Oma aika

Oma aika on ollut mulle aina tärkeää. Olen jo melko pienestä pitäen viihtynyt erinomaisesti omissa oloissani ja esimerkiksi kakarana en aina pitänyt siitä, jos mummo pamahti meille, kun tulin koulusta enkä päässytkään koulupäivän jälkeen omaan rauhaani. Tämä siis jo ala-asteella. Mulla on kyllä aina ollut kavereita ja olen aika ennakkoluulottomasti hankkinut kavereita myös lisää, mutta aina olen tarvinnut sen pari tuntia päivästä, että saan rauhoittua yksin. Tämä ominaisuus on jonkun verran lieventynyt iän myötä ja voin näin isona tyttönä olla pitemmän aikaa ihmisten seurassa, mutta ennen pitkää oman tilan ja ajan kaipuu iskee väistämättä.

Näin ollen tiesin jo ennen lasta, että tulen tarvitsemaan sitä kuuluisaa omaa aikaa joka ilta, kun lapsi nukahtaa - olenhan tarvinnut sen oman aikani jo ihan parisuhteessakin. Nyt kun lapsen rytmi on aika pitkään mennyt niin, että se nukahtaa pitemmälle unipätkälle lähempänä puoltayötä tai jopa puolenyön jälkeen, olen saattanut valvoa aamukolmeenkin vain jotta saan hetken hengähtää itsekseni. Univelka on pahasta, mutta vielä pahempaa on, jos en saa omia hetkiäni.

Nyt olen ottanut pieneksi missioksi saattaa lapsen uneen vähän aiemminkin kuin puoliltaöin. Lapsi havannoi ympäristöään nyt selvästi herkemmin kuin aiemmin eikä nukahda tuosta vaan johonkin aikaan illasta vaikkapa rinnalle, joten meillä on melkeinpä menty jonkinlaiseen nukutusmoodiin. Aiemmin pystyin katselemaan hiljaisella telkkaria (valot himmeänä) ja imettämään samalla ja kun lapselta lähti taju, vein sen sänkyyn. Nyt sama ei enää onnistu mitenkään vaan lapsi tärähtelee todella herkästi hereille ja olenkin nyt sitten imettänyt siltä sängyssä tajun kankaalle. Voi olla että siitä tulee pieniä hankaluuksia vastaisuudessa, mutta näillä mennään. Hetkittäin olen viimeisen viikon aikana kokenut epätoivon hetkiä, kun lapsi on lutkuttanut rintaa ennen nukahtamista tunnista jopa melkein pariin tuntiin. Perään on tosin usein tullut noin viiden tunnin unipätkä, mutta kyllä mun kärsivällisyys meinaa olla koetuksella maata tuollainen aika makkarissa vailla mitään muuta oheisaktiviteettia. Nyt mua on vähän lohduttanut, että tänäänkin sain pojan nukahtamaan kai ennen yhtätoista sen sijaan, että valvon sen kanssa jonnekin aamuyön tunneille.

Omaa aikaa mulle on luvassa myös ensi vuonna, kun lähden yksinäni parille pikku keikkareissulle Eurooppaan. Yksi reissu heitetään myös koko perheen voimin (ja äiti käy yksinään välissä keikkailemassa). Mies itse asiassa oikein kannusti mua hankkimaan nuo keikkaliput, mistä tunnen syvää kiitollisuutta ja onnellisuutta. Tuo keikkahomma on mulle jonkinlainen elinehto ja pakkomielle enkä voisi olla onnellisempi, että mulla on mies, joka ymmärtää sen.