Nalkuttaja-marttyyri

En voi sietää nalkuttajia tai marttyyrejä. Olen aina ollut sitä mieltä, että JOS joskus kunnon parisuhteen löydän, niin minusta ei sitten ainakaan saa nalkuttavaa akkaa tai marttyyriä. No, jos olen aikana ennen lasta saanut pidettyä sisäisen nalkuttaja-marttyyrini kurissa, niin enääpä en saa.

Ystäväpariskunnan luona oli tänään lautapeli-ilta. Lähdimme, vaikka tiesimme, että hommasta ei todennäköisesti tule meidän kohdalla juuri mitään ja varoittelimme toisiakin osallistujia. Sovimme, että pelaamme miehen kanssa vuorotellen. En sitten pelannut ollenkaan.

Kärryttelin ensin puoleenväliin matkaa, koska poikasen päiväunet. Kuuma, koska päällä saman verran vaatetta kuin jos pakkasta olisi ollut 25 astetta (+ tissien ympärillä kaulaliina) - asteita oli siis +5. Perillä kylässä puoli tuntia ja poikasen levottomuus kasvaa. Tissiä. Liikettä. Tissiä. Liikettä. Istuin yksinäni kyläperheen lastenhuoneessa ja imetin sekä pitelin nukkuvaa poikaa sylissä, koska liike olisi siinä kohti herättänyt ja pieni uni (pitempiä unia meillä ei otetakaan päivällä sisällä, you know) tekee välillä terää, jos meinaa levottomuus iskeä. Paikat puutuivat. Alkoi ketuttaa.

Olisin toki voinut sanoa miehelle, että voitaisko vaikka lähteä kotiin, kun en enää jaksa tampata edestakaisin, tai että ota sinä poika välillä, mutta sen sijaan jatkoin tamppausta ja puhisin itsekseni. Mies tarjoutui ottamaan pojan. En antanut: "Se syö kohta taas kuitenkin. Sen kun pelaat vaan!" Mies kysyy, tahtoisinko kuitenkin pelata välillä. "Ei siitä mitään kuitenkaan tule, en minä enää jaksa!" Tamppaus jatkuu. Kuuma. Ketuttaa. Mies kysyy taas, pitäisikö nyt kuitenkin vaihtaa vuoroja. "En jaksa pelata. Sen kun pelaat." Puhinaa.

Lopulta sitten mies tuli ja sanoi (ihan ystävälliseen sävyyn), että me lähdetään nyt kotiin. Ja niin lähdettiin, mikä oli erinomainen päätös. Mutta mikä tuli akalle? Miksi piti taas puhista itsekseen eikä avata suuta ja sanoa, että minua väsyttää, voitaisko vaikka lähteä? Ei luulisi olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa.