Pienet sammakot

Odottajat saavat usein kuulla sammakoita toisten suusta. Mä en välttämättä jaksaisi niitä ainaisia "kumpi sieltä on tulossa?" -kyselyjä, mutta olen sitten vaan todennut aina lakonisesti, että tiedetään, mutta ei kerrota. Mä olen myös vähän jopa omaksi yllätyksekseni säästynyt mölleimmiltä lausahduksilta - ehkä mulla on vaan fiksuja ystäviä ja tuttavia. :P Ehdottomasti yleisin ensikommentti mun raskaudesta on ollut, että onpas yllätysuutinen. No, sen mä kyllä uskon, niin se oli mullekin.

(Jätän tässä nyt laskuista oman äitini sammakot, joita tippuu sitten sitäkin säännöllisemmin. Esimerkiksi kun mainitsin jotain synnytyksen jännittämisestä, niin reaktiona oli tölväisy: "No synnytys nyt ei ole homma eikä mikään.")

Kuitenkin pari hömelöä lausahdusta ja reaktiota on jäänyt mieleen. Toinen oli surullisen kuuluisa "raskaus ei ole sairaus" -toteamus höystettynä tuhahduksella, että mitä ihmettä sua nyt auttaa tarttee, kun olin kertonut liitoskivuistani ja siitä, kuinka mies oli tarjoutunut auttamaan mua (kyse oli harrastusreissusta, jota varten mies tarjoutui ottamaan vapaata töistä, että pääsisi mun avukseni - lähdin kuitenkin yksin). Tuhahdukset tulivat naiselta, joka ei ole koskaan ollut raskaana.

Toinen vähän omituinen reagointi tuli myöskin lapsettomalta ystävältä, joka mun lasketusta ajasta kuultuaan ehdotti, että tapaisimme lähellä laskettua aikaa paikkakunnalla, jonne mulla on viiden tunnin matka julkisilla. Ajankohta ei kuulemma muuten olisi ongelma, mutta mä voisin vaan ottaa vähän rauhallisemmin kuin muut. En suostunut ideaan, ylläri. Jouduin kieltäytymään tapaamisesta nyt jo aiemminkin juuri näiden liitoskipujen ja tuon pitkän matkan takia eikä sekään oikein mennyt jakeluun.

Olen oppinut nukkumaan päikkäreitä! Aiemmin varttia pitemmät päikkärit toivat ärtyisän tai uneliaan olon koko loppupäiväksi, mutta nyt olen nukahdellut sohvavaltakuntaani useampana päivänä ja nukkunut aina runsaan tunnin kerrallaan. Nam.

Tänään

Tänään on näköjään taas tällainen päivä: nivusia alkoi särkeä jo aamusuihkun aikaan. Sohvalle siis. Ongelma vaan on, että aiempi kylkiasento ei enää oikein tunnu toimivan vaan tarvitsen selkeästi lisää tyynytoppauksia.

Sain vähän täydennystä tarvikearsenaaliin. Tässä esimerkkejä:

Ostin tänään myös uusimman Vauva-lehden, jossa oli artikkeli piilevästä raskausmyrkytyksestä. Siitähän vois vaikka kehitellä seuraavan paniikin aiheen.

Lämpötila muuten laski juuri mukavasti ja alkoi sataa. Normaalisti en hurraisi, mutta nyt ihan viikonlopun perusteella täytyy toivoa, että tämän kesän lämpötilat pysyvät maltillisina.

Uni

Olen nyt nähnyt ensimmäisen synnytysunen. Unessa kaikki oli tolkuttoman helppoa: makasin kylkiasennossa, nostin vähän toista jalkaa ja muksu oli maailmassa. Ei ollut kipuja eikä tullut yhtään repeämää ja olin unessa vaan, että tämähän oli helppoa kuin heinänteko. Jostain syystä synnytyksen jälkeen ajauduin johonkin tiedotustilaisuuteen (?!) pubiin, jossa oli oluttarjoilu. Otin tuopin ja mietin samalla, että hetkinen, mähän olen juuri synnyttänyt eikä ehkä ihan vielä paranisi kippailla. Sitten totesin, että hei, olut saa maidon nousemaan ja maistoin tuopista. =)

Unen jälkeen tuli hieman taikauskoinen fiilis ja aloin miettiä, että synnytyksestä on varmaan tulossa ihan horror-kokemus.

Lehmänhermo neuvolassa

Viime viikon neuvolakäynti oli mukava. Informaatiota tuli kivasti eikä tullut sellaista "kusetuksen" tuntua. Juteltiin terkkarin kanssa imettämisestä, kivunlievityskeinoista ja synnyttämään lähtemisestä. Nyt ei tullut puhetta luonnonkansoista, mutta toki terkkari on lapsentahtisuuden kannalla, se on selvää. En jaksanut hermostua edes muutamista aavistuksen verran tuomitsevista kommenteista koskien korvikevauvoja ja äitien halua päästä helpommalla. Kuulemma myös imettävät äidit tarvitsevat vähemmän unta. ;)

Näemmä tämä raskausaika ja hormonit tekevät tehtävänsä, sillä ainakin tällä hetkellä tuntuu, että osa mun vastenmielisyydestä imetystä kohtaan on kadonnut. Mä en ole ikinä osannut pitää imetystä mitenkään luonnollisena, ja imetyskuvat ja julki-imetys on lähinnä herättänyt kuvotuksen tunteita. Enää ei ajatus imetyksestä tunnu ehkä ihan niin pahalta. Tosin en edelleenkään esimerkiksi tahdo, että synnytyksen jälkeen yksikään kätilö tulee räpläämään mun tissejäni vaan toivoisin, että saan harjoitella imetystä kaikessa rauhassa.

Sain neuvolasta mukaani myös liikelaskentamonisteen, johon pitäisi täytellä vauvan liikemääriä. Taidan kapinoida. Tuo moniste on minusta omiaan vaan lisäämään stressiä ja paniikkia ja aion tehdä liikelaskentaa aika löysin rantein. Toistaiseksi olen yhtenä päivänä joutunut vähän miettimään, että onkos siellä mahassa nyt tänään möyrytty miten paljon, mutta muina päivinä tuntuu, että liikettä on sen verran, että mitään monisteita en ala täytellä.

Nyt on messissä myös synnytyshoitosuunnitelma. Täytyy vähän mietiskellä mitä siihen täyttelisi. Kysäisin nyt myös muuten tältä vakiterkkarilta paikallisesta neuvolakäytännöstä ja sain rehellisen vastauksen kunnan rahanpuutteesta. Arvostin sitä huomattavasti enemmän kuin jotain outoa lätinää "hyvästä järjestelmästä". Tosin terkkari totesi myös, ettei hän näe tarvettakaan useammalle lääkärikäynnille normaaliraskaudessa. Synnytystapa-arvioita tehtiin kuulemma vielä joitain vuosia sitten, mutta niistä on luovuttu senkin takia, ettei niillä ole todella usein mitään tekemistä käytännön kanssa. Ihan ok selitys sekin.

Mun sf-mittani ei muuten ollut juurikaan kasvanut. Terkkari selitti sitä sillä, että beibin pää on jo sen verran kiinnittynyt lantioon. Paino oli edelleen noussut tasaista tahtiaan ja painosta sain itse asiassa kommentin, ettei terkkari ole pitkään aikaan nähnyt näin tasaista painonnousukäyrää. Me mennään melkein kaikessa tosi tasaisesti keskikäyrällä, mitä nyt tuo sf-mitta on kääntynyt loivasti alakäyrälle.

Käninää

Lapsellinen vänkytys jatkukoon. Itkettää, mutta en saa edes itketyksi, perkele. Olen yrittänyt paikata parin tunnin yöunia pitkin päivää, mutta eihän siitä nukkumisesta mitään tule. Sellaista asentoa ei ole, jossa olis just nyt hyvä olla. Alapäätä painaa, kylkiä kiristää, häpyä ja nivusia vihloo. Sohvalle saatan saada vähäksi aikaa siedettävän asennon tyynyjen kanssa, mutta voi pojat, että leviää pää tähän makaamiseen. Vituttaa maata, kun samaan aikaan kämppä kaipaisi imurointia ja tuota pyykkiäkin riittäisi.

Ja tämä saatanan valkovuoto..! Ei riitä, että hikoiluttaa, mutta kun housuihinkin lurahtelee jatkuvasti - ihanan "raikas" olo. Tulen varmasti pitämään jälkivuodostakin.

Olen haaveillut jo aika monta päivää säärten sheivaamisesta ja bikinirajan siistimisestä, mutta en ole uskaltanut yrittää. Muutama päivä sitten sain kyllä varpaankynnet leikattua, mutta seurauksena olivat mojovat alavatsakrampit.

Tällä hetkellä eniten vihaamani raskauslatteus on: "Mutta ihanaahan tämä vain on, varsinkin kun palkinto on niin hyvä!" 

Huomenna pitäisi lähteä neuvolakäynnin jälkeen mökille yhdeksi yöksi - nyt kun vielä muka voi. Jee.

Ei mitään häpyä

Niin, ja heräsin muuten klo 3 häpykipuun. Olen lukenut, napannut särkylääkettä, selaillut nettiä, ruokkinut elukat, syönyt miehen kanssa aamupalan ja nyt vois ehkä harkita uudelleen nukkumaanmenoa. Moro.

Olen puhunut

Räyh. Nyt olis varmaan aika oppia pysymään poissa tietyiltä palstoilta ja blogeistakin tai sitten koettaa vaan sivuuttaa tietyt aihepiirit kokonaan. Ihan hemmetin lapsellista ja raukkamaistakin vaahdota aiheesta, mutta en nyt pysty pitämään kielenkantoja kurissa. Nimittäin lemmikit. Ja lapset. Ja (väsyneet) äidit (ja isätkin, mutta kun ne harvemmin internetskun ihmeellisessä maailmassa avautuvat). Perkele.

Mulla on taatusti tuntosarvet liian herkillä, jos alan epäillä, että lemmikeiden tarpeista ei huolehdita asianmukaisesti. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö itse olisi tehnyt virheitä omienkin lemmikkien kanssa tai edes osannut/tajunnut aina huolehtia niiden tarpeista riittävästi. Meilläkin on pohdittu erinäisiä käyttäytymishäiriötapauksia ja pohditaan varmasti vastaisuudessakin, ja ne omatkin hermot on olleet välillä TO-DEL-LA koetuksella. Mutta. Sissos, että mua korpeaa nämä tapaukset, että uikutetaan, kun kissat pissii nurkkiin ja mouruaa öisin (oho, kissat on leikkaamattomia) tai ollaan otettu joku pieni kiva koira lapsenkorvikkeeksi ja unohdettu kouluttaa se (oho, se käy ihmisiin kiinni ja räkyttää). Eikä niitä kissoja saa leikattua tai koiraa koulutettua, kun pieni lapsi ja väsynyt äiti. Tarvitaan vaan lässytystä ja päähän taputusta. Nih.

Tai sitten se keissi, että pistetään perheen lemmikki kiertoon, kun se räppää lasta, joka saa vapaasti mennä kurmuuttamaan lemmikkiä, koska lapsi ei tajua kieltoa sadankaan toiston jälkeen. (Tämän jälkeen otetaan sitten myöhemmin totta kai uusi lemmikki, ovathan ne niin ihkuja.) Mulla ei nyt ole järisyttävää kokemusta aiheesta, mutta jotenkin vois kuvitella, että koska pienenä sen lapsen ymmärrys on rajallinen, niin sitten asiat vaan hoidetaan niin, ettei se pääse kurmuuttamaan sitä lemmikkiä! Ei se ole välttämättä helppoa, ja vahtimassa saa varmasti olla koko ajan, mutta kuka perkele sanoi, että sen pitäisi helppoa ollakaan? Mä en sitten yhtään pidä näistä tapauksista, joissa vastuu vieritetään sille eläimelle sen sijaan, että mietittäisi edes hetken verran omaa panosta asiaan.

Ja jos sen lemmikin kanssa on ylitsepääsemättömän vaikeaa, niin kyllä siitä on sitten parempi luopua, mutta kiva olis, jos uuden kodin etsintään sitten myös vähän panostettaisiin. Ja uutta lemmikkiä ei kannata ehkä ihan heti ottaa, ei ainakaan jos ei yhtään viitsi perehtyä lemmikkien lajityypillisiin tarpeisiin ja siihen, mitä lemmikin omistaminen vaatii. Jos nyt tajuaa, että lapsellakin on erilaisia tarpeita ja että lapsenkin hoito vaatii jos jonkinlaisia jippoja, niin ei luulis olevan niin tolkuttoman vaikeaa tajuta, että eläinkin elollisena olentona vaatii jotain. Ugh.

Pyykkipäivä

Mä en sitten tajua näiden liitoskipujen sielunelämää. Etukäteen arvelin, että viime viikon ostosmatka saattaisi aiheuttaa välittömästi hirvittävät kivut, mutta ei: illalla olivat kyllä nilkat turvoksissa ja paikat vähän hellänä (myös nivuset) ja seuraavana päivänä olin todella väsynyt, mutta sellaista rampauttavaa kipua ei tullut heti. Se kipu - ja liitosten natina & pauke - tuli sitten vasta päivän viipeellä ja pari päivää oli repivää häpykipua sekä noita inhottavia ääniä.

Sitten tuli taas parempi päivä ja touhuilin kevyesti - eilisilta olikin taas sitä luokkaa, että teki mieli vaan itkeä. Tänään taitaa taas olla lepopäivä. Kaappiin on varattu runsaasti pyykinpesuainetta, joten taidan alkaa heitellä noita muksun vaatteita koneeseen.

Äitiysvaatteista

Tekee mieli vaahdota muutama sana äitiysvaatteista. Olen yrittänyt selvitä mahdollisimman vähillä hankinnoilla ja kai aika kohtuuden rajoissa olen pysynytkin. Onneksi ei tarvinnut hankkia esimerkiksi talvitakkia tai mitään muutakaan takkia, kun odotus osui tällaiselle ajankohdalle. Housuja on ollut vaikea löytää, mutta housuja on vaikea löytää omissa mitoissakin. Kaikenlaiset pillihousut (ja hameet sekä mekot) ovat täysin poissuljettu vaihtoehto AINA, ja mulle oli aikamoinen yllätys, että suurin osa äitiyshousuistakin tuntuu olevan jotain slim-mallia. Suoria, siistejä housuja oli todella vaikea löytää. Niiden kanssa meinasi tulla jopa paniikki, sillä olimme menossa tilaisuuteen, joka vaati vähän juhlavampaa pukeutumista ja kaikki yhtään juhlavammat asut olivat juuri lakanneet sopimasta päälle. Bebesiltä Helsingin Kampista sitten onnistuin löytämään tarpeeksi leveät äitiyshousut, jotka taisivat olla kaupan ainoat sen malliset - ja normihintaan tietysti. Noiden lisäksi olen löytänyt kahdet "ihan okei" -housut Espritin äitiysmallistosta, mutta nekin netistä, koska Espritin liikkeissä ei näytä äitiysvaatteita olevan.

Rintaliivejä olisi voinut ostella enemmänkin, mutta olen koittanut kitkutella parilla liiveillä. Kuppikoko on kuitenkin vähän mallista ja ympärysmitasta riippuen kasvanut nyt 2-4(!) kokoa (innolla siis odotan niitä maidonnousuhinkkejä [not]...). Ihan ei meinaa normikaupasta tällaista kokoa löytyä, mutta onneksi sain Stockan ja erään liiviliikkeen alesta kahdet liivit. Muuten olisi tuntunut aika hurjalta ostella 80 euron liivejä vain tätä aikaa varten. Nyt tilasin ensimmäiset (kaarituettomat) imetysliivit ja varmaan tilaan toiset samanlaiset. Pirusti näihin hinkkeihin silti uppoaa rahaa, vaikka jotkut liivit ovat alesta löytyneetkin!

Ja miksi muuten tuntuu, että kaikki odotusajan vaatteet vaativat 30 asteen pesun? Mistä huttumateriaalista nämä kuteet on valmistettu, jos ne eivät normaalia 40 asteen pesua kestä?

Kun kukaan ei pimahtanutkaan

Olen asiaa pohtinut paljon aiemminkin, mutta eilen huomasin erityisesti, miten tiukassa jotkut lapsuudessa koetut ja opitut käytösmallit ovat. Raivasimme mukelon huonetta ja järjestelimme paikkoja, ja huomasin alussa odottavani räjähdystä. Olin ensin ihan jännittynyt ja kipsissä, koetin selvästi hissutella. Sitten tajusin, että hei, ei nyt tarvitse reagoida näin - ei ole vaaraa, että kukaan pimahtaa tai alkaa vetää hulluna viinaa kitusiinsa.

Lapsenahan isäni sai aina raivarit ja äityi hyvässä lykyssä päiviksi juomaan, kun jotain piti tehdä. Raivostumiseen riitti siis vaikka kodin siivouspäivä: useimmiten isää ei kiinnostanut tippaakaan siivota tai puuhailla kodin eteen. Väkivaltaa ei sinänsä ollut, mutta tuntui, että kaikkien piti hiippailla sukkasillaan ja olla ärsyttämättä isää yhtään enempää, ettei huuto äitynyt ihan mahdottomaksi.

Mutta ehkä tästä alitajunnasta kumpuavasta ensireaktiostakin oppii pois? Ja ehkä on myös mahdollista, ettei itse toista samaa kaavaa ja räyhää kotona niin, että muiden tarvitsee tuntea turvattomuutta tai koettaa sulautua sisustukseen?

Tavarahelvetti

Lapsi tulee kalliiksi (ylläri!). Saatiin eilen kulutettua rahaa ihan mukavasti ja silti on osa tarvikkeista vielä hankkimatta. Vähän jopa kauhistuttaa. En edes uskalla ajatella, kuinka paljon rahaa olisimme saaneet kulumaan, jos emme olisi saaneet mm. pinnistä, vaunuja ja turvaistuinta lainaan (tosin aiomme niistäkin maksaa jonkun "panttimaksun", vaikkei sitä ole pyydetty).

Tavaravuori sen kun kasvaa. Tavarat ovat edelleen odottamassa pesua ja lipastojen raivausta, pitää vähän miettiä tuota kersan huoneen järjestystäkin uusiksi. Eilisen tärkeimpiin hankintoihin kuuluivat varmaan hoitopöytä (Ikea-halpis - en tajua, miksi pitäisi maksaa useita satasia huonekalusta, jota tarvitsee ainoastaan rajallisen määrän aikaa ja joka ei edes ole mitenkään välttämätön), Manduca-kantoreppu ja hoitolaukku.

 

Mies muuten tilasi aiemmin tällä viikolla videokameran. En ole ihan varma, meneekö se jo liioittelun puolelle...

Lisää vempeleitä

Nyt kun yksi huone on tyhjennetty harrastusvempeleistä, voikin lähteä hakemaan uusia vempeleitä tilalle. Huomenna siis edessä tarvikkeiden hakumatka Oikeaan Kaupunkiin. Pitäisi vielä sitä ennen raivata kaappeja ja vihdoin saada luetteloitua nuo äitiyspakkauksen vaatteet.

Olo on pysynyt parempana kun ei huhki. Ei siis imurointia, lenkkejä tai painavia tavaroita mulle. Tukivyö helpottaa jonkun verran. Tukala olo ei ole hävinnyt mihinkään: tietysti joskus on hetken normaalimpi olo, mutta usein tukala olo alkaa jo aamupalan jälkeen. Vatsa- ja kylkinahkaa kiristää. Olen nähnyt isompiakin vatsoja näillä viikoilla, mutta mä luulen, että tämä tukaluus tulee siitäkin, että olen niin pirun lyhyt. Nyt olen jostain syystä saanut nukuttua paremmin, mutta voisinkin sitten nukkua koko ajan.

Mulla on paha aavistus, että beibi on kääntynyt takaisin perätilaan. Vois kaveri ruveta hinaamaan itseään takaisin raivotarjontaan nyt kun ehkä vielä mahtuu.

Neuvolalääkäri

Mulla oli viime viikolla mun ainokainen neuvolalääkärin vastaanotto. Täytyy sanoa, että luottamus täkäläiseen systeemiin ei ainakaan lisääntynyt. Ehkä mä olen hysteerinen ensiodottaja ja vaadin liikoja, mutta olisipa silti hauska tietää, onko tällä seudulla esimerkiksi jotenkin enemmän hätäsektioita verrattuna muuhun maahan.

Lääkäri ja terkkarihan (eri terkkari kuin aiemmin) aloittivat vastaanotolla siitä, kuinka upeaa ja mahtavaa on, että sain taannoisella päivystyskäynnilläni ultrauksen tavallaan ekstrana. Olin vähän hämmentynyt, sillä vaikka tietenkin olin kiitollinen ja tyytyväinen siitä, että tilanne tarkistettiin kunnolla, niin jotenkin pidin sitä aika luonnollisena keinona tarkistaa, ettei mikään ole vialla. Lääkäri tutki tietojani ja oli sen jälkeen sitä mieltä, ettei mulle tarvitsisi tehdä sisätutkimusta ollenkaan, koska se on jo tarkistettu pari viikkoa sitten. En kuitenkaan suostunut tähän vaan sanoin, että ehkä se tilanne olisi kuitenkin hyvä tarkistaa uudelleen (mullahan on kuitenkin kipuja koko ajan ja suppareitakin). Siis jumankauta, mun ainoa virallinen lääkärikäyntini koko raskauden aikana ja lekuri toteaa, että hän ei aio tutkia!

Kysyin piruuttani ympäripyöreästi siitä, miksei lääkäri tutki odottajia kuin kerran. Terkkari alkoi selittää, että meillä on niin mainio järjestelmä täällä, ettei odottajia tarvitse sen takia tutkia enempää (?!). Että kun jo alkuraskaudesta tehdään ultraääni- ja muita tutkimuksia, niin jos niissä ei mitään syytä ilmene, niin myöhemmin ei tarvitse tarkistella. Vähän mua jäi mietityttämäään, miten alkuraskauden ultraäänitutkimukset vaikuttavat yhtään mitenkään siihen, mikä tilanne on raskauden loppuvaiheessa tai synnytyksen kynnyksellä. Meillä ei esimerkiksi ole neuvolassa vielä kertaakaan merkitty vauvan tarjontaa neuvolakorttiin eikä siitä pahemmin ole ollut puhettakaan (vakiterkkari on kysynyt kerran, kuinka päin arvelen vauvan olevan. Onhan mulla mun arvio ja kerran on raivotarjonta todettu, mutta käsittääkseni kun se kääntyilykin on vielä mahdollista JA olen ensiodottaja, niin mistä hiivatista mä voin olla varma, miten päin se alien tuolla on?!). Monilla paikkakunnillahan tehdään myös synnytystapa-arvio raskauden loppuvaiheessa (ilmeisesti siinä on tosin se ongelma, että arvio ei ole koskaan mitenkään superluotettava) ja täällä ei. Täällä mennään varmaan arvalla kokeilemaan, tuleeko vauva ulos ja missä asennossa (jep, mulla on osittain myös asenneongelma)....

Terkkarihan sitten kysyi multa, että miten mulle tuli mieleen kysyä tuollaista. Miten niin ei? Jos muualla maassa lääkäri tarkistaa raskauden etenemisen kolmesti (ja sitä suositellaan eri lähteissäkin) ja täällä ainoastaan kerran ja muissakin tutkimuksissa säästellään, niin miten ei tulisi mieleen ihmetellä asiaa? Eikö täällä muka kukaan muu ole koskaan ihmetellyt asiaa?

Kysäisin viime viikon käynnillä myös siitä, pitääkö mun edelleen mennä paikallisen päivystyksen kautta tutkimuksiin, jos parin viikon takaisen kaltaiset kipuilu ja säännölliset supistukset toistuvat. Synnytysvastaanoton lääkärihän antoi mulle ohjeeksi, että jos vastaava toistuu, niin tilanne on hyvä tarkistuttaa uudelleen. Terkkari käski olla yhteydessä ensin neuvolaan - neuvolaan on tunnin soittoaika kerran päivässä, joten aika hyvä tuuri saa olla, että JOS tilanne toistuu, niin se toistuu juuri tuohon aikaan... Vaihtoehtoisesti pitäisi sitten kuulemma olla taas yhteydessä paikalliseen päivystykseen: eipä muuten ihan hirveästi enää toiste houkuttaisi mennä päivystysvastaanottoon istumaan neljäksi tunniksi ennen lähetteen saamista synnytysvastaanottoon.

Olen alkanut itkeskellä telkkarissa näkyville vastasyntyneille. Synnytys on alkanut pyöriä päässä.

Working mama?

Välillä mietin, että olisi kiva, jos voisi tehdä jotain duunin tynkää myös äitiyslomalla. No, firma on nyt lopetettu eikä siihen ole enää paluuta, joten ei auta. Homma oli muutenkin aika älytöntä. Mä en jotenkin edes halunnut jatkaa alalla, joka polkee friikkuja niin selkeästi. Toki asiakkaita löytyy aina uusia eikä kaikkeen pidä suostua, mutta kylläpä vaan siinä asiakkaiden haalimisessakin vie aikaa ja jostain pitäisi elanto saada. Ennen yrityksen perustamista pelkäsin myös, että alan velvollisuudentuntoisena päivystää koneella jatkuvasti. No, käytännössä niin oli vähän pakkokin.

Osa asiakkaista tuotti työtarjoukset nettiin, josta nopein namikan klikkaaja sai duunit. Välillä oli aika mieltäylentävä olo, kun kilpaili muutaman sentin duuneista: vaikka kuinka tiedostin, että minimiliksa on must-juttu, erehdyin kuitenkin tekemään muutamat duunit aivan naurettavalla palkkiolla. Siinä sai olla ylpeä itsestään ja kiitollinen töistään, kun tunnin tai parin hommista maksettiin 16 senttiä (+ alv). Ja ei, ei niitä töitä saanut tehtyä sen nopeammin, kun suurin osa ajasta meni pelkkään mekaaniseen säätämiseen.

Aivan yhtä palkitsevaa oli, kun asiakas lupasi duunit tiettyyn kellonlyömään, mutta pakottikin sitten odottelemaan yöhön asti toteamalla, että kyllä näitä duuneja joku aina suostuu tekemään (ilman erillistä päivystysliksaakin) ja että tämä on vain normaalikäytäntö (ja lisää duuneja ei tipu, jos ryhdyt hankalaksi). Koneella kun ei kuulemma tarvitsisi päivystää, ainoastaan deadlineen aikaisin aamulla pitää ehtiä. Jep. Loppujen lopuksi yöllä ei sitten tullutkaan sitä toimeksiantoa, josta oli alunperin puhetta vaan ihan toinen.

Vaippaviidakko

Yritin eilen aika pikaisesti etsiä tietoa kestovaipoista. Huoh. Kestovaippainfon keskustelupalsta on ihan loputon suo, joten luovuin melkein heti ajatuksesta löytää sieltä jotain järkevää (too much information!). Surffailin muutenkin Amazonissa huomattuani, että sieltä saa muutamia tarvikkeita Suomen hintoja edullisemmin, joten luultavasti tulen päätymään nyt siihen, että tilaan kokeeksi muutamat All-in-One-vaipat (itti bitti tutto? Tots Bots?) Amazonista. Huuto.netiäkin voisi tietysti yrittää.

Niitä muita kestovaippamalleja en lähde edes yrittämään, liikaa liikkuvia osia ja liikaa potentiaalista hermojen menetystä. Noita erilaisia AiO-vaippamerkkejä ja -mallejakin on vaan kymmeniä ja taas kymmeniä - ihan saatanallinen viidakko.

Mies sai ostotarjouksen 10 minuutin sisään siitä, kun laittoi harrastusvempeleittensä myynti-ilmoituksen nettiin. Ehkä mä kestän tämän(kin). Saahan niitä vempeleitä aina uusia, vaikka vähän taukoa pitäisikin.

Win some, lose some

Miehen harrastusvempeleet ovat ilmeisesti sittenkin lähdössä myyntiin. Harmittaa. Vieväthän ne melkein kaiken tilan yhdestä huoneesta, mutta en silti pidä ajatuksesta, että niistä luovutaan. Kaikki kiva loppuu lapsen saamiseen.

Mulle on kerrottu, kuinka isä joutui aikoinaan myymään hienon kitaravahvistimensa, että vanhempani saivat ostettua mulle pinnasängyn. Olen aina inhonnut tuota tarinaa - pitääkö oikeasti luopua kaikesta itselle tärkeästä siinä vaiheessa kun lisääntyy? Olen varmasti myös tuntenut jonkun sortin syyllisyyttä näistä tarinoista - pilasinko vanhempieni elämän? (Retorinen kysymys: tiedän, että pilasin.)

Mies vakuuttaa, että harrastusvempeleet ovat olleet niin vähällä käytöllä muutenkin, että niiden myyminen on ainoastaan järkevä teko. Minä itken. Mies sanoo, ettei tässä ole kyseessä mikään valinta perheenlisäyksen ja harrastuksen välillä ja vaikka olisikin, hän valitsisi perheenlisäyksen vailla mitään epäilyksiä. Itken vähän enemmän.

Siks' oon mä suruinen

Olen kehitellyt viime päivinä itsesäälin huippuunsa. Selvästi taas liikaa aikaa yksin neljän seinän sisällä. Yhtenä yönä sain kuitattua univelkoja, mutta nyt taas viime yö meni jollain neljällä tunnilla (parempi tosin sekin kuin vaikka kaksi tuntia). Nyt eivät valvottaneet kivut (pahemmin) tai beibin heiluminen vaan itsesääliset ja negatiiviset ajatukset.

Vaikkei saisi, niin kehitän välillä myös suunnatonta katkeruutta miestä kohtaan. Mies voi edelleen käydä töissä, harrastaa, nähdä kavereita, nukkua (!), tulla ja mennä siinä missä mä makaan nivuskivuissa kotona yksinäni pohtimassa raskautta, lasta, lapsen tarvikkeita, kodin järjestystä ja omaa surkeaa nykyisyyttä ja tulevaa. Mun menot on nyt menty vähäksi aikaa.

Ei vaan varmaan ole hirveän hyvä, kun toisen naama saa ensimmäisenä ajattelemaan, että haistapa paska. Tekee mieli aloittaa jääkausi.

Harkitsen myös katkeroitumista kaikille niille raskaana oleville, jotka saavat vielä viikolla 40 kengännauhat vaivatta kiinni, jotka eivät kävele kuin muumit ja jotka lähtevät sieltä perkeleen aerobicistä suoraan synnyttämään. Hei, ja lisätäänkö listaan vielä ne, joiden on mahdollista palata töihin äitiys- ja hoitovapaiden jälkeen? Tai ne, jotka saavat töitä em. vapaiden jälkeen tai ne, jotka asuvat paikassa, jossa on ylipäänsä jonkinlaista älyllistä elämää?

Nimi

Aikana ennen miestä, jolloin ajattelin, että en tee lapsia niin kauan kuin miehet eivät niitä pysty tekemään (= kantamaan, ulostamaan ja ruokkimaan ulokkeistaan), sain joskus päähäni nimen. Että jos joskus saisin lapsen, niin sen nimeksi tulisi x. Kas kummaa, ajatus vahvistui, kun tajusin, että olemme tehtailemassa lasta. Ehdotin nimeä myös miehelle, joka hyväksyi sen aikalailla muitta mutkitta. Mies puolestaan ehdotti toista nimeä, jonka minä hyväksyin.

Meillä ei oikein missään vaiheessa ollut nimeä toiselle sukupuolelle, vaikka mies lainasikin kirjastosta pinon nimikirjoja ja käytimme muutamia iltoja niiden selailuun ja nimien maisteluun. Sitten ultrassa paljastuikin, että tarvetta vaihtoehtoisen nimen keksimiselle ei mahdollisesti olekaan. Näin ollen meillä on ollut nimi valmiina jo aika alkuvaiheista lähtien.

Sohvapäivä

Sohvapäivähän tästä sitten tuli. Nivusia vihloo siihen malliin, että pahemmin ei uskalla revitellä. Harjoitussuppareitakin pukkaa. Sängyssä vasemmalla kyljellä makaaminen saa aikaan beibin megajumpat, joten en pysty nukahtamaankaan. Melko tajuton olo taas, kun en viime yönä saanut unta palloon kuin muutaman tunnin.

Syöttelin lukuja laskuriin ja totesin, että kohta alkaa 30. viikko. Huh. Vähän olen aistivinani itsessäni sellaista kiireen tuntua, että ehtiikö tässä nyt kaiken ennen h-hetkeä. Piru kun ei oikein pääse edes häsäämään, kun olo on mitä on. Pakko tehdä pikkuhiljaa. Jotenkin itseäkin toisinaan ärsyttää, miten kaiken nielevää odottaminen tällä hetkellä on - päähän ei suurinpiirtein muuta mahdukaan kuin tämä raskaus ja tuleva mukelo.

Musta on kuoriutunut varsinainen harakka. Jossain vaiheessa landelle muuttaessani haaveilin jopa korujen tekemisestä, mutta asia ei ikinä edennyt ajatusta ja yhtä helmikorukirjaa pidemmälle. Mun sorminäppäryyteni ja kärsivällisyyteni on kuitenkin sitä luokkaa, että parempi ehkä jättää korujen väsääminen niille, jotka sen taitavat. Olen kuitenkin jatkuvasti syynäämässä kaupoissa koruja ja kaikkea mikä kiiltää. Olen alkanut fanittaa ihan outoja värejä, kuten nyt vaikka vihreää, joka on edelleen musta tolkuttoman ruma väri, mutta jota on pakko saada. Vihreä ei lisäksi edes sovi mun kelmeälle iholleni ollenkaan, sillä olen (luonnottoman) vaalea ja iho on kauttaaltaan sellainen vihertävän läpikuultava (jep, tästä voi päätellä, että raskausaikana näytän tosi kivalta, kun verisuonet kuultavat kaikkialta läpi).

Ensimmäisen kolmanneksen muistoja

Huomaa todellakin, että on menossa viimeinen raskauskolmannes. Aamuyön unien kanssa on jatkuvasti vaikeaa, ja tänäänkin heräsin kolmelta enkä saanut sen jälkeen enää mitenkään päin unta. Hengästyn, huohotan, en meinaa saada enää sukkia tai kenkiä jalkaan, olen vaappuva rantapallo. Olen kuitenkin selvästi rauhallisempi kuin vaikkapa ensimmäisellä kolmanneksella, joka oli aika kaoottista aikaa.

Ensimmäinen kolmannes oli mulle näin jälkeenpäin ajateltuna yhtä suurta kriisiä. Kuten sanottua, raskaus alkoi aika äkkiä ja kun melko pian raskauden toteamisen jälkeen katsoin parhaimmaksi lopettaa friikkuna työskentelyn, olivat kriisin ainekset kasassa. Halusin pitää raskauden visusti salassa keskenmenoriskinkin takia, ja koska olen varmasti maailman surkein valehtelija tai valkoisten valheiden keksijä, pysyttelin aika etäällä kaikista tutuista ja ystävistä. En halunnut joutua tilanteeseen, jossa raskaus voisi paljastua. Tunsin itseni todella yksinäiseksi. Raskaus sai mut myös jotenkin sulkeutumaan kuoreeni ja olin miehellekin aika usein "älä koske muhun!" -sähähtelijä. Työttömyys sai mut tuntemaan itseni täydelliseksi luuseriksi ja mietin päivät pitkät vaan työttömyyden (ja äitiysvapaiden) jättämää aukkoa cv:hen. En kehdannut työttömyyteni takiakaan ottaa yhteyttä oikein kehenkään, olinhan ihan epäihminen. Vielä kun olin todennut, etten viihdy pikkukaupungissa tippaakaan, tuntui että teen hidasta kuolemaa. Olin sanalla sanoen sekaisin.

Aloin parkua yhdellä neuvolakäynnillä ja sain sen myötä ajan juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Jo yksi juttelukerta auttoi: teki hyvää purkaa asioita ihan tuntemattomalle ihmiselle. Solmut lähtivät muutenkin avautumaan, kun teimme miehen kanssa suunnitelman, että jossain vaiheessa sitten katsotaan muuttoa johonkin sellaiseen paikkaan, josta mäkin voin saada töitä ja jossa mä voin elää. Samoin kun uskaltauduin ottamaan ystäviin taas yhteyttä ja sopimaan tapaamisia sekä järjestämään käyntejä pois tästä tuppukylästä, niin alkoi jo olla helpompi hengittää.

Vaivainen autiokaupungissa

Uaaah, eilinen oli taas oikein kunnon vaivaispäivä. Menin typeränä riehumaan imurin varressa ja kipukohtaushan siitä seurasi. Ruokaa laittaessa alkoi tuntua nivusissa pientä jomotusta, joka yltyi äkkiä niin voimakkaaksi, että jouduin odottelemaan ruoan kypsymistä nelinkontin keittiön lattialla. Siitä sitten pikaruokailun jälkeen kyljelleen sänkyyn. Koko illan olin aivan hellänä ja koppakuoriainen katollaan -tuntemuksissa, mahaan sattui heti jos yritin turhan voimallisesti esimerkiksi makuuasennosta istumaan. Samalla kun vielä tuntui, että vatsa räjähtää ja sisuskalut puristuvat nielun kautta ulos, niin ei ollut mikään maailman paras fiilis.

Aamuyöstä heräsin tunneiksi valvomaan, kun vauva veivasi niin voimallisesti kylkiä. Olo oli jo muuten onneksi parempi, joten valvominen ei enää siinä vaiheessa haitannut. Sainpahan taas yhden kirjan luettua.

Tämä kylä on autioitumassa täysin. Täällä on ollut pari kolme kivaa pikkuputiikkia, jossa olen käynyt hipelöimässä ja shoppaamassa kaikkea kivaa pikkusälää, lahjoja ja sisustustavaraa, mutta nyt viimeinenkin näistä putiikeista on lopettamassa. Putiikit ovat kaikki lopettaneet puolen vuoden sisään. Näiden lisäksi lopettaneita liikkeitä on muitakin, ja keskusta on suorastaan törkeän näköinen tyhjine liiketiloineen ja ränsistyneine rakennuksineen. Vast'ikään myös posti lopetti toimintansa ja siirtyi kioskin yhteyteen. Masentavaa.

Meidän myynnissä olevasta asunnosta ei ole tullut yhtäkään kyselyä, joten itse ainakin alan jo asennoitua siihen, että vauva syntyy tähän kämppään. Meinaa olla ahdasta (jotenkin voisi kuvitella, että kaksi isompaa ja yksi pienempi tyyppi mahtuisivat 70+-neliöiseen asuntoon, mutta kun on noita karvakavereita ja niiden kamoja ja...). Joku päivä on otettava raivausoperaatio ja siivottava hyllytilaa lapsen kamoille, jotka ovat edelleen muovikasseissa ympäri asuntoa. Äitiyspakkaus on olkkarin nurkassa ja odottaa, että saan tavarat luetteloitua. Ajattelin vielä tehdä tilauksen johonkin nettikauppaan, että saadaan loputkin puuttuvat tarvikkeet. Bumbeez.comissa näyttäisi ainakin olevan himoitsemiani tuttipulloja (Lifefactory) ja pinnasängyn reunapehmuste (musta, niin kuin pinniskin)... Niistä pirun kestovaipoista pitäisi vielä ottaa selvää, samoin siitä onko rintapumppu oikeasti must-hankinta (eilen opin mitä maidonkerääjät ovat). Imetysliivitkin on vielä hommaamatta, mutta ei kai tässä vielä mikään kiire ole...

Kiva viikonloppu

Vappua. Koetan edelleen toipua viikonlopun messuilusta sekä sukulaisten aiheuttamasta sekasorrosta ja mielipahasta. Edelleen vahvistuu se päätös, että pidän lapseni erossa kaikesta tuosta harmista, vaikka se edellyttää välien katkaisua ja mm. sen, ettei lapsella tule olemaan toista isoisää.

Viikonloppu oli aivan superkiva, vaikka ennusmerkit olivatkin aika pahat. Kärsin lähes täydellisestä unettomuudesta reissua edeltävinä öinä ja meillä oli kaikenlaista pientä sählinkiä ennen kuin pääsimme messuilemaan aikaisin lauantaiaamuna. Loppujen lopuksi näin monia ihania vanhoja ystäviä ja vietin aikaa upeiden eläinten keskellä. Omakin elukka käyttäytyi kuin unelma ja saavutimmepa viikonlopun aikana yhden pitkäaikaisista tavoitteistamme. Mä niin pidän tästä harrastuksesta ja näistä elukoista!

Lapsimessuilla oli juuri sellaista kuin muistelinkin. En sitten suunnitelmista huolimatta kyennyt menemään kestovaippa- tai muille luennoille, ei kerta kaikkiaan hermo kestänyt niitä auvoisasti hymyileviä mammoja ja isiä. Oikeastaan mitään järkevää ostettavaa emme löytäneet, kun vaatteitakin on nyt iso kasa. Joillekin tarvikkeille on vielä tarvetta, mutta emme onnistuneet juuri sellaisia messuilta löytämään. Kestovaipoista taidan lueskella netistä... Sen verran tuli tosin hörhöiltyä, että mies osti mulle Bola-korun (!) - koru oli ihan miehen idea.

Nyt on kaihoisa fiilis, sillä viime viikonlopun kaltaiset elukkaviikonloput ovat historiaa ainakin vähäksi aikaa.