Vauvavuoden puoliväli on ohitettu. Hullua. Nyt meillä on menossa syömään opettelu: soseista poika ei tajua yhtään mitään, mutta sormiruokailu onnistuu. Olen kyllä tarjonnut enemmän kuin 1-2 ruoka-ainetta näin alkuun, vaikka ajattelinkin lähteä maltillisesti liikkeelle.
Etukäteen tunsin jonkinlaista riemua ja ylpeyttä kuuden kuukauden täysimetyksestä, mutta kun se kuusi kuukautta oikeasti pamahti plakkariin, ei enää tuntunutkaan paljon miltään. Alkoi varmaan tämä seuraava vaihe stressata. Tiedän jo nyt, että jos vauvavuoden päätteeksi toivon tehneeni jotain toisin, niin yksi päällimmäisistä toiveista on, että kunpa olisin osannut ottaa rennommin. Vaan en näytä osaavan.
Kävimme eilen myös 6 kk neuvolassa. Etukäteen ajattelin ottavani puheeksi etenkin pojan vatsan toiminnan sekä ruoka- ja unijutut. Ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin. Kaikkia em. asioita kyllä sivuttiin, mutta session pääpuheenaiheeksi nousi yllättäen - tadaa - vesirokko. Täti nimittäin hogasi punnituksen yhteydessä pojan niskasta pienen punaisen pisteen. Huomasin sen itsekin ja pistin mielessäni harmittoman & hetkellisen ihoärsytyksen piikkiin. No, tädin mielestä se oli alkava vesirokko ja poikakin tuntui selvästi lämpimältä. Seurasi pitkä yksinpuhelu vesirokon hoidosta. Tarvittaessa kuulemma lääkäristä Atarax-resepti kutinaan. Tarvitseeko edes kertoa, että kotiin saavuttaessa kyseisestä punaisesta pisteestä ei ollut tietoakaan?
Pojan vatsan toiminnasta täti totesi: "Ei se varmaan mitään allergista voi olla. Anna vaan nyt soseita ja puuroa äkkiä. Puuroa voi keittää ihan kaurahiutaleista." Unesta: "Nyt on kuusi kuukautta täynnä, joten voitte alkaa kouluttaa. Rintavauvat osaavat olla vaativia, mutta ei tuollainen peli enää vetele. Koulutatte sen nyt nukkumaan." Just. Sama täti siis kuukautta aiemmin kehui kuinka ollaan hienosti edetty lapsentahtisesti ja haukkui mulle kaikkia, jotka sysäävät lapsensa liian aikaisin hoitoon, ruokkivat korvikkeella ja koettavat kouluttaa omaan rytmiinsä. Nyt kun maaginen puoli vuotta on täynnä, täytyisi siis alkaa kouluttaa.
Mies lähti reissulleen. Pelottaa ihan saakelisti, koska olen reilusti univelan puolella. Eilinen päivä meni surressa sitä, että poika ei koskaan opi syömään ja kuolee nälkään. Univelka kun aina tarkoittaa ylenpalttista synkistelyä. Tänä aamuna mietin jo opiskeluajan epäonnistuneita tenttejä (!) ja kelasin, miten olenkaan epäonnistunut elämässäni ihan kaikessa.
Poika nukkuu yleensä aamupäiväunilla sen pari tuntia - nyt tuli herätys tunnin jälkeen, mikä lupaa "hyvää". Anoppi on kuulemma tulossa iltapäivällä nukuttamaan poikaa, mutta mietin pitäisikö perua koko juttu. Vaivaa luottamuspula ja pelkään, että se suurinpiirtein kaappaa pojan jonnekin ja syöttää sille suklaata ja lehmänmaitoa.
Hiiohoi, meilläkin on hei noita näppyjä. Tulee ja menee ja mietin jo hetken, otanko asiakseni ja hinaan lapsen vaikka lääkärin pakeille (omavastuut täynnä :)) niiden alkuperää selvittämään. Lapsi on iloinen, reipas ja kuumeeton - annoin olla. Ei aavistustakaan mitä ne on, mutta eiköhän me tahoillamme hoksata jos lapsella on jokin hätänä.
VastaaPoistaTeidän terkka taitaa olla kaveri meijän terkan kanssa. Tosin tää meidän ei oo oikein koskaan ollut kiva.
Ihan tollasen "vinkkien" tai "neuvojen" tai "käskyjen" takia mä en neuvolassa meidän asioista, kuten nukkumisesta, avaudu. Mulle on ihan riittävästi nämä loputtomat makuutusneuvot (pitäisi varmaan kesken keittiöstä olkkariin rullauksen käydä aina kääntämässä toi mahalleen kun on kieppuminen kesken).
Sormiruoakailu on jees - jostain luin, että "jokainen äiti tietää millaista on yrittää saada sosetta tiukasti kiinniolevaan suuhun". No en tiedä enkä välitäkään tietää.
Onnea puolikkaasta! Koita saada nukuttua!
Joo, siis vaikka ylihysteerinen kaikinpuolin olenkin, niin se näppy ei minusta etäisestikään tuonut mieleen vesirokkoa. Pojalla on toisessa poskessa pari hormoninäpyn jäämää, jotka täti myös diagnosoi rokoksi. Ei me päästy edes väliin sanomaan mitään, kun se alkoi hösöttää sen diagnoosinsa kanssa. Oven ulkopuolella todettiin yhdestä suusta toisillemme: "Ei sillä mitään rokkoa ole."
PoistaMeillä on just tuo "kiinni olevan suu" -keissi. Jos se sattuu avautumaan, ruoka tippuu saman tien pois. Ei tunnu kauhean hyvältä alkaa pakottaa ruokaa kurkusta alas. Omasta kädestä jos saa syödä, makustelee ja jauhaa ikenillään.
I feel for you! Niin tuttua, että kun yhdestä stressin aiheesta pääsee, niin seuraava alkaa kaataa seiniä niskaan. Meidänkin tytön piti olla päiväkuiva, unitutiton ja nukkua kiltisti isojen tyttöjen sängyssä ennenku veli ulostautuu. No nukkuu se siellä sängyssä tuurillaan, mut tuttia ei oo ees yritetty viedä ja pottaan saadaan järjettömällä tsägällä pissa joskus, kakasta ei puhettakaan. What ever, voimat on loppu, joten eläkööt niinku pellossa. Tuskin se pilalle menee...
VastaaPoistaSosetta tai sormiruokaa, kyllä se luonto tikanpojan puuhun ajaa ja ruokaa alkaa upota ennemmin tai myöhemmin, lusikalla tai ilman. Ei tietty lohduta pätkääkään nyt - I know. En muuten tiedä minäkään mitään soseen lykkimisestä tiiviisti napitettuun suuhun. Ei ole tähän kahteen vuoteen tuo lapsi tajunnut ruoasta kieltäytyä, yksittäisiä tuumauskertoja lukuunottamatta.
Vannota anoppia, ettei vauvalle anneta mitään syötävää. Mä vannotin ja valitin koko ekan vuoden, mut aika hyvin mummot oppi olemaan syöttämättä sitä lasta ihan random-jutuilla. Helpoimmalla kuitenkin pääsi, kun antoi mummon syöttää jotain jo hyväksi todettua, niin ei sitten tarvinnut salaa syöttää pullaa ja kahvia. Mut ärsyttäväähän tuo kyllä on, kun ei voi luottaa turhanpäiväsen hössötyksen takia. Pari kertaa oon ite joutunut sanomaan aika rumastikin, mut ehkä ne jo alkaa uskoa, että se on MEIDÄN lapsi, ei mummojen. Itseasiassa oon pari kertaa kieltänyt antamasta lapselle jotain ihan vaan muistuttaakseni, että minä määrään. Olen lapsellinen joo...
Voimia ja hyviä unia sekä äidille, että poikaselle toivotellen,
Piia
Joo, ja vielä kun se stressi aina yltyy unenpuutteen seurauksena. Järjellä toki tajuaa, että kyllä tuo jätkä ennen pitkää alkaa syödä kunnolla, mutta sitten väsyksissä menettää toivcnsa jo heti alkumetreillä. Aina ei kannattaisi kauheasti suunnitella, kun eivät nämä tuppaa niiden suunnitelmien mukaan elämään kuitenkaan. ;)
PoistaEikä taatusti mee pilalle teidänkään tyttö, kyllä nuo kehitysaskeleet vielä luonnistuvat! Jaksamista!
Meillä tämä jantteri sulkee suunsa hyvinkin tiiviisti lusikan lähestyessä. Saapa nähdä, olen huomannut, että jo pelkkä maidon juonti on ollut välillä häiriöille altista puuhaa, joten voi olla, ettei tästä syömishommastakaan ihan helppoa tule.
Ja saapa nähdä mitä anopin nukuttamishommasta nyt tulee. Sille joutuu joitain asioita selostamaan aika monta kertaa ennen kuin menee jakeluun ja nytkin tää nukuttaminen kuulosti taas vähän siltä, että...nojoo. Anoppi ei oo millään uskonut, että poika ei nuku ja nukahda tuosta noin vaan sormia napsauttamalla. Toki nämä päiväunet ovat nykyään helpompia, mutta kun en taas tiedä mihin se aikoo tuon pojan raahata (menivät siis ajelulle, muka). Kuulosti vähän siltä, että lähtee poikaa näyttämään johonkin ja jos mä sen saan siitä kiinni, niin voi olla, että en enää ota avun tarjoamista vastaan.
Ja mä teen ihan varmaan saman tuossa syömishommassa eli pyrin kyllä muistuttamaan, että MEIDÄN lapsi, ei teidän. Mä en vaan aina osaa olla poliittisesti kovin korrekti, jos tarpeeksi menee kuppi nurin ja se vähän pelottaa. Toistaiseksi olen pitänyt kaikki mölyt mahassa.
Kuittaa noi neuvolan läpät olankohautuksella. Mä täysimetin 6kk ja menin töihin 8kk, kyl keskari siinä välissä oppi vetämään kiinteitä niin että pärjäsi puolen desin lounasmaidolla klo 16 saakka, kun sit imetin iltaisin paljon. Sä tiedät perusasiat ja tunnet lapses, joten annan mennä oman fiiliksen mukaan ruoka- ja uniasioissa.
VastaaPoistaJoo, järki kuittaa jutut olankohautuksella, höttöaivo ärsyyntyy. Ja siis kyllähän mulla oli mielessä kysyä jonkun sortin "unikoulusta" (hellävaraisesta sellaisesta), koska musta olis hienoa, jos isäkin vois osallistua joskus nukutuspuuhiin ym., mutta jotenkin toi koulutuksen hokeminen tökki vastaan.
Poista