Sairaalatunnelmia

Mulle oli valtava yllätys, miten nopeasti mun tunteeni lasta kohtaan heräsivät. Olin koettanut valmentaa itseäni siihen, että en välttämättä tulisi rakastumaan ensisilmäyksellä vaan tunteiden heräämisessä saattaisi kestää jonkun aikaa. Kuitenkin se oli se eka silmäys leikkaussalissa ja naps, mä olin myyty. Mutta ei riittänyt, että se vastasyntynyt oli jotain sanoinkuvaamattoman täydellistä ja ihanaa: mun aika ekoja ajatuksia oli myös, että miksen mä ole aiemmin tajunnut, miten ihania vauvat on ja miten mun on itsestäänselvästi hankittava niitä myös lisää. "Pienet" hormonihuurut! Tätä kesti kotonakin pitkään, ja kun neuvolassa puhuttiin ehkäisyn aloituksesta, huomasin olevani melkein närkästynyt. Siis enhän mä mitään ehkäisyä, uutta pullaa uuniin vaan! Huh-huh.

Mutta kaikkien noiden ällösöpöjen tunteiden keskellä sairaalassa oli kaiken kaikkiaan sekavaa, varsinkin ne ekat ~kolme päivää. Ei lapsen hoidon kannalta niinkään, se tuntui alusta lähtien jotenkin luonnolliselta, mutta olis ollut kauhean kiva, jos asioita olis selitetty vähän kokonaisvaltaisemmin. Mä sain esimerkiksi trombinestopiikin joka ilta. Kukaan ei missään vaiheessa selittänyt miksi, ja sitten hoitajat alkoivat kysellä multa, joudunko mä pistämään niitä piikkejä myös kotona ja kuinka pitkään sitä piikitystä jatketaan. No ei harmainta haisua (onko mulla todettu joku trombitaipumus vai mitä häh?). Samoin jotkut ihmettelivät sitä mun ekan vuorokauden epiduraalikipupumppua - mitenköhän mä olisin voinut siihen vaikuttaa, kun olin unessa, kun mulle on sellainen päätetty jättää?

Samoin kaikesta huomasi, että kyseessä on isohko sairaala ja osasto, sillä hoitajat/kätilöt tuntuivat vain piipahtavan paikalla. Tuotiin vaan just joku lääke ja heipat sen jälkeen ("Moi! Mä tulin pistämään suhun tällaisen trombinestopiikin. Haluatko vatsaan vai kainalopoimuun? Okei, heippa!"). Itse ei osannut tai tajunnut kaikkea edes kysyä tai pyytää. Onneksi kuitenkin hoitajat pääsääntöisesti olivat ihan inhimillisen oloisia. Pari "hassua" lopsautusta ja tyyppiä tietenkin mahtui joukkoon, mutta en mä niistä luultavasti traumatisoitunut.

Nyt tuntuu hassulta, miten normaalilta synnärillä tuntui heilua perse paljaana tai antaa kätilöiden koplata tissejä. Mähän olin etukäteen ihan kauhuissani, että joku tulee lääsimään mun tissejäni imetyksen opetuksen yhteydessä. No, ei hämännyt tippaakaan. Siihen mennessä mun alapäätä oli jo ronklannut niin moni tyyppi ja muhun oli isketty niin paljon piikkejä ympäri kroppaa, että yksi tissien kopelointi ei kyllä tuntunut missään. Ja mikä oudointa, piikit eivät herättäneet mussa sen isompia tuntemuksia oikein missään vaiheessa - olen siis entinen piikkikammoinen, joka on aikuisiällä opetellut kammostaan pois. Edelleen meinaa joskus tulla huono olo piikitettäessä, mutta taistelen oloa vastaan.

Mä olin osastolla kahden hengen huoneessa niin kuin kai ensisynnyttäjät pyritään sijoittamaan. Eka huonetoveri ja vauva olivat täydellisen ok: jotenkin tuntui, että meidän vauvoillakin oli aika samanlainen rytmi ja temperamentti. Sitten jäin huoneeseen yksin, mutta sitä iloa ei kestänyt kauaa, sillä toiseksi viimeisenä yönä sain uuden huonetoverin. Ja sitten menikin hymy pyllyyn. Tiedän mainiosti, ettei huonetoveri jälkikasvulleen mitään mahtanut, mutta voi hyvät hyssykät, että se vauva kiljui! Ei sellaista tilannetta, ettei se olisi huutanut kitarisat lepattaen. Ja sitten kun vauva hiljeni, äiti nukahti ja kuorsasi kumeasti. Mä en saanut enää nukuttua silmäystäkään. Päivällä sitten älämölöä oli muuten vaan vauvan kirkumisen lisäksi paljon enkä mä saanut torkuttua silloinkaan. Kotiinlähtöpäivänä olin jo ihan elin otsassa ja sanoin jo heti aamusta hoitajalle, että mun olis varmaan parempi ruveta siirtymään kotioloihin. Onneksi sitten pääsinkin. Käsittääkseni uudelleensynnyttäjät sijoitetaan isompiin (kolmen? neljän? hengen) huoneisiin - miten ihmeessä sellaisessa kestää olla? Perhehuoneita tuolla sairaalassa ei edes ole.