinnyt nilkoista ja pohkeista nyt ylös reisiin. Illalla taidan joutua lilluttelemaan jalkoja jääkylmässä vedessä.
Mä haaveilin jo teininä, että tästä kyläpahasesta ja näistä pienistä piireistä on päästävä pois hinnalla millä hyvänsä. Tie veikin sitten opiskelujen jälkeen (siitä kesäkaupungista) Helsinkiin, joka tuntui kodilta ja jossa pidin siitäkin seikasta, että siellä pystyi halutessaan tutustumaan uusiinkiin ihmisiin aika helposti (juuri kuulin tässä äiti-lapsi-tapaamisessa, kuinka helsinkiläiset kulkevat katse maahan luotuna ja ovat ylimielistä sakkia - no, olen sattuneesta syystä eri mieltä, minusta siellä on helppo tutustua). Väittäisin, että tulen hyvin toimeen erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa, mutta silti vaaditaan se joku juttu, se kliks. Väittäisin myös, että olen ollut elämäni varrella aika sosiaalinen enkä suinkaan mikään varautunut paskapää, vaikka teini-iässä täällä pikkukaupungissa olinkin enemmän tai vähemmän erakoitunut ja masentunut "erilainen nuori".
Täällä ei vaan silti onnistu. Miehen kaveripiiriä tavataan toki jonkun verran, se on ihan hauskaa. Siinä tulee vaan sitten se pieni ongelma, että kun mies on mua nuorempi ja kun miehillä nyt tuppaa olemaan nuorempia siippoja, niin miehen kavereiden siipat ovat mua taas vähintään sen 10 vuotta nuorempia. Ja yhteistä ei tunnu hirveästi olevan, ei vaikka kuinka yrittäisin. Mä en jaksa (enää) sellaista baarikiherrystä ("Iiik, mä olin tanssilattialla ja se kundi tuli jutteleen!") ja ekasta kesätyöpaikastakin on niin kauan aikaa, että jotenkin tulee vaan ulkopuolinen fiilis. [Ja mähän tykkään vielä tässäkin iässä välillä käydä baarissa ja tanssimassa, siitä ei ole kyse.] Ehkä pitäisi vaan yrittää enemmän, mene ja tiedä.
Lueskelin muuten paikallislehdestä, että seudun nuorten syrjäytymisriski on korkeinta luokkaa. Syrjäytymisriski-indeksi on Helsingin Sanomien laskema. En ehkä halua lastani tänne (tosin kyllä patistelisin sitä muutenkin muuttamaan opintojen ja töiden perässä, jos se ei itse meinaisi asiaa tajuta).
Mun polveni ovat muuten kadonneet näkyvistä, turvotus on levinnyt nilkoista ja pohkeista nyt ylös reisiin. Illalla taidan joutua lilluttelemaan jalkoja jääkylmässä vedessä.
Melkein rykäisin pullat väärään kurkkuun eilen, kun Hesarin mukaan täällä tuo syrjätymis-indeksi on pienin mahdollinen. Mutta kun vuosiluokka toisensa jälkeen kouluttautuu lähihoitsuiksi ja raksamiehiksi, niin mikäs siinä.
VastaaPoistaEn tiedä kenen tai minkä pitäisi mua potkaista perseelle ja millä, että jaksaisin osoittaa enemmän mielenkiintoa kaikenlaisia sosiaalisia kuvioita kohtaan. Ei kai sitä voi itseään pakottaa mihinkään. Onneksi routa porsaan kotiin ajaa- kai sitä alkaa kaveerata enemmin kuin täysin lahoaa omiin nurkkiinsa.
Täällä on ihan samaa meininkiä, hoitsuja tulee liukuhihnalta, mutta ne on varmaan ainoita, joille on tarjolla töitä. Ennen veti tuo paikallinen THE Työnantaja, mutta nyt kun nekin vaan vähentää, niin tyyppejä ei taideta kovin monessa paikassa enää edes kouluttaa alalle.
PoistaTäältä on vähennetty huimasti myös opiskelupaikkoja ja töitähän täällä ei vaan ole. Tai no, olis niille lekureille ja hoitsuille, mutta niitäpä on vaikea paikalle saada.
Ja mä jotenkin muuten ymmärrän, että tuossa vaiheessa ei kauheasti sosiaaliset kuviot kiinnosta. Mä tiedän jatkavani erakoitumista sitten unenpuutteen myötä - mua kun ei myöskään ole siunattu kestämään rikkonaisia öitä.
Ounou. Pikkukaupunkiavautuminen kutkuttaa kovin - täällähän ei indeksien mukaan syrjäydytä lainkaan. Mikäs siinä kun opiskella saa jos oven jaksaa avata (joko paikallisesti, Åbossa tai lahden takana).
VastaaPoistaKatselin paikallislehden juttua suomenkielisestä mammakerhosta (ne oli nimenneet sen MAMMAkerhoksi), joka on osoittautunut kovin suosituksi. Kuvan perusteella en liity joukkoon. Ei pysty.
Täällä inspiroiduttuani taidan jatkaa omalla hoodilla aiheesta. Ei tohdi tukkia tätä laatikkoa. :P
Joo, mä olin jo aiemmin sitä mieltä, että äiskäkerhot ei oo mun juttu ja tuo yksi neuvolan kokemus kyllä vahvisti pahimmat pelot todeksi. Ikäjakauma oli juuri se mitä aavistelinkin, ja sitten kun mä en vaan ole mikään lapsihömpöttäjä tai mikään perinteinen äitityyppi noin yleisesti. Pahinta tietysti on, että en ole välttynyt miettimästä, että isommassa kaupungissa jostain tuollaisesta kerhosta voisikin löytyä omanlaista seuraa, kun isommassa kaupungissa se ihmisten kirjo nyt vaan tuntuu olevan isompi.
PoistaJa mitä tuohon syrjäytymiseen tulee, niin luulen, että kun tätä kaikenlaista opiskelutarjontaa on vaan vähennetty, niin noihin lähimpiin opinahjoihin isommissa kaupungeissakin saattaa olla vaikeampi päästä kuin aikoinaan. Jostain syystä sitten on aina tyyppejä, joille on niin vaikeaa muuttaa kotiseudulta yhtään kauemmaksi.
Työkkärissä sain muuten kuulla olevani "perinteistä vaimotyyppiä" siinä mielessä, että meitä The Työnantajan palveluksessa olevien puolisoita on kuulemma työttöminä pilvin pimein ja töitä on ihan turha odottaa miltään suunnalta. Hehkeetä. Onneksi pääsen olemaan nyt perinteistä mammatyyppiäkin. :P