Murjotusta

Nyt on pakko tehdä jotain. Olen ihan viittä vailla liukumassa todelliseen alennustilaan. Mikään ei huvita, mitään ei jaksa tehdä, mikään ei kiinnosta. Tulevaisuus näyttää vähintäänkin harmaalta, jos nyt ei ihan mustalta. Nyt kun lapsen isä on ollut kotosalla, se on hoitanut päivisin ehkä 85 % kaikista lapsen hoitoon liittyvistä jutuista, mä istun vaan sohvalla ja painelen F5:ta läppäristä tai heilun virtuaalifarmeillani.

Meidän pitää jossain vaiheessa käydä hakemassa lapselle turvaistuin. Tekisi samalla reissulla mieleni käydä pyörimässä Kaupungissa muutenkin (prkl, kun olis kiva hankkia tuotteita muutenkin kuin ainaisista nettikaupoista!), mutta tänään vihdoin meni tajuntaan, että ehkä ihan just nyt ei ole paras aika. Tai siis no joo, nyt jos olisin reipas, niin toteaisin, että ei kun vaan ravintolaan lapsen kanssa ja lapsi syömään omin sormin & päiväunet lennossa, mutta en usko hetkeäkään, että homma toimis noin letkeästi. Onhan poikanen toki kehittynyt, mutta aiemmillakin reissuilla se on halunnut lopulta mussuttaa tissiä tunnin välein eikä ole viihtynyt vaunuissa. Tietysti voisi jo harkita rattaiden ottamista käyttöön, mutta siinä pelkään sitä, että sen jälkeen poika ei suostu enää oleilemaan vaunuissa ollenkaan (tai mistä minä tiedän!). Kantaminenkin on tietysti vaihtoehto, mutta nyt on sellaiset kelit, että vaatetuksesta tullee ongelma rampatessa kaupoista sisään ja ulos. Että jos sitten vaan hakemaan se turvaistuin ja vauhdilla kotiin murjottamaan. Teen varmaan asioista tarpeettoman hankalia, ja lapsikin varttuu ilman mitään virikkeitä (siitä tulee varmaan joku susilapsi), mutta näin näemmä meillä.

Pelkäsin hepuleita, mutta piti katsoa Kakkosen A2 Teema: Äidit töihin!. Rupes itkettämään, kun Rusanen alkoi höpöttää. Muuten ei hirveästi uutta auringon alla. Melkein kallistuisin kiintiöiden kannalle. Meillähän ei nyt ole paljon valinnanvaraa eli mä jään itsestäänselvästi hoitovapaalle, kun mulla ei ole töitä. Ajattelin etukäteen ja ajattelen edelleen, että lapsen ehdoilla mennään siinä, milloin se on valmis kodin ulkopuoliseen hoitoon. Nyt kun sitä katsoo, niin ei ihan heti. Toisaalta pelkään ihan helvetisti jonkinlaista syrjäytymistä ja tutkinnon ja ammattitaidon vanhentumista enkä ihan järisyttävästi pidä tämänhetkisestä ameebaolostakaan, mutta en voi kuitenkaan kuvitella, että laittaisin tuota lasta hoitoon esimerkiksi vielä vuotiaana.

Hain tänään kirjastosta varaamani kirjan. Pääsee taas märehtimään äititraumoja Felicia Feldtin Näkymättömän tyttären parissa. Ensituntuma kirjaan on lievästi miäälenvikanen (luin lapsen vieressä ennen kuin nukahdin - en tiedä nukahtiko lapsi, mutta 45 minuuttia myöhemmin se möllötti silmät lautasina vieressä). Toisaalta vituttaa, että mulla on edelleen joku maaninen ja sisäsyntyinen taipumus havitella itselleni kaikenlaisia äitiydestä, lapsuudesta ja vanhemmuudesta kertovia opuksia, vaikka toisaalta olen kyseisiä aiheita kurkkuani myöten ihan täynnä. Taisin varata jonkun uniaiheisen kirjan, mutta sen jälkeen voisi tehdä periaatepäätöksen, että seuraava kirja tulee olemaan joku, joka ei liity suoranaisesti lapsiin. (*

Joo. Vielä lyhyesti unista. Mä en usko, että tällä hellällä metodilla mennään välttämättä kauhean pitkälle. En vaan tiedä raatsinko kokeilla mitään muutakaan, ehkä voin yrittää rajoittaa yöimetysten kestoja pikkuhiljaa. Homma vaan näyttää olevan nyt niin, että kyseessä ei ole ihan pelkkä tissiassosiaatio vaan lapsi syö myös nälkäänsä eikä malta päivisin imutella tarpeeksi. Taienminätiedä.

Nappasin muuten Leopardikuningattarelta ikähaasteen. Tuossa laskelmia tehtyäni honasin, että kyseessä olikin tietyllä tapaa ihan merkittävä vuosi. Mutta siihen paneudun mahdollisesti huomenna.

*) Ei kun perkele, muistin just, että varasinhan mä sen Äitikortinkin. Damn.