Nyt on sitten koettu ensimmäinen äiti-lapsi-tapaaminenkin. Voi hyvät hyssykät. Mä olin kuvitellut, että kyseessä olisi ollut joku yleisluontoinen tapaaminen, mutta ilmeisesti tapaamiseen olikin kutsuttu äitejä, jotka ovat neuvolassa valitelleet oloaan ja/tai yksinäisyyttään. Siinä vaiheessa, kun tädit ystävällisesti ilmoittivat kutsuneensa 14 äitiä (paikalla oli neljä) ja kun alkoi tulla ekan kerran "nyt voitaisiin vaikka jutella yhdessä mistä me saadaan voimaa tähän arkeen" -juttua, mun silmät avautuivat. Vai että tällainen homma.
Tosin tuossa vaiheessa olin jo muutenkin silmät selällään ja kauhusta kankeana. En nimittäin ollut ottanut ollenkaan huomioon juurikin niitä lapsia. Tajusin vasta neuvolan ovella, että perkele, siellä saattaa äityleillä olla mukana kersojakin. Ja niinhän niillä oli; mä olin ainoa poksahtamaton. Kun näin ne kääröt rivissä lattialla, mun teki mieli paeta suorilla paikalta. Mun vastenmielisyyshän on ollut suoraan luettavissa mun naamasta, joten ei varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että ei kauheasti nappaa.
Ja joo, ei nappaa. 38. raskausviikko menossa eikä mua saa vieläkään kiinnostumaan vieraiden ihmisten lapsista. Ei kiinnostanut yhtään olla seuraamassa syöttöjä, vaipanvaihtoja ja pää punaisena karjumista. Eiköhän siitä saa tarpeekseen ihan kotioloissakin kohtapuoliin. Eikä muuten kiinnostanut yhtään tämä "vertaistukikaan": kaikki olivat mua vähintään 10 vuotta nuorempia ja tyystin erilaisia. ("Mä mietin, että aina voin mennä töihin vaikka huoltoasemalle. Ja siis loppuelämähän mulla on aikaa miettiä mitä alan työkseni tehdä, kun olen näin nuori vielä.") Sain kuulla kuinka kamalaa paikallisen synnärin henkilökunta on, kuinka jonkun kakara oli huutanut viisi kuukautta putkeen tauotta ja kuinka olisi ihanaa saada vielä ainakin se toinen lapsi. Mä mietin samaan aikaan suurinpiirtein, että kunpa tän ekankin voisi vielä peruuttaa.
Joo, taisivat olla nämä äiti-lapsi-kokoontumiset tässä mun osaltani.
(Ai niin, ja tulihan sieltä se "onneksi tämä on kuitenkin niin ihana kesäkaupunki" -liirumlaarumikin. Ei ollut paljosta kiinni, että olisin räjähtänyt paskaiseen nauruun.)
Tosin tuossa vaiheessa olin jo muutenkin silmät selällään ja kauhusta kankeana. En nimittäin ollut ottanut ollenkaan huomioon juurikin niitä lapsia. Tajusin vasta neuvolan ovella, että perkele, siellä saattaa äityleillä olla mukana kersojakin. Ja niinhän niillä oli; mä olin ainoa poksahtamaton. Kun näin ne kääröt rivissä lattialla, mun teki mieli paeta suorilla paikalta. Mun vastenmielisyyshän on ollut suoraan luettavissa mun naamasta, joten ei varmaan jäänyt kenellekään epäselväksi, että ei kauheasti nappaa.
Ja joo, ei nappaa. 38. raskausviikko menossa eikä mua saa vieläkään kiinnostumaan vieraiden ihmisten lapsista. Ei kiinnostanut yhtään olla seuraamassa syöttöjä, vaipanvaihtoja ja pää punaisena karjumista. Eiköhän siitä saa tarpeekseen ihan kotioloissakin kohtapuoliin. Eikä muuten kiinnostanut yhtään tämä "vertaistukikaan": kaikki olivat mua vähintään 10 vuotta nuorempia ja tyystin erilaisia. ("Mä mietin, että aina voin mennä töihin vaikka huoltoasemalle. Ja siis loppuelämähän mulla on aikaa miettiä mitä alan työkseni tehdä, kun olen näin nuori vielä.") Sain kuulla kuinka kamalaa paikallisen synnärin henkilökunta on, kuinka jonkun kakara oli huutanut viisi kuukautta putkeen tauotta ja kuinka olisi ihanaa saada vielä ainakin se toinen lapsi. Mä mietin samaan aikaan suurinpiirtein, että kunpa tän ekankin voisi vielä peruuttaa.
Joo, taisivat olla nämä äiti-lapsi-kokoontumiset tässä mun osaltani.
(Ai niin, ja tulihan sieltä se "onneksi tämä on kuitenkin niin ihana kesäkaupunki" -liirumlaarumikin. Ei ollut paljosta kiinni, että olisin räjähtänyt paskaiseen nauruun.)
Ei saakeli. Oikeasti, tosi kurja homma, että oli mitä oli.
VastaaPoistaItse olen johdonmukaisesti vältellyt kaikkia vastaavia tapahtumia, koska oletan, että ne kulkevat juuri kuvaamallasi tavalla. Mun psyykellä niissä ei vain käydä, vaikka neuvolantädit kuinka tietäisivät mikä yksinäisyyteen tepsii.
By the way, tämäkin on ihana kesäkaupunki. Kaikkien sukulaiset RUOTSISTA tulee kylään ja sitten ollaan kaupungilla, että hejsanhejsan.
Joo, ihan sama välttelymentaliteetti on mullakin ollut. Nyt ajattelin, että koetan olla avoimin mielin ja edes katsoa, voisko tää homma toimia, mutta ei mulla käynyt mielessäkään, että tämä juttu olisi suunnattu jollekin tietyn tyyppiselle porukalle. Tuli vähän huijattu ja nöyryytetty olo. Mä kun kuvittelin vaan meneväni neuvolaan kahvittelemaan satunnaisien äitien kanssa.
PoistaJa sitten vielä kun olen vähän vaikea siinä mielessä, että musta tutustumiseen ja vertaistukeen tarvitaan ehkä vähän enemmänkin kuin se, että toinenkin on nainen ja äiti. Tää porukka oli vaan aika selkeästi eri planeetalta, vaikka olisin yrittänyt kääntää asiaa miten päin tahansa.
Mun kokemuksen mukaan raskausaikana toisten vauvat alkaa kiinnostaa entistä vähemmän. Ajatukset on vain siinä omassa tulevassa. Mua huolettaa oikeasti sun jaksaminen. Mulla oli sentään kaverit samalla paikkakunnalla ja se työkin odottamassa hoitovapaan jälkeen ja silti meinasi pää hajota raskauden loppumetreillä. Ikää löytyisi 38v joten jos asuisit/asut lähellä niin voisin alkaa vertaistueksi. Ja mä en kestä noita ryhmiä enkä muskareita enkä sitä, että vauva tai lapset riittäisi ainoaksi yhdistäväksi tekijäksi. Mut tuntuu, että tarvitsisit jonkun jolle avautua.
VastaaPoistaOi, ihanaa, Nasu. Ihan huisaa ja mahtavaa saada tällainen tarjous. Harmi, että asutaan aika eri puolilla Suomea. Mutta jo pelkästään tuo sinun kommenttisi tuo hyvän mielen, kiitos sinulle siitä! Mua aina huojentaa kuulla, että en ole yksin, kun kelaan, pitäisikö mun kokea jotain sielujen sympatiaa ihan vaan sen takia, että jollain toisellakin on lapsi tai joku toinenkin on raskaana.
PoistaMulle on kaikkein pahinta tämä unettomuus ja, no okei, kivut ja niiden aiheuttama elämänpiirin kaventuminen entisestään. Toivon kuitenkin, että kun pääsen tästä olosta ja saan lapsen maailmaan, homma helpottaa ainakin osittain. Tämä "oksennusblogin" kirjoittaminen on auttanut ihmeen paljon, en olisi itse sitä oikein edes uskonut. Koetan jatkuvasti ajatella, että ei tätä vaihetta (tai näitä eri vaiheita) kestä kuin pienen hetken ja hoitovapaiden jälkeen voin sitten aikanaan ruveta miettimään "toistakin elämää" eli ehkä jopa niitä töitä ja muuttoa. Sitä ennen lapsi on itsestäänselvästi ykkönen, vaikka tietysti lapsen kannalta olisi ihanteellista, että sen äidillä säilyy jonkunlainen järki päässä. ;)