Yleensä kuulee vaan onnistuneista muutoista kaupungista maaseudulle. En ole nettimaailmassakaan juuri törmännyt kertomuksiin siitä, kuinka siellä maalla ei sitten loppupelistä ollutkaan niin idyllistä kuin etukäteen kuvitteli ja kuinka elantoa on vaikea hankkia. Mullahan oli varasuunnitelmana landelle muuttaessa myös "loiva alanvaihto", joka sitten olisi kuitenkin vaatinut ensin etukäteisopintoja esimerkiksi avoimessa yliopistossa (vaatimuksetkin ehtivät tiukentua ennen muuttoa) sekä mahdollisesti vuoden tai parin yliopisto-opinnot. Tätä alanvaihtoa ehdin pohtia melkein pari vuotta, mutta sitten viimein tulin tulokseen, että koska ala ei hirveänä kiinnosta, niin motivaatiota ei ole aloittaa opintojakaan.
Mietin lisäksi ihan periaatteellisella tasolla, että miksi hitossa mun pitäisi seitsemän vuoden opintojen jälkeen vielä opiskella uusi ammatti ja olla kerryttämättä eläkettäni, varsinkin kun sitä eläkettä ei kerry nyt äitiyslomankaan (tai työttömyyden) aikana - ja varsinkin kun mies on parin hassun opiskeluvuoden jälkeen alle parikymppisenä päässyt kiinni "oikeisiin töihin" kun taas itse olin vähän vajaa 30 kun sain elämäni ensimmäisen oikean työpaikan (tein kyllä töitä opintojen ohessa, mutta en oman alan eikä sellaisista satunnaisista duuneista kauheasti eläkettä kertynyt). Tokikaan ei ole miehen vika, että opiskelin niin pitkään ja sellaiselle alalle, mutta joku kohtuus silti. Nytkin on nöyryyttävää, kun ei tuo omaa osaansa talouteen. Kotihoidon tuella sitä vasta mukavaa mahtaa ollakin, kun saattaa jo joutua pyytämään mieheltä taskurahaa omiin menoihin...
Sokerirasitus ei ollut niin paha kuin etukäteen pelkäsin. Hoitaja otti verikokeet todella näppärästi (näppärämmin kuin edellinen verikokeitten ottaja) eivätkä ne olleet ollenkaan paha rasti. Sen sijaan hienoista epämukavuutta aiheutti se, että labran odotusaula oli ihan täyteen ammuttu ja haisi lähinnä eltaantuneelta mummolta. Hoitaja kyllä pahoittelikin, että viime aikojen muutosten takia heillä ei ole enää tiloja, jonne voisi mennä lepäämään ja monille raskaana oleville sokerirasitus voi olla kirjaimellisesti rasitus. Itselle tuli sokerilitkun nauttimisen jälkeen hirvittävän väsynyt olo ja jonkun verran huimasikin; odotusaulasta lähti ainakin yksi odottava äiti koputtelemaan näytteenottohuoneen ovelle huimauksen takia.
Nukkuminen on taas viime päivinä ollut pinnalla. En saa nukuttua kaikkine katkoksineen kuin ehkä kuusi tuntia yössä ja nyt alkaa tuntua, että enemmänkin voisi nukkua. Välillä olen kyrtsä otsassa ja kateellinen miehen unenlahjoille, kun se vetelee helpostikin semmoiset 10 tuntia unta yössä. Vauvavuodessa eniten pelottaakin juuri unettomuus: jos mun on välillä vaikea nukkua ihan normaalistikin, niin miten sitten, kun vauva herättelee öisin? Nytkään, kun herään vessaan tai jaloittelemaan, en välttämättä nukahda heti uudelleen vaan ensin on pakko ottaa kirja käteen ja lukea ainakin muutama sivu. En myöskään tähän mennessä ole oppinut nukkumaan päiväunia vaan menen ihan sekaisin, jos nukun päivällä enemmän kuin vartin. Päiväunet vievät välittömästi myös yöunet ja samoin mun on vaikea nukahtaa, jos illalla on paljon ohjelmaa.
Mietin lisäksi ihan periaatteellisella tasolla, että miksi hitossa mun pitäisi seitsemän vuoden opintojen jälkeen vielä opiskella uusi ammatti ja olla kerryttämättä eläkettäni, varsinkin kun sitä eläkettä ei kerry nyt äitiyslomankaan (tai työttömyyden) aikana - ja varsinkin kun mies on parin hassun opiskeluvuoden jälkeen alle parikymppisenä päässyt kiinni "oikeisiin töihin" kun taas itse olin vähän vajaa 30 kun sain elämäni ensimmäisen oikean työpaikan (tein kyllä töitä opintojen ohessa, mutta en oman alan eikä sellaisista satunnaisista duuneista kauheasti eläkettä kertynyt). Tokikaan ei ole miehen vika, että opiskelin niin pitkään ja sellaiselle alalle, mutta joku kohtuus silti. Nytkin on nöyryyttävää, kun ei tuo omaa osaansa talouteen. Kotihoidon tuella sitä vasta mukavaa mahtaa ollakin, kun saattaa jo joutua pyytämään mieheltä taskurahaa omiin menoihin...
Sokerirasitus ei ollut niin paha kuin etukäteen pelkäsin. Hoitaja otti verikokeet todella näppärästi (näppärämmin kuin edellinen verikokeitten ottaja) eivätkä ne olleet ollenkaan paha rasti. Sen sijaan hienoista epämukavuutta aiheutti se, että labran odotusaula oli ihan täyteen ammuttu ja haisi lähinnä eltaantuneelta mummolta. Hoitaja kyllä pahoittelikin, että viime aikojen muutosten takia heillä ei ole enää tiloja, jonne voisi mennä lepäämään ja monille raskaana oleville sokerirasitus voi olla kirjaimellisesti rasitus. Itselle tuli sokerilitkun nauttimisen jälkeen hirvittävän väsynyt olo ja jonkun verran huimasikin; odotusaulasta lähti ainakin yksi odottava äiti koputtelemaan näytteenottohuoneen ovelle huimauksen takia.
Nukkuminen on taas viime päivinä ollut pinnalla. En saa nukuttua kaikkine katkoksineen kuin ehkä kuusi tuntia yössä ja nyt alkaa tuntua, että enemmänkin voisi nukkua. Välillä olen kyrtsä otsassa ja kateellinen miehen unenlahjoille, kun se vetelee helpostikin semmoiset 10 tuntia unta yössä. Vauvavuodessa eniten pelottaakin juuri unettomuus: jos mun on välillä vaikea nukkua ihan normaalistikin, niin miten sitten, kun vauva herättelee öisin? Nytkään, kun herään vessaan tai jaloittelemaan, en välttämättä nukahda heti uudelleen vaan ensin on pakko ottaa kirja käteen ja lukea ainakin muutama sivu. En myöskään tähän mennessä ole oppinut nukkumaan päiväunia vaan menen ihan sekaisin, jos nukun päivällä enemmän kuin vartin. Päiväunet vievät välittömästi myös yöunet ja samoin mun on vaikea nukahtaa, jos illalla on paljon ohjelmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti