Mä olen toivoton nostalgikko, olen aina ollut. Teini-iässä muistelin kaiholla lapsuutta, nuorena aikuisena teini-iän suuria tunteita (vaikka niitä angstailuja nyt ei varsinaisesti ikävä ollutkaan), vähän aikuisempana opiskeluaikojen hullutuksia ja nyt keski-iän kynnyksellä (!) aikuisiän hauskuuksia. Kaikki entiset asunnot jäävät kaihertamaan, samoin kivat ihmiset.
Aikuisikäni pahinta nostalgiaa herättää varmasti edelleen mun "ensimmäinen oikea" työpaikkani ja työkaverini. Alussa oli hankalaa, mutta kun pääsin sisään yhteisöön ja työhön, olin ihan taivaissa. Työympäristö oli aidosti kansainvälinen ja sain joka päivä olla tekemisissä ihmisten kanssa ympäri maailmaa. Rakastin sitä työtä ja niitä ihmisiä. Noin kolmen vuoden työssäolon jälkeen tuli ensimmäinen kunnon murros ulkoistuksen muodossa ja osa porukasta häipyi kuvioista jo tuolloin. Uusia tosin tuli tilalle, ja vietin edelleen paljon vapaa-aikaa työkavereiden kera. Lopullinen niitti tuli viiden vuoden jälkeen, kun asiakas lopetti yhteistyön ja koko tiimi hajosi sekä suurin osa porukasta sai kenkää. Muistan edelleen sen tunteen, kun suljin työhuoneeni oven ja kävelin viimeistä kertaa ulos ovesta. Tuntui kuin koko maailma olisi sortunut.
Seuraavassa duunipaikassa ei sitten oikein voinutkaan puhua mistään yhteisöstä. Kun edellisessä työpaikassa oli tekemisissä hyvinkin innovatiivisten ihmisten kanssa, jotka muodostivat tiiviin yhteisön myös vapaa-ajalla, tässä joutui tekemisiin tyyppien kanssa, jotka vastustivat lähes kaikkea muutosta eikä kukaan halunnut olla yhteyksissä vapaalla. Kansainvälisyydestä ei tietoakaan. Mä ajauduin lähelle jonkinlaista loppuunpalamista, kun työkulttuuri oli niin jäyhä ja perustui lähinnä sille, että jokainen puuhasteli omassa kuutiossaan itsekseen jotain, mitä oli tehnyt viimeiset 15 vuotta. Tyypit saattoivat toisistaan tietämättä puuhastella saman asian parissa ja sitten ihmeteltiin, kun homma ei toiminut.
Haaveilen edelleen, että pääsisin vielä osaksi jotain mukavaa työporukkaa. Välillä käy myös mielessä, mitä ammattitaidolle tapahtuu tässä kotona ollessa, mutta jos muuttomme isompaan kaupunkiin toteutuu, siellä olisi yliopistossa tarjolla alan täydennyskoulutusta (enkä edes tiedä toista yliopistoa, jossa tarjottaisiin ko. koulutusta).
Tuskinpa se ammattitaito kotona ollessa häviää, vaikka jokainen varmaan sitäkin murehtii. Toivottavasti pääsette sieltä isompaan kaupunkiin, jos siellä työmielessä olisi paremmat mahdollisuudet!
VastaaPoistaItselläkin on vähän samanlaiset nostalgiat työpaikkojen suhteen. Vaikka nykyisin olen melkein minun unelma duunipaikassa, ei yhteishenki silti vedä vertoja mun ekalle pitkäaikaiselle työpaikalle, jossa aika ei todellakaan käynyt pitkäksi - kiitos työporukan. Hommiin sen sijaan leipiinnyin, joten pakko oli vaihtaa. Oli kuitenkin pieni järkytys, ettei unelmavirastossa ollutkaan huippukivaa sosiaalisessa mielessä. Ehkä ihmiset on liian samanlaisia ja liian asialleen omistautuneita. Tekevät liikaa töitä, ei hupia. Ja sinne pitäisi sitten kohta palata. Pöh! Tai jee! Riippuu päivästä.
Joidenkin mielestä kai töihin mennään vaan tekemään töitä eikä seurustelemaan, mutta mä en ole koskaan oikein ymmärtänyt tuota lähestymistapaa. Mä saan töissä ison osan motivaatiosta siitä, että saan jonkun ryhmän kanssa yhdessä tehdä töitä tietyn päämäärän saavuttamiseksi. En tarkoita, että töissä pitäis hankkia bestiksiä tai olla alituiseen vaan pitämässä kivaa, mutta minusta yhteishengen avulla päästään vaan parempaan tulokseen.
PoistaMulle oli aika iso shokki tuossa viimeisimmässä duunipaikassani (vaikka mun edeltäjäni aiheesta varoittikin), miten yhteen hiileen puhaltaminen ei ollut ollenkaan huudossa. Samoin joissain aiemmissa projekteissa olen joskus jopa saanut ohjeeksi, että tiettyjen tahojen kanssa ei saa kommunikoida liikaa, mikä oli aika pöyristyttävää - tämä siis siitäkin huolimatta että ko. tahoista riippui sainko omia töitäni tehdyksi. Tuollaisista hierarkisista "pysy sinä tyttö lestissäsi" -asetelmista pyrin kyllä mahd. äkkiä eroon.
Voi kuule, ihan samaa olen miettinyt - taas kerran.
VastaaPoistaTyö on yksi isoimpia juttuja elämässä ja työyhteisön merkitys on ihan valtava. Olin kolmisen vuotta työyhteisössä, jossa ajoittain oli ihan mahtavaa ja ajoittain ihan paskaa. Edelleen olen viikottain ellen päivittäin yhteyksissä työkavereihin tuolta ajalta. Työ oli rankkaa, mutta yhdessä tekeminen ja asioiden purkaminen teki siitä mielekästä ja kivaa.
Viime vuoden tein töitä äärettömän mielenkiintoisessa projektissa, mutta oikeastaan ilman työyhteisöä. Homma kävi ajoittain ihan helkkarin raskaaksi, kun ei oikein mihinkään saanut purettua niitä työkuvioita.
Hankalaa. Mutta ei meidän ammattitaito mihinkään äitiyden myötä katoa. Se ainoastaan hidastuu hieman. Toivottavasti.
Mäkin kaipaan sitä, että voin tehdä asioita yhdessä ja purkaa tiettyjä työjuttuja työkavereiden kanssa, vaikka siis itsenäisiin päätöksiin kykenenkin. Mähän tein viime vuoden töitä kotona friikkuna ja siinä kävi just niin kuin osasin ennustaakin eli pää ei kestänyt sitä yksinään kotona kykkimistä. Ei tee hyvää mulle, että ei ole työpaikkaa tai työyhteisöä, jonka pariin mennä. Samoin kotona on se pirullinen vaara, että on töissä koko ajan. Vielä kun mun ala on sellainen, että friikkuja aika herkästi koetetaan polkea, niin lopettamispäätös oli lopulta aika helppo.
Poista