Tunnustus

Ihana Leopardikuningatar antoi mulle tunnustuksen: 

Tunnustukseen kuuluu seuraavaa eli nyt pitää:

1. Kiittää sen lähettänyttä bloggaria.

Kiitos, Leopardikuningatar! Tämä oli iloinen ylläri ja itse asiassa varsin mukava kiertohommeli.

2. Jakaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggarille.

Tästä saatan luistella osittain, koska niin monella seuraamistani bloggareista tämä tunnustus jo on. Jaan tämän kuitenkin Humanistimutsille ja Samanthalle.

3. Ilmoittaa heille haastavasi heidät mukaan.

Näin teen.

4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

• Olen fani, aina vaan. Enää ei 15-vuotiaan palavalla innolla ole mahdollisuutta fanittaa (eli kuunnella ja katsoa illat ja yöt läpeensä), mutta suuri fani minussa silti majailee yhä. Suurin ja pisin kohde lienee eräs alunperin brittiläinen bändi, jotka näen taas ensi vuonna (ja jonka lauluntekijän mukaan poikanen sai nimensä). Vielä muutama vuosi sitten juoksimme siskon kanssa erään suomalaisen bändin keikoilla ympäri Suomea - oi niitä aikoja! Musiikin lisäksi fanituksen kohteena myös mm. science fiction, josta olen tosin vähän jo tainnut tipahtaa kärryiltä - siis viime aikojen kirjallisuudesta, leffoista ja tv-sarjoista.
• Liippaa vähän edelliseen, mutta Star Trek itkettää mua kovin. Katson sarjaa ja leffoja aina kovin tunteellisena. Datan (Star Trek: The Next Generation) poismeno sai mut täysin tolaltani: en halunnut spoilata aikoinaan leffakokemusta etukäteen eikä mulla ollut pienintäkään käryä, että hahmo tulisi "heittämään veivinsä". Menin vielä leffaan yksinäni ja aloin parkua kohtauksen aikana niin, että taju oli lähteä. Lähdin leffateatterista itkusta tyrskien enkä rauhoittunut koko kotimatkan aikana ratikassakaan. Joo, hävetti. Äiti sattui soittamaan, kun palasin kotiin ja hän ehti jo huolestua, kun itkeä huusin puhelimeen, että Data on nyt kuollut. Luuli, että joku "oikea ihminen" on menehtynyt. Itkin Dataa päiväkausia. Ja ihan tässä aikuisiällä.
• Olin lapsena järkyttävän ujo ja pelokas. Teininä ja nuorena aikuisenakin vielä täristelin, kun piti mennä mihin tahansa uuteen paikkaan. Ujous on jäänyt jonnekin selkärankaan, sillä edelleenkin todella monesti ajattelen, että menen uudessa paikassa häiriöön ja alan täristellä enkä oikein osaa toimia, vaikka niin ei enää käykään. Ujous on ristiriidassa sen kanssa, että hankin aina aika paljon uusia tuttavuuksia. Tapasin kirjeenvaihtokavereita ja saatoin lähteä erilaisille (lasten/nuorten) ryhmämatkoille yksinäni.
• Minäkään en ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. Tahdon asian vielä joskus muuttuvan!
• Olen pitkin ikääni meinannut sortua ns. hyväjätkäilyyn. Minusta on ollut kiva hengata poikien/miesten kanssa ja miesvaltaisissa työpaikoissa.
• Olen ihan mulukku: olin n. 16 vuotta lakto-ovo-pesco-vege ja sitten yhtäkkiä tahdoin vaan alkaa taas mättää lihaa. Samoin moni muukin ekoilu ja hippeily on jotenkin vaan jäänyt. Olen ihan kamala (keskiluokkainen paska).
• Mulla on pari tapaa, jotka menevät melkein pakko-oireen puolelle: kynsien pureskelu ja hiusten pyörittely. Molempia olen tehnyt lapsesta asti. Lapsena toinen puoli mun hiuksistani oli selvästi ohuempi kuin toinen, kun olin pyörittelemällä saanut nyhdettyä niin kivasti karvoja päästä. Kynsien pureskeluun auttaa säännöllinen kynsien lakkaaminen eli mun pitää pitää lakkaa kynsissä aina, jos meinaan, että en ala järsiä kynsiä kyynärpäitä myöten. Nyt on ollut pari päivää lakat pois, saa nähdä milloin alan järsiä. En myöskään tykkää pitää pitkiä hiuksia siitäkään syystä, että pyörittely menee aina jossain vaiheessa överiksi, mutta nythän tää pää on taas tämmöinen puolipitkä. Ja mähän pyöritän.
• Mulla on niin huono näkö, että sitä ei saa kunnolla korjattua silmälaseilla.