torstai 10. tammikuuta 2013

Unesta, kuumeesta ja neljästä seinästä

Ylläripylläri, lapsen nukkumisasiat ovat päivittäin mielessä. Olen ruvennut vähän kallistelemaan sille kannalle, että jossain vaiheessa lapsentahtisuus saattaa pyllähtää lasta - ja vanhempia - vastaan. Alan myös uskoa, että olen opettanut pojalle heräämisen jalon taidon, koska olen aina sen ährystäessä tuupannut vaan tissin huuleen enkä antanut sen edes opetella, että ilman hinkkiäkin voi nukahtaa. Toisaalta tietysti on mahdollista, että ajan myötä ja lapsen kasvaessa se oppii tuosta hinkkiehdollistumisesta omin päin poiskin, mutta vähän tuntuu siltä, että poisoppimista saatetaan joutua avustamaan. Sinällään on kyllä hassua, että heräily tässä mittakaavassa alkoi sen jälkeen, kun poika nukahteli sujuvasti ilman tissiä useina iltoina.

Kävin lainaamassa kirjastosta "vauvakuiskaaja" Tracy Hoggin opuksen. Lueskelin pikaisesti läpi kirjan nukkumisesta kertovan osion ja kävi hyvin selväksi, että Hogg ei ole Searsien kannattaja. Luultavasti Hogg menisi Searsin kategoriaan "vauvakouluttajat". Hogg luonnollisesti vastustaa vauvan nukuttamista (ehdollistamista) tissille tai vaikkapa äidin seuraan ja on sitä mieltä, että vauvan paikka on omassa sängyssä. Vauvaa ei myöskään pitäisi kanniskella tai heijata uneen. Vauvalle ei tulisi uhrata kaikkeaan.

Hogg heittää sen verran toiseen äärilaitaan juttuineen, että lueskelen kyllä kirjan läpi ja koetan nappailla hellävaraisia vinkkejä, mutta jonkun verran alkoi heti ärsyttää paasaukset siitä, kuinka vauva tulee tyrkätä heti hoitoon ja huolehtia etupäässä omista tarpeista.

Elizabeth Pantleyn unikirja pitää laittaa varaukseen. Saa nähdä, onko siitä yhtään enempää hyötyä.

Edellisen postauksen vauvakuumeiluun lisätäkseni täytyy vielä todeta, että mielellänihän mä odottelisin ennen kuin edes harkitsisin toista, mutta kun tulee toi ikä vastaan. Mä en toisaalta ole mikään pienen ikäeron vankkumaton kannattajakaan: mun siskolla ja mulla on kahdeksan vuotta ikäeroa ja ollaan kuin paita ja perse, ollaan oltu aina. Tiedän monia sisaruksia, joilla on pieni ikäero ja jotka eivät ole missään tekemisissä keskenään eivätkä voi sietää toisiaan, joten ei se ikä aina sanele sisarusten välejä.

Odottelisin mielelläni myös siksi, että pääsisin vähäksi aikaa pois kotoakin, niin radikaalilta kuin se kuulostaakin. Mä olen kökkinyt nyt neljän seinän sisällä yli kaksi vuotta: ensin friikkuhommissa ja paniikissa päivystäessä koneen äärellä milloin töitä ilmaantuu ja nyt sitten tämän "lapsiprojektin" tiimoilta. Annan toisaalta itselleni pojoja, että olen kestänyt näinkin hyvin. Ei musta silti mitään pesunkestävää kotiäitiä saa niin että kestäisin ainakaan kovin hyvin useita vuosia kotosalla.

Pitäis (niin, aina vaan pitäIS!) nyt aktivoitua ja koettaa hilata luunsa vaikka sinne perhekahvilaan. Mun asenneongelma vaan tulee siinä vähän vastaan, kun en enää jaksa oikein edes teeskennellä, että kyllä mä tänne pikkukaupunkiin sopeudun. No en sopeudu. Senkin takia tuntuu omituiselta lähteä jonnekin sosiaalistumaan - mä pystyn jo näkemään sieluni silmin ne piinalliset hetket, kun tulee puhe jostain "kivasta kesäkaupungista" tai kun mulle ehdotetaan, että josko vaikka hankkiutuisin lähihoitajaopintojen pariin. Juuen.

Olen vähän heräillyt tässä tajuamaan, että kotihoidon tuen päivät lähestyvät kiihtyvää tahtia. Pääsen pyytämään karkkirahaa mieheltä. Tulevaisuus nyt näyttää miten kauan aion kotona olla - en usko kuitenkaan, että ollaan viemässä vielä vuotiasta hoitoon. Sitä paitsi jotenkin tuntuu, että ei mulle niin helpolla löydy enää niitä töitäkään.

Mulla on mahdollisesti plääni lähteä huomenna kaupungille siskon kanssa ja jättää lapsi siksi aikaa isällensä. Jaiks. Se menee rikki!

6 kommenttia:

  1. Eikö ole ihanaa, että nykyisin (joo, oletettavasti ennenkin) on mahdollista valita. On muutakin tietoa kuin se (neuvolan) "vauva omaan sänkyyn ja hinkkiä ei tarjoilla ko se on täyttänyt 4 kk". Valinnan varaa on siis niin kauan kun joskus normaalin kriittisesti toimineet aivot ovat univeloista huolimatta toimintakuntoiset. Hyvyys on myös mielestäni se, ettei enää saa niinkään herkästi hullun ylisuorittajan leimaa jos tekeekin vähän toisella tavalla kuin on totuttu. Tosin mä oon edelleen ilmeisen outo näky, kun kannan lasta kaupassa. Lastenlääkärin piti oikeen moneen kertaan varmistaa, että eikö lapsi tosiaan ole saanut edes korvikepuuroja.

    Asiaan, seinät niskassa on tuttua. Kotona on möllötetty jo ennen mahaa mm. homesaikkujen ansiosta. Mä en tunne tästä kaupungista juuri muita kuin äitini, puolison ja muutamia entisiä työkavereita. Valitettavasti oon näiden paikallisten aktiivimammojen fb-ryhmän kalkatuksia lukeneena tullut siihen tulokseen, että mä en halua mennä jahnaamaan näiden kanssa yhtään mihinkään. Mielummin kökin kotona ja kokkaan lapselle ruokaa tikkumuodossa. Surullisenkuuluisaa muskariuraa en jatkanut ja ajattelin jättää värikylvynkin väliin.

    En viihdy, töitä saattaa satunnaisesti tosin olla tarjolla, kunhan on kärppänä. Siis pätkätöitä (onko muuta nykyään olemassa?). Siksi tänne muutinkin - helpohko suhata useamman kaupungin ja kolmen maakunnan sisällä duuniin jos sellaista sattuu saamaan. Meneekö tässä nyt sitten loppuelämä? Tuskin.

    Toivottavasti pääset pyörähtämään siellä perhekahvilassa. Jos siellä olisi vaikka joku toinen sopeutumaton (mää opettelen ajattelemaan valoisasti). Ja hoppas att poika irtoaa hinkistä Pantleyn avulla. Säästyin viime yönä yhdeltä syötöltä kun sitkeästi silitin pikku kättä ja tungin tuttia suuhun (sillä ei voi olla nälkä 1,5 tunnin välein), mutta lapsi ei olekaan luonteeltaan mikään mahdoton hötky.

    Mä jätän ton päivittäin tunniksi yksin isänsä kanssa kun painelen koirien kanssa pihalle. Maksan sen terapioita sitten aikuisena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hienoa on, että voi valita, mutta sitten tietysti pitää kuluttaa unettomat hetket miettien, olisiko sittenkin pitänyt toimia toisin. ;)

      Mulla oli hieno idea tänne muuttaessa kokeilla friikkuilua kotoa käsin, vaikka koko ajan tiesin, että siinä yksi suurimmista riskeistä on, että sekoan erakkouteen. Näin meinasi käydä. Vielä kun teki välillä hommia ihan älyttömillä diileillä ("se ken ehtii napsauttaa namiskaa ensimmäisenä netissä, saa duunin" eli valvo nyt netin ääressä aamukuudesta iltaysiin ja painele F5:a), niin ei tarvinnut paljon haikailla, että olisi yrittäjänä päässyt itse päättämään työajoistaan. Mulla oli myös plan B, joka kariutui sitten siihen, että ovat tiukentaneet pääsyvaatimuksia lisäopintoihin eikä ala loppupelistä kiinnosta niin paljon, että jaksaisin alkaa urakoida. Ei vaan ole motivaatiota.

      Mä odotan Pantleyta kuin kuuta nousevaa, vaikka vähän tuntuu nyt siltä, että lopullinen keino unijuttuihin tulee olemaan aika.

      Poista
  2. Siitäkin huolimatta, että käyn täällä aina toistamassa itseäni, laarissani on sulle askarreltavaa niihin kaikkiin luppohetkiin.

    VastaaPoista
  3. Eksyin blogiisi ja lukaisin kaikki tekstit läpi yhdeltä istumalta. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän olin hämilläni; hetken jo luulin, että olen univajauksessa unohtanut kirjoittavani tätä blogia - niin identtisiä ovat kokemukset ja ajatukset! Uskomatonta! Ihanaa, että joku osaa pukea sanoiksi ne kaikki ajatukset, joita olen kuuppani perukoilla yksin pyörittänyt mutta en ole uskaltanut ääneen lausua siinä pelossa, että joku luulee hulluksi suorastaan :P Siispä kiitän isosti ja janoan kuulla lisää ajatuksiasi!

    -Liinukkainen ja neiti 6 kk-

    VastaaPoista