Pikkukaupungissa on joillain ihan ihmeellinen ajatusmaailma mitä täällä asumiseen tulee. Jos on tullut puhetta mun töistä tai muuten meidän tulevaisuudesta, olen aika usein sanonut, että eiköhän me hankkiuduta johonkin isompaan kaupunkiin. Jotkut eivät ole sisäistäneet asiaa lainkaan vaan ovat ehkä hämmästelleet, että eihän me voida mihinkään lähteä kun miehen työt ovat täällä. Ilmeisesti heidän mielestään nainen on aina se, joka joustaa. Tai sitten on jämähdetty niin tähän pikkukaupunkiin, että ei olla edes ajateltu, että töidenkin perässä voi (ja pitää) muuttaa. Nyt olen alkanut tokaista näille hämmästelijöille, että heidänkö mielestään mun pitäisi lojua loppuelämäni kotona työttömänä. Ei jaksa loputtomiin vääntää rautalankaa.
Rikoin lupaustani olla sekaantumatta vauvapalstoihin. Sain postaukseeni vastauksia välittömästi liudalta yltiöpositiivisuuden kannattajia, jotka viljelivät sydänhymiöitä ja lässyttivät kaiken ihanuudesta. Joo, tosi hyödyllistä vertaistukea ja silleen. (Okei, täytyy myöntää, että kehiin tuli myöhemmin myös pari ei-niin-aurinkoista eli mun kannaltani hyödyllistä vastausta, joten en mä ehkä ihan suorilla luovuta.)
Mä olen muuten halunnut lapsen. Mulla ei ole ollut - eikä ole - mitään vauvakuumetta enkä edes tiedä tulenko nauttimaan pikkuvauva-ajasta mitenkään erityisesti. Mä en kuvittele, että se on pelkkää ihanaa hattaraista vauvantuoksua ja jokeltelua vaan koetan varustautua henkisesti kaikkeen siihen raskaaseen, valvomiseen, rikkinäisiin ja vuotaviin tisseihin ja kitinään. Jotenkin aina särähtää korvaan, kun kuulee sanottavan, että kyllä se ihana vauva on sitten kaiken vaivan väärti - mä kun luulen, että se taapero sitten vähän myöhemmin saattaa ehkä olla kaiken väärti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti