Etsii uutta kotia

Viime aikoina mieli on ollut raskas lemmikin takia. Mä olen aina vastustanut lemmikkien liian herkkää kiertoon pistämistä ja paasannut sen puolesta, että kun lemmikin ottaa niin siitä sitten kantaa vastuun sen loppuelämän ja koittaa tehdä kaikkensa, jotta sen elämästä tulisi kaikin puolin hyvä. No, nyt näyttää vääjäämättömästi siltä, että mun on luovuttava yhdestä lemmikistä. Toisaalta voitaisiin ajatella, että lemmikillä nimenomaan olisi parempi jossain toisessa kodissa ja näin ollen mä nyt kannan vastuuni. Silti on syyllinen olo.

Olen myös aina paasannut niistä perheistä, joissa lapsen tultua annetaan lemmikki pois tai jopa lopetetaan se. Mä pelkään, että musta ajatellaan nyt samalla tavalla, vaikka tämä tilanne ei johdu lapsesta tippaakaan. Kyseinen lemmikki tulee lapsen kanssa hyvin - ellei parhaiten näistä kaikista - toimeen, mutta lähinnä nämä lemmikkien väliset suhteet ovat edenneet siihen pisteeseen, että mun keinoilla tilannetta ei pysty parantamaan ja se on juuri nyt niin kestämätön, että näin ei voi jatkua. Kaikenlaista aktivointia ja muuta kivaa on kyllä koetettu, tuloksetta. Tämä tilannehan on siis ollut päällä jo pari, kolme vuotta ja nyt reilun vuoden oireilut ovat vain pahentuneet päivä päivältä. Kiusaajan lienee parempi jossain ainoana lemmikkinä.

Samalla kun mietin "etsii uutta kotia" -ilmoitusta, en voi estää pettymyksen tunteita myös siitä, että lemmikkihommassa meni poskelleen vähän kaikin puolin muutenkin. Haaveena ollut kasvatusharrastus ei ikinä alkanutkaan ja nyt on selvää, että tämän perheen lemmikkimäärä on tässä. Toisen lajinenkin lemmikki oli haaveena pitkään, mutta on selvää, ettei sellaistakaan voi tämän katon alle ottaa, kun perheessä on yksi stressitapaus. Oh well, tällä mennään. Onpa näissäkin hommaa, kun ovat äärimmäisen aktiivista rotua, jonka kanssa voi puuhastella kaikenlaista. Näyttelytkin on vaan näyttelylemmikin kanssa näytelty muutamaksi vuodeksi, kun se on saavuttanut korkeimman mahdollisen tittelin, vaikkei se mikään superhyperelikko olekaan. Näin ollen näyttelyitäkin voidaan harkita korkeintaan parin vuoden päästä, kun elikon on mahdollista päästä kisaamaan veteraanina. [Sanottakoon nyt vielä, että en ole erityisen kilpailuhenkinen eikä mua kiinnosta se, että elikko kerää mahdollisimman paljon pokaaleja tai ruusukkeita tai pesee muut - lähinnä niiden näyttelyiden parasta antia on aina ollut se sosiaalinen puoli ja se, että siellä näkee muita vastaavia elukoita. Tämä meidän näyttelylemmikki on yleensä aina näyttelyissä hyvällä tuulella eikä stressaa, joten sen kanssa on ollut kiva harrastaa ja esitellä rotua kiinnostuneille.] Ehkä mä voin hankkiutua näyttelyihin duuniin ja koettaa nyt panostaa entistä enemmän yhdistystoimintaan.