Palkokasvi nenässä

Meillä on vissiin menossa joku eroahdistuswhateverhässäkkä. Lapsukainen alkoi tänään parkua aivan lohduttomasti, kun poistuin kesken kaiken suihkuun ja lapsi jäi isänsä kanssa kahden - ihan kyllä siihen samaan kylpyhuoneeseen (isänsä lajitteli pyykkejä). Ilmeisesti mun häviäminen verhon taa oli liikaa. Ei auttanut mun sanallinen rauhoitteluni eikä isän syli ja lohdutus vaan jäpikkä rauhoittui ja alkoi hymyillä aurinkoisesti vasta kun avasin verhot. Myöskään mun satunnaiset aamupäiväuneni eivät meinaa onnistua, kun iskän seura ei tunnu olevan oikein lapsen mieleen. Heti kun äiti ilmaantuu näköpiiriin, kitinä lakkaa. Kaipa tämä vaihe jossain vaiheessa menee ohi.

Meidän piti viettää miehen poissa ollessa lauantai- ja sunnuntaipäivät mun äidillä. Äiti tarjosi taas yli-innokkaana apuaan, joten ajattelin, että miksipä sitä ei nyt voisi ottaa vastaan. Tarjolla oli oikein vaunulenkitystä ja muuta seuranpitoa, minä pääsisin kuulemma nukkumaan ja lepäämään. Ei vaan oikein taas ottanut onkeen.

Lauantaina äidille ilmaantui korjausmies porineen ja muine työkaluineen pojan aamupäiväuniaikaan eli aikaan, jolloin se ottaa päivän pisimmät päikkärit ja mun olis mahdollista ottaa myös unta kuulaan, jos joku vaan huolehtii itkuhälyttimestä ja pojan otosta sisälle. (Korjausmiehen tulo on taatusti ollut tiedossa ainakin edellisenä päivänä - olisin voinut olla kiitollinen ko. tiedosta, koska rennompaa mulla olis ollut kotona ilman jotain poran surinaa.) Iltapäiväksi äiti oli kutsunut porukkaa syömään. En sitten nukkunut. Paljon mainostettu vaunulenkki kutistui vastentahtoiseksi lyhyeksi nukutustyöntelyksi ja iltapäiväsyöminkeihinkin valmistautuminen aiheutti suurta stressiä ja napinaa. (Miten yhden, anteeksi nyt vaan, suhteellisen yksinkertaisen aterian laittamiseen saa kulutettua tunteja ja taas tunteja aikaa ja järkyttävän määrän ahdistusta? En vaan käsitä. Miksi pitää kutsua ihmisiä syömään, jos se ruoan laittaminen on joku ylitsepursuavan vaikea operaatio?) Väsytti kuulemma aivan hirvittävästi.

Meidän ollessa lähdössä lauantaina, äiti kysyi voitaisiinko tulla seuraavana päivänä myöhemmin, koska hän haluaisi nukkua (myöhään). Olin hämmentynyt. Pääsimme jonkunlaiseen kompromissiin ajasta, mutta sanoin, että se olisi aivan ehdoton takaraja, koska vaunut jäisivät äidille ja näin ollen meidän olisi tultava aamupäivänukutukselle heille. Aamu koitti eikä ketään kuulunut. (Joo, olen inhottavasti kyydin varassa, mutta hei, mulle tarjottiin apua enkä suinkaan alunperin itse lähtenyt näitä kuvioita suunnittelemaan tai pyytämään!) Lopulta äidin mies tuli ja pahoitteli nukkuneensa pommiin. Äiti oli kuulemma ollut jo tunteja hereillä muttei ollut viitsinyt lähteä hakemaan.

Mulla meni herne nenään. Täysin. Äidin luona tein melko dramaattisen poistumisen: pakkasin mun sinne edellisenä päivänä jättämäni kamat, pistin pojan vaunuihin ja niin tultiin takaisin kotiin hyvinkin vikkelään! (Ja hei, pisteet mulle, en ollut meikannut, joten tulin kylän halki ihan ilman meikkiä, päiväsaikaan! Enkä kuollut!) Tuli erittäin selväksi, että olen epäkelpo tytär - äitihän ei halua muuta kuin auttaa ja tekee aina kaikkensa meidän lasten ja lastenlasten eteen. Hänhän olisi lähtenyt viemään poikaa ulos - paha vaan, että kyseinen poika oli siinä vaiheessa nukkunut turvakaukalossaan jo 45 minuuttia (josta suurimman osan meillä sisällä eteisessä, kun odotin jotakuta saapuvaksi), kun aamupäiväuniaika oli alkanut jo vähän aikaa sitten.

Mä en oikein vieläkään ymmärrä. Tokihan äidin erikoislaatuisuus on ollut tiedossa vähän turhankin pitkään, mutta aina se jotenkin vaan pääsee siitä huolimatta yllättämään. Että vaikka taannoinen interventio kuulostikin kivalta, niin kivaahan siinä oli oikeastaan vaan se puolet eli mun siskoni, jonka sentään tiedän esittäneen asian täysin vilpittömästi.