Lemmikit pikkukaupungissa

Pakko jatkaa vaahtoamista pikkukaupunkiasiasta, kun kerran pääsin vauhtiin. Yksi asia, joka täällä myös risoo, on suhtautuminen lemmikeihin ja niiden pitoon. Tuossa eräänä kertana anoppi kertoili vuolaasti, kuinka oli käyttänyt ystävänsä koiraa lenkillä. Olivat menneet yleiselle uimarannalle (!) ja anoppi oli antanut koiran kakkia uimarannalle menevän pienen hiekkatien varteen (tämä kävelyyn tarkoitettu minitie ei varmaan ole sataa metriä pidempi). Sattumoisin tiedän, että kyseisen tien alussa on koirankakkaroskis. Kyseisen tien vieressä on rivitalo, joten jos koiran kakittaa tuon minitien varressa, kakat ovat käytännössä melkein jonkun rivitaloasunnon pihassa. Anopille oli joku mies huomauttanut koiran kakittamisesta ja kakkojen keräämättä jättämisestä, mutta anoppi oli erittäin tuohtunut siitä, että joku kehtasi häntä tulla ojentamaan. Koirat ovat kuulemma iät ja ajat saaneet käydä tuolla alueella paskomassa, joten eipä hän alkaisi nytkään mitään paskoja kerätä. No niinpä niin. Mitäpä suotta. Kahlatkoon uimarannalle tulijat ja rivitalossa asujat koiranpaskassa.

Ja ne kissat. Miksi niitä ei voida leikkauttaa? Miksi pitää hommata kissa, jos edes sen perusterveydenhoidosta ei voida huolehtia? Leikkaamattomat kissat taajamassa pihalle vaan. Ja voi vattu kun on vaivalloista, kun ne naaraat saavat vuosi toisensa jälkeen pentuja, mutta sitä naarasta ei vaan saada lekurin pakeille ja leikattua. Epäilemättä myös mistä tahansa kissan vaivasta voi valittaa ja vinkua, mutta ei, eläinlääkäriin ei kissaa viedä kun ei niitä ole sinne ennenkään tarvinnut viedä. Saakeli, mitä jengiä. Joskus tekisi mieli mennä ja vedellä vähemmän sivistyneesti näitä vatipäitä turpaan.