Kevyt yhteenveto

Mistähän aloittaisi? On tämä ollut kokemus. Voin kyllä myöntää, että kaikki ne latteudet oman lapsen ihanuudesta pitävät täysin paikkansa. Ei tuota olentoa voi olla kuin ihastelematta jatkuvasti. Myös raskaudenaikaiset vaivat ovat unohtuneet melko tehokkaasti, vaikka nyt kehissä ovat ehkä vähän erilaiset vaivat.

Synnytys ja sektio eivät olleet miellyttäviä kokemuksia. Otin varmaan kaikki mahdolliset kipulääkkeet - epiduraalipuudutus on ihana asia! Sitä ennen täristin ihan holtittomasti supistuskivuissa, mutta epiduraali teki olon edes jotakuinkin siedettäväksi. En tuntenut yhdenkään pistoksen laittoa ja etukäteen pelkäämäni epiduraalin laittokin oli ihan kakunpala, sama juttu kanyylin kanssa.

Sektion sen sijaan voi sanoa olleen elämäni karmein kokemus. Kaikki ne ihmiset ympärillä, jokainen selittämässä ja vaatimassa jotain, holtiton tärinä, ällöttävä halvauksen ja avuttomuuden tunne, lääkärin selostus ja hoitajat tunkemassa lärvejään kiinni omaan lärviin ja selittämässä tilannetta parhain päin. Onneksi vauva itki korkealta ja kovaa ja sen näkeminen helpotti - kunnes sitten alkoi se ihmeellinen värkkäys ja lääkärin selitys verenvuodosta, joka ei ole hallinnassa. Sitten hoitaja selittää, että kaikki on hyvin ja jos vaikka nukkumaan, kun alkaa näemmä tunto palata.

Sitten taas heräämössä lärvejä oman lärvin päällä, tenttausta ja täydellinen sekavuus herätessä. Yökkäilyä. Osastolle kaiken maailman letkuissa (useita tippoja, epiduraalikipupumppu ja katetri) ja taas ihmisiä selittämässä asioita. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ihanko mun oletettiin olevan niin kartalla, että tajuan ja varsinkin muistan jälkeenpäin ne asiat, joita mulle rampattiin kertomassa. Koko päivä on enemmän tai vähemmän sumua, vaikka isovanhemmatkin kävivät vieraisilla illalla.

Sektion jälkeisissä kivuissa kävi kyllä mielessä, että tästä en enää selviä. Taju meinasi lähteä ekalla pystyynnousukerralla ja kivut olivat lähes sietämättömät sen jälkeen, kun kipupumppu otettiin pois käytöstä sektiota seuraavana päivänä. Vielä kotiinlähtöpäivää edeltävänä yönä ajattelin, että ei tästä tule mitään, en tule toimeen tämän kivun kanssa. Sitten yhtäkkiä kotiinlähtöpäivän aamuna pystyinkin kävelemään ensimmäistä kertaa yhtään paremmin ja nyt kotona olo on ollut siedettävä. Silti jos kipulääkkeitä ei ota ajallaan, haavakipu meinaa yltyä inhottavaksi. Mutta tämän kivun kanssa sentään pärjää ja pääsen nyt jopa ylös sängystä. Vauvan kanssa sairaalassa, kun jokainen liike oli tuskaa, oli ajoittain yöllä hankalaa. Olis varmaan ollut helpompaa, jos osais herkemmin pyytää apua.

Lopullinen tuomiohan synnytyksestä siis oli, että vauva oli avosuutarjonnassa (todettu sektion yhteydessä) eikä mahtunut ulos. Mun kohdunsuuni oli kuulemma myös outo eikä se kaikesta ronkkimisesta ja supistelusta huolimatta lähtenyt avautumaan kunnolla. Sitten kun oksitosiinilla vahvistetut supistukset alkoivat vaikuttaa vauvaan, oli pakko turvautua sektioon. Vauva oli ehtinyt niin syvälle lantioon, että sektiossa sitä jouduttiin kaivamaan ulos, mikä taas aiheutti repeämisiä. Repeämisten yhteen kurominen vaikeutui endometrioosin takia, jolloin mun kokoon kursiminen hieman pitkittyi ja mut katsottiin viisaimmaksi pistää uneen. Mulla ei ollut aiempaa tietoa endometrioosista, mutta nyt diagnoosin saamisen jälkeen se selittää monta asiaa - kuukautisethan mulla on aina olleet kivuliaat, runsaat ja pitkät. Nyt pitää enää ihmetellä, miten tiineydyin niin helposti.

Poika on nyt nukkunut pari tuntia levollisesti oltuaan koko yön ja päivän levoton ja tissiriippuvainen. Tätä ennen kaveri on ollut itse rauhallisuus ja olen kuvitellut imetyksenkin sujuvan. Eritteiden määräkin on tänään kohonnut ihan omiin sfääreihinsä - milloin falskaa vaippa ja milloin tissit. Pesukone laulaa. Täytyy nyt katsoa, miten homma etenee. Aiheesta ehkä enemmän tuonnempana.