Näin unta, että mies jätti mut yhtäkkiä, kesken raskauden. Mulla ei ollut kotia eikä mitään omaisuutta ja mietiskelin vaan unessa, että mihinköhän tästä nyt pitäisi suunnata. Heräsin ihan kauhuissani ja ajattelin: "Tässä just ei pitänyt käydä näin!" Selvitettyäni hetken unihöyryjä käsitin, että näin vain unta. Huh.
Aina välillä mulla käy kauhukuvana mielessä, että mitä jos neuvolassa ollaankin tsekattu beibin asento väärin ja se onkin perätilassa. Onneksi tuo mukelo potkii niin tasaisin väliajoin ylävatsaan, että pystyn varmistumaan tilanteesta itsekin. Tunnen jalkaterän välillä selvästi mahan läpi. Tai siis toivottavasti se on jalkaterä, mutta ei se kyllä päältä tunnu.
Pelkään aivan hervottomasti hallinnan menetystä synnytyksen yhteydessä. Tuossa supistuspäivinä kun tuli oikeasti kelailtua, että mitä jos lähtö tuleekin nyt, olin mennä ihan sekaisin. Kauhutuntemukset saivat taatusti lisäpontta unenpuutteestakin, mutta olipa aika perkuleen kammottava tunne miettiä, että joutuisin juuri nyt tilanteeseen, josta en yhtään pystyisi ennustamaan mitä tuleman pitää.
Olen aina ollut valmistautuja, joka miettii asiat hyvissä ajoin etukäteen ja on joka paikassa roimasti etuajassa, jotta ei vaan mikään menisi pieleen. Vähän olen vuosien varrella höllännyt, mutta nytkin kun mietin, että joutuisin lähteä synnyttämään ilman että koko asunto on puunattu lattiasta kattoon ja itse näyttäisin lähinnä ladon seinästä reväistyltä pubiruusulta, olin ihan sekoamispisteessä. Tilanne oli ihan kestämätön varsinkin siinä vaiheessa, kun mies ei telepaattisesti tajunnut, että nyt on aika ruveta hinkkaamaan hammasharjalla lattialistoja ja pesemään asunnon kaikkia tekstiilejä ja mennä sitten käynnistämään autoa.
Faktahan silti on, että vaikka synnytys käynnistyisi laskettuna aikana, tilanne tulee olemaan se sama eli kaikki ei varmasti tule olemaan täysin valmista - en minä enkä koti. Synnytyksen alkamista ja etenemistä ei voi ennustaa, täällä ei tule olemaan tahratonta enkä välttämättä näytä filmitähdeltä, kun startataan kohti synnäriä. Se pitää vaan kestää.
Aina välillä mulla käy kauhukuvana mielessä, että mitä jos neuvolassa ollaankin tsekattu beibin asento väärin ja se onkin perätilassa. Onneksi tuo mukelo potkii niin tasaisin väliajoin ylävatsaan, että pystyn varmistumaan tilanteesta itsekin. Tunnen jalkaterän välillä selvästi mahan läpi. Tai siis toivottavasti se on jalkaterä, mutta ei se kyllä päältä tunnu.
Pelkään aivan hervottomasti hallinnan menetystä synnytyksen yhteydessä. Tuossa supistuspäivinä kun tuli oikeasti kelailtua, että mitä jos lähtö tuleekin nyt, olin mennä ihan sekaisin. Kauhutuntemukset saivat taatusti lisäpontta unenpuutteestakin, mutta olipa aika perkuleen kammottava tunne miettiä, että joutuisin juuri nyt tilanteeseen, josta en yhtään pystyisi ennustamaan mitä tuleman pitää.
Olen aina ollut valmistautuja, joka miettii asiat hyvissä ajoin etukäteen ja on joka paikassa roimasti etuajassa, jotta ei vaan mikään menisi pieleen. Vähän olen vuosien varrella höllännyt, mutta nytkin kun mietin, että joutuisin lähteä synnyttämään ilman että koko asunto on puunattu lattiasta kattoon ja itse näyttäisin lähinnä ladon seinästä reväistyltä pubiruusulta, olin ihan sekoamispisteessä. Tilanne oli ihan kestämätön varsinkin siinä vaiheessa, kun mies ei telepaattisesti tajunnut, että nyt on aika ruveta hinkkaamaan hammasharjalla lattialistoja ja pesemään asunnon kaikkia tekstiilejä ja mennä sitten käynnistämään autoa.
Faktahan silti on, että vaikka synnytys käynnistyisi laskettuna aikana, tilanne tulee olemaan se sama eli kaikki ei varmasti tule olemaan täysin valmista - en minä enkä koti. Synnytyksen alkamista ja etenemistä ei voi ennustaa, täällä ei tule olemaan tahratonta enkä välttämättä näytä filmitähdeltä, kun startataan kohti synnäriä. Se pitää vaan kestää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti