Mieliala

Tämä olotila on alkanut vaikuttaa mielialaan - muutenkin siis kuin lievänä ärtyneisyytenä. Joinain hetkinä tuntuu, että on mennyt maku koko hommasta ja koko elämä on lopullisesti pilalla. Vielä pari viikkoa sitten mä jopa odotin, että pääsisin näkemään meidän jälkikasvun, mutta nyt tuntuu...nyt ei tunnu enää oikein miltään.

Juhannusaattona käytiin grillaamassa siskon luona ja pelaamassa muutamat erät lautapeliä. Olo oli juhannuspäivänä vielä melko ok ja menimme mökille grillaamaan. Otin mukaan yhden elukoistakin ja käppäilin sen kanssa metsässä: matka ei ollut kuin ehkä muutama sata metriä eli mitään metsämaratonia me ei vedetty. Seurauksena kaikesta olikin sitten mojovat supistukset, jotka eivät lakanneet edes makuulla. Jouduttiin siitä sitten hiippaamaan aika äkkiä kotiin ja kotona tyynyillä tuettuna puoli-istuvassa asennossa supistukset hellittivät edes hiukan.

Nukkua ei silti juuri tarvinnut. Kylkiasento aiheutti ja aiheuttaa edelleen voimakkaat nivuskivut ja supistuksetkin, joten mun nukkuma-asento on nyt sitten puoli-istuva - parhaimmat unet olen saanut päivällä sohvalla jalat kippurassa ja selkä tyynyin tuettuna melkein istuvaan asentoon. Menee lievästi sanottuna vaikeaksi.

Mä en osaa enää edes haikailla lenkille tai ihmisiä näkemään, möllötän vaan sohvalla ja odotan suurinpiirtein kuolemaa. Olen alkanut pelätä synnytystä entistä enemmän ja saanut itseni vakuuttumaan siitä, että joku menee taatusti pieleen. Jos mä en synnytä tätä muksua autoon matkalla synnärille, niin sitten sen perätilaa ei huomata ja se kuristuu napanuoraan tai kuolee hapenpuutteeseen. Mulle sattuu jotkut kammokätilöt, jotka runnovat lapsen ulos kohdusta ja huutavat mulle naama punaisena enkä missään vaiheessa saa tietää mitä tapahtuu ja miksi. Repeän niin, että joudun käyttämään vaippoja lopun elämääni.

PS. Viime viikolla neuvolassa terkkari oli sitä mieltä, että kyllä se on perse, joka on tuossa ylhäällä. Kuulemma on ihan selvää, että pää möllöttää lantiossa. Eihän siinä sitten.