Sukulaisviikko on onneksi takanapäin. Nyt ei ihan oikeasti olisi pahitteeksi, jos ei tarvitsisi pönöttää ainakaan seuraavaan viikkoon tai pariin yhtään kertaa. Vierailut ja hautajaiset herättivät paljon kaikenlaisia ajatuksia, joita en kuitenkaan osaa koota minkäänlaiseen järkevään kirjalliseen muotoon ainakaan vielä. Täytyy silti todeta, että on se vaan kumma, minkälaisen kihinän yksi uusi sukuun tullut lapsi aiheuttaa. Kihinää on varmasti syntynyt siitäkin, kun ei olla lapsen iskän kanssa naimisissa (onneksi lapsi sentään on saanut isänsä sukunimen!). Harmi, kun ei kertaakaan käynyt ilmi, että ollaan iskän ja lapsen kanssa vielä pakanoitakin.
Papan hautajaiset herättivät todella ristiriitaisia tuntemuksia. En tunnistanut muistopuheiden pappaa lainkaan. Jossain vaiheessa alkoi jo tuntua aika karmealta, kun minkäänlaiset ikävän tai surun tunteet eivät vaan nostaneet päätään. Isä oli ihmeen hyvässä kondiksessa, oli oikein juhlan kunniaksi leikannut hiuksensakin ja muistutti jopa ihan ihmistä. Hyvin outoa. Emme kuitenkaan juuri puhuneet. Tuntui, että haavat aukesivat taas jollain tapaa.
PS. Juttelin papin vaimon kanssa tisseistä muistotilaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti