Unesta, kuumeesta ja neljästä seinästä

Ylläripylläri, lapsen nukkumisasiat ovat päivittäin mielessä. Olen ruvennut vähän kallistelemaan sille kannalle, että jossain vaiheessa lapsentahtisuus saattaa pyllähtää lasta - ja vanhempia - vastaan. Alan myös uskoa, että olen opettanut pojalle heräämisen jalon taidon, koska olen aina sen ährystäessä tuupannut vaan tissin huuleen enkä antanut sen edes opetella, että ilman hinkkiäkin voi nukahtaa. Toisaalta tietysti on mahdollista, että ajan myötä ja lapsen kasvaessa se oppii tuosta hinkkiehdollistumisesta omin päin poiskin, mutta vähän tuntuu siltä, että poisoppimista saatetaan joutua avustamaan. Sinällään on kyllä hassua, että heräily tässä mittakaavassa alkoi sen jälkeen, kun poika nukahteli sujuvasti ilman tissiä useina iltoina.

Kävin lainaamassa kirjastosta "vauvakuiskaaja" Tracy Hoggin opuksen. Lueskelin pikaisesti läpi kirjan nukkumisesta kertovan osion ja kävi hyvin selväksi, että Hogg ei ole Searsien kannattaja. Luultavasti Hogg menisi Searsin kategoriaan "vauvakouluttajat". Hogg luonnollisesti vastustaa vauvan nukuttamista (ehdollistamista) tissille tai vaikkapa äidin seuraan ja on sitä mieltä, että vauvan paikka on omassa sängyssä. Vauvaa ei myöskään pitäisi kanniskella tai heijata uneen. Vauvalle ei tulisi uhrata kaikkeaan.

Hogg heittää sen verran toiseen äärilaitaan juttuineen, että lueskelen kyllä kirjan läpi ja koetan nappailla hellävaraisia vinkkejä, mutta jonkun verran alkoi heti ärsyttää paasaukset siitä, kuinka vauva tulee tyrkätä heti hoitoon ja huolehtia etupäässä omista tarpeista.

Elizabeth Pantleyn unikirja pitää laittaa varaukseen. Saa nähdä, onko siitä yhtään enempää hyötyä.

Edellisen postauksen vauvakuumeiluun lisätäkseni täytyy vielä todeta, että mielellänihän mä odottelisin ennen kuin edes harkitsisin toista, mutta kun tulee toi ikä vastaan. Mä en toisaalta ole mikään pienen ikäeron vankkumaton kannattajakaan: mun siskolla ja mulla on kahdeksan vuotta ikäeroa ja ollaan kuin paita ja perse, ollaan oltu aina. Tiedän monia sisaruksia, joilla on pieni ikäero ja jotka eivät ole missään tekemisissä keskenään eivätkä voi sietää toisiaan, joten ei se ikä aina sanele sisarusten välejä.

Odottelisin mielelläni myös siksi, että pääsisin vähäksi aikaa pois kotoakin, niin radikaalilta kuin se kuulostaakin. Mä olen kökkinyt nyt neljän seinän sisällä yli kaksi vuotta: ensin friikkuhommissa ja paniikissa päivystäessä koneen äärellä milloin töitä ilmaantuu ja nyt sitten tämän "lapsiprojektin" tiimoilta. Annan toisaalta itselleni pojoja, että olen kestänyt näinkin hyvin. Ei musta silti mitään pesunkestävää kotiäitiä saa niin että kestäisin ainakaan kovin hyvin useita vuosia kotosalla.

Pitäis (niin, aina vaan pitäIS!) nyt aktivoitua ja koettaa hilata luunsa vaikka sinne perhekahvilaan. Mun asenneongelma vaan tulee siinä vähän vastaan, kun en enää jaksa oikein edes teeskennellä, että kyllä mä tänne pikkukaupunkiin sopeudun. No en sopeudu. Senkin takia tuntuu omituiselta lähteä jonnekin sosiaalistumaan - mä pystyn jo näkemään sieluni silmin ne piinalliset hetket, kun tulee puhe jostain "kivasta kesäkaupungista" tai kun mulle ehdotetaan, että josko vaikka hankkiutuisin lähihoitajaopintojen pariin. Juuen.

Olen vähän heräillyt tässä tajuamaan, että kotihoidon tuen päivät lähestyvät kiihtyvää tahtia. Pääsen pyytämään karkkirahaa mieheltä. Tulevaisuus nyt näyttää miten kauan aion kotona olla - en usko kuitenkaan, että ollaan viemässä vielä vuotiasta hoitoon. Sitä paitsi jotenkin tuntuu, että ei mulle niin helpolla löydy enää niitä töitäkään.

Mulla on mahdollisesti plääni lähteä huomenna kaupungille siskon kanssa ja jättää lapsi siksi aikaa isällensä. Jaiks. Se menee rikki!