Olen aloittanut vaikka kuinka monta blogipostausta (myös vähän positiivisempia kuin tämä nyt), mutta en ole saanut yhtään valmiiksi. Ei vaan ole rahkeet riittäneet.
Viime yönä kulminoitui: klassinen "äiti itkee" -kohtaus aikaisin aamulla, isä puikkoihin useammaksi tunniksi (toi aina vaan rinnalle, kun sen aika tuli) ja myöhemmin aamupäivälenkille lapsukaisen kanssa. Teki terää, mutta pää on yhä kipeä ja sumea. Unta tarvittaisiin vieläkin lisää.
Illalla poikanen valvoi neljä tuntia putkeen (mies tietysti töissä). Mikään asento ei ollut hyvä ja ainoastaan syli ja liike kelpasi. Muutenkin koko päivän unisaldo oli aika heikko - tuntuu, että päiväunet vaan lyhenevät ja lyhenevät. Pitempi unipätkä (1½ h) tuli ainoastaan vaunuillessa. Neljän tunnin hyssyttelyn ja tissittelyn jälkeen pää oli niin kipeä, että silmiä tuskin kärsi pitää auki ja kroppa huusi hoosiannaa. Jostain pirun syystä haava alkoi taas kipuilla lenkillä eikä oikein illalla enää tykännyt liikkeestä.
Ei ihan heti uskoisi tätä riittämättömyyden tunnetta. Tuntuu, että teen kaiken väärin. Mun maidossa on taatusti jotain pojalle haitallista, en osaa nukuttaa, väsyn liian helposti ja olen ärtyisä, poika ei varmasti kehity oikein, kun en osaa auttaa sen taitojen kehittämisessä tarpeeksi ja kehittyypä pojalle vielä se vakava sairauskin. Olen alkanut myös ahdistua jäädessäni pojan kanssa kahdestaan. Entä jos se kohta aloittaa sellaisen itkun, johon en tiedä syytä enkä saa sitä loppumaan? Entä jos jotain pahaa tapahtuu, poika saa vaikka jonkun sairaskohtauksen, enkä osaa toimia? Miksi en muista mitään lastenlauluja? Puhunkohan tarpeeksi? Miten tuen sen motorista kehitystä? Mitä jos se ei taaskaan nuku? [Ja miksi sen isä jaksaa aina olla iloinen ja rauhallinen, kun taas äiti ei meinaa aina jaksaa?]
Ja jos syyllisyyden tunteet poikasesta eivät riitä, on aina myös paniikki kaikesta muustakin. Kun ei ole rytmiä, monet asiat vaan lykkääntyvät ja lykkääntyvät. Tarttis kuitenkin saada ne nimiäisetkin järjestettyä (viikon päästä lauantaina), pyykit pestyä, paikat pidettyä puhtaana ja lemmikit viihdytettyä. Ja niin, se oma aika: siinä mielessä kuherruskuukausi taitaa olla ohi, että olen alkanut kaivata edes lyhyitä pätkiä ihan itselleni. Pitäis varmaan kokeilla sitä pumppausta joku kerta - kun vaan jaksais.
Google ohjasi tänään sellaisen tiedon äärelle, että näin kuuden viikon paikkeilla eilisen kaltaiset (ilta)tyytymättömyydet ovat ihan normaaleja. Myös tämä huojensi jonkun verran mieltä. Kunpa vaan saisi vähän enemmän unta...
[Olen kyllä yrittänyt hyödyntää tukiverkkoa ja käynyt välillä pojan mummolassa niin että muutkin pääsevät välillä viihdyttämisen makuun, mutta toistaiseksi sinne on jotenkin aina eksynyt samaan aikaan sen verran jengiä, etten ole saanut otettua unta kuuppaan. Tästäkin tunnen syyllisyyttä: jos mulla kerta on tukiverkkokin, niin miten mä voin olla väsynyt? No, seuraavalla kerralla, kun tukiverkko viihdyttää, lienee pakko yrittää sitä unta. Ja joo, on pojalla iskäkin, mutta iskä käy töissä eikä aina ole saatavilla.]
Sopiiks pojalle korvike, juoko pullosta? Jos niin akuuttiin kriisiin neuvoisin että kun tukiverkko on lähellä, niin vie poika sinne eväineen ja mee kotiin nukkumaan, laita puhelin kiinni.
VastaaPoistaMun sisko väsähti esikoisensa kanssa pahasti ja alkoi saada paniikkikohtauksia ja synnytyksen jälkeinen masennus iski. Loppupeleissä auttoi äidin öiden nukkuminen avo-osastolla (isä hoiti vauvaa yöt, yhdessä päivät) ja imetyksen lopettaminen että sai "kunnon lääkkeet".
Univaje pahenee helposti, toivottavasti saat siihen apua mahdollisimman pian. Älä esitä neuvolassa reipasta vaan purskahda itkuun, jos vaikka saisitte myös kotiapua.
En mä usko, että tilanne on niin akuutti. Mies tekee oman osansa ja pyykkää ja siivoaa myös sekä hoitaa vauvaa, mutta mä olen nyt ehkä vaan valvonut liikaa. Ahdistun joistain posteista ruokapöydällä (täällä on sottaista!) ja pyykitkin tietty pitää päästä hoitamaan kaikki tiettynä päivänä jne. Osa näistä jutuista tulee siis ihan päähänpinttymistä.
PoistaPäähänpinttymiä ovat myös korvike- ja tuttivastaisuus. Mä en suostu antamaan korviketta, vaikka tiedän, että vauvan voiskin saada sen avulla "nuijanukutettua" pidemmiksi pätkiksi tai vähäksi aikaa hoitoon.
en mäkään tykkäisi antaa korviketta (eikä veijon vatsa kestänytkään) mut jos ei ehdi tai jaksa pumpata, niin hätävarana menee korvikekin. mä olen onnistunut kehittämään syyllisyyden jokaisesta korvikedesistä, vaikkei niitä montaa ehtinyt mennäkään. joten kyl mä ymmärrän.
Poistamut on hyvä, että tiedostat tuon univajeen. sisko ei oikein tiedostanut/myöntänyt ja sit se vaan napsahti.
Joo, mulla on aika negatiivisia kokemuksia unenpuutteen vaikutuksista jo "aiemmasta elämästä" ja tiedän, että en voi(si) päästää univajetta kovin pahaksi. Lisäksi mulla myös sisko tolkuttaa jatkuvasti, että en saisi päästää itseäni samaan tilaan missä se oli aikoinaan vauvavuoden aikana - sillä oli vauva ns. vähäunista sorttia ja se joutui lähtemään jossain vaiheessa myös pois kotoa nukkumaan, kun ei enää kotona saanut unta kuulaan mitenkään päin.
PoistaVoih :( kuulostaa tutuilta tunteilta ajoittain ja hyvä että uskallat niitä käydä läpi. Jos vaunuilut auttaa, voisko sitä jatkaa mutta yritä käppäillä itse rauhallisemmin? Ulkoilma ja ihmisten ilmoilla olo auttaa myös omaan ahistukseen! Oletko kokeillut jo kantoliinaa tai manducaa (kantoliina tuntui minusta haavan kans eka kivemmalta).
VastaaPoistaKaikella ystävyydellä myös tämä: tutilla ei ymmärtääkseni ole mitään haittavaikutusta alle kaksivuotiailla, kun imetyskin on teillä jo täysin toiminnassa!! Mutta se oikeasti rauhoittaa toisia vauvoja tosi paljon jos imutarve on kova! Onhan niitä tutivastineita ollut jo iät ajat käytössä, että huonoa äitiä ei niiden käyttö sinusta saa :)! Tsemppiä kovasti ja pyydä tukiverkolta vaunuiluapua, nimijäiskakunteko + siivousapua... Kyllä he ymmärtävät!
Kiitos tsempeistä! Vaunuiltu ollaankin aina kun vaan mahdollista. Manducaa en ole nyt yrittänyt uudelleen, eka kokeilu päättyi aika mahtavaan karjuntaan. Pää ollut niin sumea, että en ole uskaltanut yksinäni yrittää tai jos muksu on ollut selkeästi ärtyisä jo valmiiksi.
PoistaJoo, ei kai se tutti nyt mikään maailmanlopun vempele oliskaan. Silti emmin. :/
mä olin muuten esikoisen kanssa tosi tuttipelkoinen mut legendaarinen kätilö kristiina laakso sanoi mulle, että jos se osaa jo imeä tissiä niin ei siitä tutista ole kuin hyötyä. tokalle mulla olikin tutti framilla jo sairaalasta palattua. eillä ei sit ollutkaan niin kova imutarve (hörppäs alle vartissa) niin ei innostunut tutista, mut ei mun tarvinnut koskaan olla tuttina.
PoistaVoi väsyä äitiä. Itkut ja pelot on tuttuja täälläkin, onneksi välillä kirkkaampaa ja tuntuu että koko ajan helpottaa.
VastaaPoistaMä annoin tuttiangsteilleni kenkää siinä kolmen viikon kohdalla. Rauhoittaa hurjasti eikä meidän täysimetykselle ole käynyt kuinkaan. Korvikkeella en minäkään lähtisi tainnuttamaan, mutta on oikeasti ihanan helppoa, kun tutti on tutti ja tissi on tissi. Lapsi on kyllä jo kolmesti saanut pikkutilkan pullosta lypsettyä maitoa, kun testattiin josko se osaa imeskellä pulloa.
Koita jaksaa äläkä paineistele. Kaksi pirun vaikeaa asiaa, tiedän.
Kyllä tää tästä. Aina kun väliin pulpahtaa myös niitä hyviä öitä (kuten viime yö) ja päiviä (kuten tänään), niin kummasti taas elämä hymyilee.
PoistaI so feel you...
VastaaPoistaOnneksi sulla on osallistuva mies ja muitakin apujoukkoja, kunhan vain otat ne käyttöön. Ja onneksi on joukossa niitä parempia päiviä / öitä.
Muistan niin hyvin nuo nuorallatanssija-fiilikset erityisesti ekojen viikojen ajalta (toki myöhemminkin, mutta vähän eri syistä), kun yritti keksiä ratkaisua milloin mihinkin pulmaan. Aika avuton fiilishän siitä tuli. Ainakin mulla siinä survival gamessa jäi kestovaipat ynnä muut hyvät aikomukset unholaan. Enkä kadu! Ja mitä imetykseen tulee, täysimetys on toki hieno juttu. Mutta ei ehkä niin ylimerkityksellinen lopputuloksen (= normaali, terve, kasvava lapsi) kuin saattaa kuvitella. Minulle imetysongelmien kanssa painiessa ja niitä surressa eräs ystävä totesi, että jos kahdesta pitää valita, on lapselle tärkeämpää oman äidin mielenterveys kuin tissimaito, ja tämän uskon olevan totta.
Mullahan oli myös noita ahdistus-fiiliksiä. Varmaan syynä mullakin oli hormonien lisäksi infernaalinen väsymys. Mulla oli yliväsymystä kasautunut jo ennen raskautta, raskausaikana se vain paheni jne. Nykyisin on itse asiassa paljon pirteämpi ja levänneempi olo kuin aikoihin ennen raskautta!
Viikonloppuja!
Sama se on täällä, kestovaipat on vieläkin testaamatta. No, kyllä sitä vielä ehtii.
PoistaJa ihan totta tuo, että äidin mielenterveys on se ykkönen, sitä mietin jo raskausaikana. Jännä vaan, miten väsyneenä järki tuntuu katoavan kupolista ja sitä kehittää kaikenlaisia mielenoutouksia.
Aloin lueskella sen ison pahan raskauden jälkeisen masennuksen oirekirjosta ja vähän säikähdin, mutta olen kyllä sitä mieltä, että jo pelkkä tolkuton väsymys voi (ainakin mulla) aiheuttaa samantyyppisiä oireita. Kyllä se nyt vaan pistää ahdistamaan väkisinkin, kun yöllä pisimmät unipätkät ovat vajaan tunnin mittaisia.