Ahistaa (valivali)

Otsikko sen jo kertoo. Ollut omituista viime aikoina. En tiedä olenko ainoa sekopää, joka saa yhdestä tapahtumasta (?) sellaisen lumipalloefektin aikaiseksi päässään, että nyt olen jo täysin vakuuttunut, että olen kohta syrjäytynyt ja pitkäaikaistyötön yksinhuoltaja ja totaaliluuseri (toim. huom. en rinnasta yksinhuoltajuutta ja luuseriutta vaan ne ovat kaksi erillistä asiaa). Äh. On kai liian vähän sosiaalisia kontakteja.

Oli siis yksi yhdistystoimintaan liittyvä homma, joka on vieläkin ratkaisematta. Homma vaivaa kovin, yönetkin menivät vähäksi aikaa. Sen jälkeen olen repinyt epävarmuuden ja ahdistuksen aiheita kaikesta muustakin. Miehelle olen ollut suuttunut vajaan viikon, kun se käski mun vaihtaa levyä, kun hoilasin lapselle jotain yhtä ja samaa katkelmaa lastenlaulusta. Tympii ainainen astianpesukoneen ja pesukoneen täyttö ja tyhjennys. Tympii, että kotona on kaaos (kaaoshan syntyy siis vaikka niistä muutamista mainoslehtisistä keittiön pöydällä - miksi niitä on siinä aina?!). Tympii.

Olis kai ihan kiva tavata ihmisiä. Siis muitakin kuin niitä sukulaisia. On toki helpottavaa, että voin joskus mennä lapsen mummilaan. Mummilassa saa jopa ruoan tehtyä, jos lapsella on ärtsypäivä (niin kuin tässä rokotusten jälkimainingeissa oli), mutta mua ilahduttaisi myös, jos mummi voisi joskus tulla meille, niin saisin näitä kotihommiakin tehtyä. Mutta mummi ei voi tulla, sillä mummi pelkää eläimiä. Ja sitten taas toisaalta tämänkään ei pitäisi olla suuren ahdistuksen aihe, sillä kotihommat saa kyllä yleensä tehtyä enintään parin päivän viipeellä, kun miehellä on vapaat. Ja eihän noita ärtsypäiviä toki aina ole. Silti riepoo. On kai liian vähän sosiaalisia kontakteja ja liian vähän mahdollisuuksia päästä purkamaan, joten kärpäsistä tulee härkäsiä. Kyllähän me vähintään kerran viikossa kahvitellaan sukulaisten kanssa, mutta mä nyt satun tykkäämään avautumisestakin.

Saisi tulla lunta. On ihan hemmetin vaikea päästä aamulla ylös sängystä ja tuntuu, että voisin nukkua vuorokauden putkeen. Oisko se tää pimeys? Täytyis varmaan paistatella kirkasvalolamppua ja muistaa ne omatkin D-vitskut (ehkä niissä kuitenkin on potkua?).

Lapsipsykologiaa käsitteleviä kirjoja - tai nyt vielä kirjaa - olen lukenut välillä imetyksen lomassa ja yön pimeinä tunteina, kun uni ei ole tullut. Jotain älyllistä sentään, ihanaa! Ihanaa ei vaan ehkä ole, että tässä mielentilassa tulen väkisinkin siihen johtopäätökseen, että homma meni täysin perseelleen jo raskausaikana. Jäi meinaan juttelematta lempeästi ja olematta aina niin seesteisessä mielentilassakaan. Kasvatan tässä siis todennäköisesti tulevaa psykopaattia.

Jostain syystä työmaailmakin on pyörinyt aika paljon mielessä. Olen jokseenkin vakuuttunut, että lapsi jättää cv:hen sellaisen aukon, että ei tarvitse haikailla enää ikinä töistä. Oma ala kun vielä on sellainen, että se menee jatkuvasti eteenpäin ja töihin pääsyn edellytyksenä ovat yleensä aina hyväksytysti suoritetut testit. Lähdepä tässä vuoden, parin kotona olon jälkeen huttuaivoilla (mikä mun syntymäaika on? jaa mikä mun nimi on?) suorittelemaan testejä - tulee varmaan kivaa jälkeä. Että jos riittäiskin se erottuva työhakemus (miten sellaisia tehdään?) ja cv, mutta kun ei.

Meillä on muuten taas jotain pientä häikkää nukkumisessa. Päiväunet sisällä eivät todellakaan maistu - ellei pikkuherra sitten nukahda rinnalle ja syliin imetystyynyn päälle. Välillä niin menee rattoisasti parikin tuntia. Toinen nukahtamistapa on ulos liikkuviin vaunuihin. Eilen poikanen nukkui rinnalla kolme tuntia ja ajattelin, että NYT skippaan vaunulenkin sateessa ja illalla ei nukahtamisesta meinannutkaan tulla yhtään mitään. Nukahdettiin sitten molemmat joskus puolenyön aikaan kolmannella tissittely-yrityksellä.

Kääntymisyritykset ovat myös olleet viime aikoina pop. Pari kertaa poikanen jo onnistuikin kippaamaan itsensä selältä mahalleen, kun se hyväksikäytti leikkimaton reunaa, mutta kääntyä olisi ihan pakko yrittää nyt myös hoitopöydällä ja yöllä syödessä. Vaipanvaihdosta on tullut välillä haasteellista ja samoin tuo yösyöminen on toisinaan pientä taistelua. Syömistä vaikeuttaa myös se, että nyrkit maistuvat nykyään aivan erinomaisesti. Tuttiakin olen yrittänyt tarjota, mutta eipä kelpaa.

Nyt kun tuo maaginen kolme kuukautta on täyttynyt, olen alkanut harkita vakavasti jotain äiti-lapsijumppaa. Sellaista olis tarjolla esmes läheisellä kuntosalilla. Vois tehdä terää. Toinen jumppa olisi ilta-aikaan, mutta sinne on niin pitkä matka (oisko kuutisen kilsaa?), että en usko, että jaksan sinne aina hölskyttää kävellen (varsinkaan näin talvella), joten vois jäädä käymättä. Mut jos sais otettua sen salikortin, niin sais ensinnäkin jotain omaa harrastetta (olen ollut lapsesta kerran tunnin erossa, kun kävin kampaajalla ja pari kertaa isä on käynyt sen kanssa vaunuilemassa) ja pääsis sitten samalla harrastamaan myös poikasen kanssa.