Olen asiaa pohtinut paljon aiemminkin, mutta eilen huomasin erityisesti, miten tiukassa jotkut lapsuudessa koetut ja opitut käytösmallit ovat. Raivasimme mukelon huonetta ja järjestelimme paikkoja, ja huomasin alussa odottavani räjähdystä. Olin ensin ihan jännittynyt ja kipsissä, koetin selvästi hissutella. Sitten tajusin, että hei, ei nyt tarvitse reagoida näin - ei ole vaaraa, että kukaan pimahtaa tai alkaa vetää hulluna viinaa kitusiinsa.
Lapsenahan isäni sai aina raivarit ja äityi hyvässä lykyssä päiviksi juomaan, kun jotain piti tehdä. Raivostumiseen riitti siis vaikka kodin siivouspäivä: useimmiten isää ei kiinnostanut tippaakaan siivota tai puuhailla kodin eteen. Väkivaltaa ei sinänsä ollut, mutta tuntui, että kaikkien piti hiippailla sukkasillaan ja olla ärsyttämättä isää yhtään enempää, ettei huuto äitynyt ihan mahdottomaksi.
Mutta ehkä tästä alitajunnasta kumpuavasta ensireaktiostakin oppii pois? Ja ehkä on myös mahdollista, ettei itse toista samaa kaavaa ja räyhää kotona niin, että muiden tarvitsee tuntea turvattomuutta tai koettaa sulautua sisustukseen?
Lapsenahan isäni sai aina raivarit ja äityi hyvässä lykyssä päiviksi juomaan, kun jotain piti tehdä. Raivostumiseen riitti siis vaikka kodin siivouspäivä: useimmiten isää ei kiinnostanut tippaakaan siivota tai puuhailla kodin eteen. Väkivaltaa ei sinänsä ollut, mutta tuntui, että kaikkien piti hiippailla sukkasillaan ja olla ärsyttämättä isää yhtään enempää, ettei huuto äitynyt ihan mahdottomaksi.
Mutta ehkä tästä alitajunnasta kumpuavasta ensireaktiostakin oppii pois? Ja ehkä on myös mahdollista, ettei itse toista samaa kaavaa ja räyhää kotona niin, että muiden tarvitsee tuntea turvattomuutta tai koettaa sulautua sisustukseen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti