torstai 1. marraskuuta 2012

3 kk

Lapsi nukkuu imetystyynyllä mun polvillani. En kehtaa siirtää sitä, koska se ei ole taas vähään aikaan nukkunut kotona ollenkaan päikkäreitä - aina vaaditaan ulkoilma ja liike. Jokunen aika sitten poikanen tärähteli hereille vaunuissakin heti jos vauhti vähänkään hidastui tai ulkona kuului jotain kovempaa ääntä. Ilmeisesti parin huonomman päikkäripäivän jälkeen sain yöunille menoa hilattua kympin tienoille, mutta nyt eilen illalla nähtävästi rokotusreaktio piti hereillä puolilleöin.

Tänään ei tippaakaan huvittaisi lähteä liukastelemaan vaunujen kanssa, mutta jos kotona ei nukuta, niin ei muukaan auta. Olisi älyttömästi hommaa kotona: jotenkin tässä on ollut niin paljon kaikenlaista muuta sälää ja aktiviteettia, että kaaos tuntuu vallanneen talouden. Lisäksi mulla on ollut liian kauan projektina mm. oman vaatekaapin siivous (kaapissa mm. rytättynä ja sullottuna raskausajan vaatteita ja muitakin kuteita, jotka voisi jo raivata pois) ja papereiden mapitus (jota vihaan).

[Jaaha, unta riittikin ihan 10 minuutiksi. --- Nyt se nukahti sitteriin käninän päätteeksi. Saa nähdä kestääkö viisi vai kymmenen minuuttia.]

Yleisesti ottaen olen ollut vähän jopa huolissani näistä hormoneistani. Valtaisa vauvakuume ja hormonimyrsky jatkuu edelleen ja on nyt jotenkin laajentunut niin, että eilen esimerkiksi meinasin saada parkukohtauksen halpahallissa, kun vieras taapero satutti itsensä ja alkoi itkeä lohduttomasti. Mulla kihos kyyneleet silmiin ja teki mieli rynnätä ryöstämään se lapsi äidiltään ja alkaa hyssytellä sitä itse. (Ei niin, ettenkö olis uskonut äitinsä kykyyn lohduttaa vaan muhun iski joku alkukantainen "lapsi itkee, täytyy ottaa syliin ja lohduttaa" -reaktio.)

Samoin mä olen alkanut maksimoida kurjuutta ja äitiyteni paineistusta lainaamalla kirjastosta valtavan pinon kiintymyssuhdeteoria- ja lapsipsykologiakirjoja. Kohta alan uskoa siihen, ettei lasta tule viedä minkäänlaiseen hoitoon alle 3-vuotiaana ja että äiti on sille ainoa oikea hoitaja. Joo, kiva on, että perehtyy asioihin, mutta ei aina tarvis viedä kaikkea äärimmäisyyksiin... Mä en oikeasti usko, että nuo kaikki opukset ovat hyvästä mun psyykelleni, mutta silti pitää lukea. Sisko ja äiti olivat jo vähän huolissaan.

Meillä oli kolmikuukautisneuvola tiistaina. Kaikki hyvin, poikanen kasvaa ja kehittyy. Multa kysäistiin kuinka kauan meinaan jatkaa täysimetystä ja kun sanoin, että tähtään siihen puoleen vuoteen, niin täti tuumasi, että viisikin kuukautta on jo todella hyvin. Neuvolakorttiin merkittiin, että näkyvissä on jo orastavaa vierastamista, sillä poikanen sai taas hillittömän itkukohtauksen vaipanvaihdon yhteydessä. Samanlaisia itkukohtauksia on tullut lyhyen ajan sisällä muuallakin kodin ulkopuolella ja nimenomaan vaipanvaihdon yhteydessä. Liittyy kuulemma siihen, kun vähissä vaatteissa tulee vähän turvaton olo ja ympäristö onkin ihan vieras. Rokotukset aiheuttivat kahta kauheamman hysteerisen itkun, joka ei meinannut laantua millään. Tätikin jo kyseli, että loukkaantuuko poika aina näin, johon todettiin miehen kanssa, että eipä sillä ole ikinä tapana huutaa kotona näin. Itkua saatiin kuitenkin kotona eilen illalla nukkumaanmenon yhteydessä vähän lisää: ilmeisesti ne rokotukset nyt kuitenkin saivat aikaan jonkun sortin ärtyneisyyttä ja kipuiluakin, sillä itku ei ottanut laantuakseen ennen kuin annoin vähän särkylääkettä. Tekee muuten itselle pikkuisen tiukkaa tuo itkeminen, sillä tähän mennessä tuollaista itkua ei meillä ole juurikaan kuulunut.

[Jumatsuikka, nyt se on nukkunut jo kohta puoli tuntia.]


Taidan siirtyä nauttimaan synttärilahjaksi saatuja suklaita (kokonaissaldo vaatimattomat 770 g!) ja tekemään jotain hyödyllistä (paskat, alan kuitenkin pelata jotain farmipeliä).

10 kommenttia:

  1. Hyviä aatoksia ja kovin tuttuja. Kirjoissa kyllä kannattaa olla kriittinen! Sinkkonen ja Tahkovuori, heidän teksteissään lepää myös arjen realismi vaikka tutkittua tietoakin kerrotaan :)! Mutta niinhän sitä sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Mutta ota tavoitteeksi se riittävän hyvä vanhemmuus, niin kyllä luistaa :)! Mikähän tuossa kolmikuisen vauvakuumeessakin on, hyvin moni sanoo tuossa samaa... Minäkin. Onneks meni jo ohi :D!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinkkosta mulla on tuossa pinossa myös. Poikakirjan (Elämäni poikana) ostin alesta. Ja totta tosiaan, kriittinen pitää olla eikä varsinkaan ottaa itseensä (niin kuin yritän tehdä :P)!

      Ai onko kolme kuukautta joku yleinen vauvakuumeilun aika? Eli toiveita on, että menee jopa ohitse?

      Poista
  2. Joo, niitä kirjoja ei ehkä hirveästi kannata lueskella. ;)
    Yksi tuttava ainakin meni ihan "sekaisin", kun luki sen viime aikoina kovasti keskustellun Keltikangas-Järvisen juttuja. Itse päätin, että jätän nuo suosiolla väliin. Meni syteen tai saveen.

    Syö vain minunkin puolesta suklaata! Olen ruhtinaallisesti toista päivää ilman herkkuja. Pakko laihtua. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kannata, ei - ja silti luen. Tunnistan nimittäin, että nyt on oikeasti vaarana syyllistyä pahemman kerran.

      Voimia herkkulakkoon! Kyllä se itsellekin koittaa vielä joskus; olen normaalitilassa sitä kaliiperia, etten voi haistaakaan mitään herkkuja, kun takapuoli turpoaa, mutta nyt näemmä tää pojan ruokkiminen on lisännyt kalorinkulutusta jonkun verran.

      Poista
  3. Voi kuule, mulla oli empatia jo ennen lapsen aluille saattamista sillä tasolla, että itkin aina kun joku lapsi jossain itki. Siis vähän noloa yrittää hipsiä kaupassa toisen hyllyn väliin rääkymään kun random-lapsi satutti itsensä tai meni vanhemmiltaan hukkaan nanosekunniksikin. Vauvan tultua piti mennä kylillä laput silmillä ja jättää kaikki lapsia koskevat uutiset katsomatta ihan vaan itsesuojelun takia. Aina ei jaksa surra.

    Meidänkin tyttö itkee edelleen (1v 8kk) ihan lohduttomasti, kun vaippaa vaihdetaan vieraassa paikassa. Kai se vaan kuuluu asiaan (ainakin kovin herkillä tapauksilla) ja siihen tottuu kyllä itsekin ajan kuluessa. Eihän se lapsen itku koskaan kivaa ole, mut kunhan hormonit tasoittuu ja itkua kuulee vähän enemmän (meidänkään typy ei itkenyt vauvana juuri koskaan) niin sitä alkaa sietää paremmin, eikä olo ole sitten kaikilla kurja.

    Ja niitä psykan kirjoja on ihan mielenkiintoista lukea, mut pidä mielessä, että KAIKKIIN asiantuntijoiden näkemyksiin löytyy eriävä mielipide. Eli vaikka toinen on sitä mieltä, että lapsen on aina paras olla kotona, niin toinen (yhtä vakuuttava) asiantuntija liputtaa takuulla hoitopaikan hyödyistä. Eli ei niistä kirjoista hullua hurskaammaksi tule, kun ei tiedä kenen mielipiteeseen sitten loppupeleissä uskois... Se paska mutsi -fiilis iskee aina, ihan sama mitä tekee :D

    - Piia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en taas raskausaikanakaan vielä suhtautunut sen ihmeemmin lasten itkuun - tai ehkä korkeintaan pyrin välttämään sen kuulemista. Mietin joskus, tuleeko mustakin herkkä lapsiaiheisille uutisille, ja kyllähän niin on väistämättä käynyt. Ei voi oikein edes lukea.

      Kappas, tuota vaipanvaihtoitkua on muillakin. Ja tosissaan koetan suhtautua itkuun niin, että se on ihan normaalia eikä merkki siitä, että lapsella on asiat ihan pielessä ja äitikin täysin paska - silti meinaan itsekin vielä pillahtaa itkuun. Mutta luulen kanssa, että kunhan nämä hormonit tästä vähän tasoittuvat, niin asia normalisoituu eikä itsekään tarvitse enää joka kerta pidättää itkua.

      Joo, niinhän se menee, että noita tutkimuksia ja tutkimustuloksia on joka lähtöön. Syyllistyminen on jollain tasolla taattu, mutta haluan kuitenkin vähän pohjustusta omille pohdinnoille. Lopulta sillä on varmaan hyvä mennä, että koettaa luottaa itseensä ja kykyynsä "lukea" lastaan ja tehdä sitten sen valossa omat päätöksensä.

      Poista
  4. Hormooni on hyvää. Luin eilen tyttärelle Kani Kuritonta (en kuvittele sen siitä mitään tajuavan, kunhan möllötettiin) ja itkeä tuhrustin, kun se kaniparha koitti olla kiltti, mutta meni piirtämään seinäänkin.

    Meinasin taannoin (taisi olla kesää vielä) mennä irrottamaan pienen poikavauvan marketin ostoskärryihin sullotusta turvakaukalostaan, jossa se itkeä kipisti, ja iskeä sille hinkin suuhun, ettei tarvitse nälkäänsä inuta. Puoliso hillitsi. Hinkinsuojukset märkinä sitä möllötin ja itketti.

    Voi rokotettua ressukkaa. Kolomen kuukauden piikkien jälkimainingeista ei ole mitään muistikuvaa, kai ne itkua aiheuttivat. Uusinta parin viikon kuluttua, ärsy.

    Älä mapita papereita. Se on kauheaa ja niitä on paljon jännempää käydä läpi juuri sitä tiettyä etsien jos ne on säilötty iloiseen sekasortoon!

    Jos farmipelit kyllästyttää niin The Simpsons: Tapped out on huippu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin pystyn näkemään itsenikin lukemassa just jotain tuollaista lastenkirjaa ja ulisemassa, kun jollain kuvitteellisella hahmolla ei ole kavereita tai se on ollut tuhma tai mitä ikinä lie. Uaaaah!

      Kieltämättä tuo kyllä lisäpotkua päivään, kun yrittää jotain lippulappusta etsiä kauhean raivon ja paniikin vallassa. :D

      Kiitos pelivinkistä, täytyykin tutustua...

      Poista
  5. Minä en uskaltaisi lukea mitään tuollaista. Olen jo hyväksynyt roolini ilmeisesti jonkinlaisena epäonnistuja-antikiintymysäitinä, joten en aiokaan lisätä tuskaani. Nyt olen jotenkin itseni kanssa balanssissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Good for you! Ei ihan välttämättä kannatakaan lueskella, varsinkaan jos on ultimate syyllistyjätyyppiä. Mä tykkään piehtaroida huonoudessani...

      Poista