Hampaat

Meidän kaupunki tarjoaa mukulan ollessa noin kahdeksan kuukauden ikäinen hampaidenhoitoneuvoja hammashoitolassa, jossa piipahdimme kutsun saatuamme tänään (mukula on tosin häthätää 7 kk). Hoitaja oli oma kummini, jonka kanssa en ole ollut (juuri) missään tekemisissä ehkä 20 vuoteen. No, kummihan sekoitti mut mun siskooni, puhutteli mua ensin ihan toisella nimellä ja kuvitteli, että mukula on meidän toinen.

Anyways, kysäisin äidinmaidon vaikutuksesta lapsukaisen purukalustoon yöaikaan. On kuulemma pahapaha ja nyt on unikoulun paikka. Lapsi omaan sänkyyn, omaan huoneeseen ja yösyönnit loppu kertarysäyksellä. Ei tee hyvää heräillä jatkuvasti. Äidinmaitokin kuulemma muuttaa koostumustaan ja on sokerisempaa näin myöhemmin. En jaksa alkaa selailla nettiä, mutta asiahan lienee kiistanalainen ja muistanpa jostain lukeneeni, ettei äidinmaidon koostumus juurikaan muutu vaan lapsen ravinnontarve. Myös yöllisen äidinmaidon tuhoisasta vaikutuksesta hampaisiin ollaan kai montaa mieltä - tätä mieltä nyt suunhoidon ammattilainen. Näytettiinpä mulle myös ns. kauhukuvaa yöllä imetetyn 1½-vuotiaan hampaistakin.

Olin vissiin vähän järkyttyneen näköinen unikouluneuvosta, sillä kummi kysyi, oliko unikoulusta puhuminen mulle jotenkin erityisen vaikea paikka. 

Olen pitkähkön tauon jälkeen aloittanut ruisleivän mussutuksen. Vatsa on järkyttävässä käymistilassa ja turvoksissa. Rupesin oikein peilistä tarkastelemaan, ja mikäs se sieltä pomppasikaan silmille - raskausvatsa! Hyvä etten ihan tosissani laittanut miestä apteekkireissulle testin ostoon. Onneksi ostin tänään aiemmin toisenlaista leipää. Jos olis selkärankaa yhtään enempää, loppuis ylenpalttinen hiilari- ja viljamussutus tähän paikkaan.

27

Nappasin siis taannoin Leopardikuningattarelta ikähaasteen. Kiitos! Here we go.

Kun olin 27

Asuin Helsingissä vuokrayksiössä ihan kantakaupungin tuntumassa. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä.
Olin saanut ensimmäisen oikean työpaikkani ja jos oikein muistan, kollegani oli juuri häipynyt kuvioista, joten olin omillani. Pelotti ja oli ihan hirveästi uutta opittavana. Esimies pelotti myös, mutta työporukka vaikutti hauskalta - tai oikeastaan mulla oli kaksi eri työporukkaa. Molempien kanssa tuli vietettyä paljon aikaa ja riennettyä erilaisissa aktiviteeteissa. Kotona en paljon oleillut.
Tärkeintä elämässä oli työt ja hauskanpito.
Työskentelin alihankkijana ja asiantuntijana. Opin ihan valtavasti uutta, vaikka sisäistin kaiken paremmin vasta vähän myöhemmin.
Halusin jatkaa töitä samassa paikassa. Luultavasti halusin myös jonkinlaista parisuhdetta, jota ei kyllä tullut kuin vasta vuosien päästä.
Pelkäsin, että työsopimusta ei jatketa tai että epäonnistun työssäni.

 

Nyt kun olen 37

Asun rivarissa synnyinpaikkakunnalla.
Olen saanut puolisen vuotta sitten lapsen ja hoidan sitä kotona. Kukapa olisi uskonut!
Tärkeintä elämässä on lapsi, mies, elukat ja fyysinen & psyykkinen hyvinvointi.
Työskentelen kai sitten kotona. Vaikka toisaalta en näe tätä varsinaisesti palkkatyöhön rinnastettavana työnä. En kyllä ole lomallakaan.
Haluan joskus vielä töihin (kodin ulkopuolelle) ja vähän omaakin elämää.
Pelkään, että ryssin lapsen kasvatuksessa tai huolenpidossa, että syrjäydyn, että en saa aivojani takaisin, että en saa enää töitä, että en koskaan enää saa nukkua, että jämähdän tänne korpeen, että en vaan osaa.

Jos joku sattuu haluamaan, multa saa iän.

Murjotusta

Nyt on pakko tehdä jotain. Olen ihan viittä vailla liukumassa todelliseen alennustilaan. Mikään ei huvita, mitään ei jaksa tehdä, mikään ei kiinnosta. Tulevaisuus näyttää vähintäänkin harmaalta, jos nyt ei ihan mustalta. Nyt kun lapsen isä on ollut kotosalla, se on hoitanut päivisin ehkä 85 % kaikista lapsen hoitoon liittyvistä jutuista, mä istun vaan sohvalla ja painelen F5:ta läppäristä tai heilun virtuaalifarmeillani.

Meidän pitää jossain vaiheessa käydä hakemassa lapselle turvaistuin. Tekisi samalla reissulla mieleni käydä pyörimässä Kaupungissa muutenkin (prkl, kun olis kiva hankkia tuotteita muutenkin kuin ainaisista nettikaupoista!), mutta tänään vihdoin meni tajuntaan, että ehkä ihan just nyt ei ole paras aika. Tai siis no joo, nyt jos olisin reipas, niin toteaisin, että ei kun vaan ravintolaan lapsen kanssa ja lapsi syömään omin sormin & päiväunet lennossa, mutta en usko hetkeäkään, että homma toimis noin letkeästi. Onhan poikanen toki kehittynyt, mutta aiemmillakin reissuilla se on halunnut lopulta mussuttaa tissiä tunnin välein eikä ole viihtynyt vaunuissa. Tietysti voisi jo harkita rattaiden ottamista käyttöön, mutta siinä pelkään sitä, että sen jälkeen poika ei suostu enää oleilemaan vaunuissa ollenkaan (tai mistä minä tiedän!). Kantaminenkin on tietysti vaihtoehto, mutta nyt on sellaiset kelit, että vaatetuksesta tullee ongelma rampatessa kaupoista sisään ja ulos. Että jos sitten vaan hakemaan se turvaistuin ja vauhdilla kotiin murjottamaan. Teen varmaan asioista tarpeettoman hankalia, ja lapsikin varttuu ilman mitään virikkeitä (siitä tulee varmaan joku susilapsi), mutta näin näemmä meillä.

Pelkäsin hepuleita, mutta piti katsoa Kakkosen A2 Teema: Äidit töihin!. Rupes itkettämään, kun Rusanen alkoi höpöttää. Muuten ei hirveästi uutta auringon alla. Melkein kallistuisin kiintiöiden kannalle. Meillähän ei nyt ole paljon valinnanvaraa eli mä jään itsestäänselvästi hoitovapaalle, kun mulla ei ole töitä. Ajattelin etukäteen ja ajattelen edelleen, että lapsen ehdoilla mennään siinä, milloin se on valmis kodin ulkopuoliseen hoitoon. Nyt kun sitä katsoo, niin ei ihan heti. Toisaalta pelkään ihan helvetisti jonkinlaista syrjäytymistä ja tutkinnon ja ammattitaidon vanhentumista enkä ihan järisyttävästi pidä tämänhetkisestä ameebaolostakaan, mutta en voi kuitenkaan kuvitella, että laittaisin tuota lasta hoitoon esimerkiksi vielä vuotiaana.

Hain tänään kirjastosta varaamani kirjan. Pääsee taas märehtimään äititraumoja Felicia Feldtin Näkymättömän tyttären parissa. Ensituntuma kirjaan on lievästi miäälenvikanen (luin lapsen vieressä ennen kuin nukahdin - en tiedä nukahtiko lapsi, mutta 45 minuuttia myöhemmin se möllötti silmät lautasina vieressä). Toisaalta vituttaa, että mulla on edelleen joku maaninen ja sisäsyntyinen taipumus havitella itselleni kaikenlaisia äitiydestä, lapsuudesta ja vanhemmuudesta kertovia opuksia, vaikka toisaalta olen kyseisiä aiheita kurkkuani myöten ihan täynnä. Taisin varata jonkun uniaiheisen kirjan, mutta sen jälkeen voisi tehdä periaatepäätöksen, että seuraava kirja tulee olemaan joku, joka ei liity suoranaisesti lapsiin. (*

Joo. Vielä lyhyesti unista. Mä en usko, että tällä hellällä metodilla mennään välttämättä kauhean pitkälle. En vaan tiedä raatsinko kokeilla mitään muutakaan, ehkä voin yrittää rajoittaa yöimetysten kestoja pikkuhiljaa. Homma vaan näyttää olevan nyt niin, että kyseessä ei ole ihan pelkkä tissiassosiaatio vaan lapsi syö myös nälkäänsä eikä malta päivisin imutella tarpeeksi. Taienminätiedä.

Nappasin muuten Leopardikuningattarelta ikähaasteen. Tuossa laskelmia tehtyäni honasin, että kyseessä olikin tietyllä tapaa ihan merkittävä vuosi. Mutta siihen paneudun mahdollisesti huomenna.

*) Ei kun perkele, muistin just, että varasinhan mä sen Äitikortinkin. Damn.

Taisteluväsymys

Edessä nukkumaharjoitusten neljäs yö. Viime yönä kuusi heräämistä, ensimmäinen puolen tunnin kuluttua nukahtamisesta. Tänään eka herääminen 20 minuuttia nukahtamisesta, toka sitten siitä kahden tunnin kuluttua. Tuli muuten sellainen olo, että happi loppuu. Ennustan, että nukkumaharjoituksistamme ei tule olemaan juurikaan hyötyä ja ainoa seuraamus on kipeytynyt selkä (mulla).

Okei, onhan se parannus, että herätyksiä on enää kahden tunnin välein, mutta mä olen jotenkin nyt ihan täynnä tätä projektia. Tänään poika rauhoittui nukkumaan, kun en enää kyennyt sanomaan sille mitään, makasin vaan vieressä ja ajattelin, että nuku nyt saatana vihdoin.

Mä haluan ulos täältä asunnosta. Yksin. Voisin ottaa jonkun ystävän ja mennä istumaan ensin illaksi pubiin tuopin ääreen, vaahdota kaikki mahdollinen sektiosta vauvanpaskaan, vetää ohessa savustamossa parit "salatupakat" ja viettää loppuyön jytäillen tanssilattialla. Kotiin pitserian kautta. Seuraavana aamuna nukkuisin puolillepäivin, heräisin hitaasti venytellen ja lakanoissa pyörien ja söisin aamupalaksi pitsan jämät ja joisin pannullisen hyvää kahvia.

Ei tule tapahtumaan.

Baby steps ja traumoja

No ei se baby sentään vielä kävele. Mutta muuten mennään kehityksessä pikkuaskelin eteenpäin. Ruokaruokaa vedetään 3-4 kertaa päivässä. Se näyttää olevan hyvä tahti (ruoka maistuu), koska yksikään ruokailusessio ei ole mitenkään järisyttävän pitkä. Olen näemmä myös keksinyt oivan viihdytyskeinon (kaikille), sillä poika viihtyy ennätyksellisen pitkään matolla vahtaamassa, kun leikitän elukoita. Ei tarvitse kantaa koko aikaa.

Unitouhuihin tuskastuneena aloitin toissa päivänä hinkittömät nukutukset. Eka erä kesti lähes kaksi tuntia eikä todellakaan sujunut itkuitta. Pojan lisäksi itki myös äiti. Metodina ei ole mikään yksin jättäminen enkä vielä edes uskalla haaveilla pojan siirtämisestä omaan sänkyyn, mutta kunpa nyt oppisi edes nukahtamaan ja nukkumaan ilman tissiä. Koetin hyödyntää Pantleyn irrotusmenetelmää. Karmeinta oli, kun poika ojenteli käsivarsia kohti ja hamuili. Sylissä imi naamaa ja kaulaa paremman puutteessa. Ei lopulta enää edes imenyt rintaa istuma-asennossa, kun loppui nälkä, mutta olisi halunnut imeä nukahtaakseen. Nukahti muutamaankin otteeseen itsekseen tai kevyeen hyssyttelyyn ja tassutteluun, mutta heräsi aina 10 minuutin päästä hamuilemaan ja itkemään. Yöllä herätyksiä tuli kuitenkin vähemmän. Hoidin nekin istuen ja irrottaen pojan ennen kuin ehti vajota uudelleen uneen.

Seuraava eli viime yö pelotti jo valmiiksi. Eikä syyttä. Nukahtaminen meni itkuitta ja suuremmitta kivuitta muutenkin, mutta sitten homma räjähti käsiin. Herätyksiä pahimmillaan puolen tunnin välein, nukkuminen ylipäänsä levotonta. Nyt ei meinaa nukkua päiväuniaankaan, jotka yleensä vetää ulkona vaunuissa hipihiljaa kahdesta kolmeen tuntia.

En muuten vieläkään tunnista milloin jannu herää nälkäänsä ja milloin "muuten vaan". Se on kuitenkin itse välillä kieltäytynyt rinnasta, yhdistää kai meidän erilaisen syöntiasennon nälkään (?), joten kieltäytymisen jälkeen olen sitten vaan hyssytellyt ja tassutellut.

Ameeba

Olen muutamia kertoja yrittänyt kirjoittaa jonkinlaista postausta, jossa on yhtään järkeä. Ei onnistu. En tunnu osaavan kirjoittaa edes paria tolkkua lausetta. Luulin joku tovi sitten, että tämän tyhmemmäksi ei enää voi muuttua, mutta olin väärässä. Olo on kuin jollain kuolaavalla ameeballa. Olen käynyt ihmisten ilmoilla tai pidemmällä kuin postilaatikot kahdesti kuluneen parin viikon aikana. Pojan päiväuniajat pelaan FB-Villejä.

Poikasen kuumetta kesti karvan vajaa viikon. Kuumeessa poika nukkui räkämassasta ja yskästä huolimatta paremmin kuin keskimäärin ja heräilyt starttasivat taas tervehtymisen lähdettyä käyntiin. Nyt näyttää siltä, ettei poikanen osaa nukkua lainkaan ilman minua. Nukahdin sen viereen eikä kahteen tuntiin kuulunut inahdustakaan - kun hilppaisin olkkariin koneelle, pikkujäbä on heräillyt vartin unipätkien jälkeen. Rytmit heittivät tänään muutenkin todella mahtavasti häränpyllyä, kun aamun eka kunnon herätys tuli ennen neljää. Lopulta noustiin sängystä viideltä.

Olemme osittain luovuttaneet soseruokailun suhteen. Asia aiheuttaa varmasti pienoisia hankaluuksia pojan mummoloissa, mutta eipä me olla ennenkään taidettu isovanhempien kommenteista välittää. Tärkeämpää lienee nyt, että jätkä aloittaa syömään edes jotenkin, flunssa kun nollasi kaikki syömäharjoitukset aika tehokkaasti. Saan kyllä unohtaa vielä pitkäksi aikaa kaikenlaiset lempeätkään unikoulut (Pantley).

Olen viime aikoina kärsinyt myös jonkunlaisesta symbioosiahdistuksesta. Olisi kiva päästä neljän seinän sisältä edes hetkeksi jonnekin yksin, mutta ei näy nyt vaan onnistuvan. Edelleenkin mun poistuminen vaikka sinne suihkuun saattaa kirvoittaa pojassa itkut ja nyt näyttää vähän siltä, että en voi edes iltaisin poistua sen vierestä, vaikka mua jo lähtökohtaisesti on alkaneet nuo maratoni-imetykset ja -nukutukset hyydyttää aika pahasti. Olisi myös "ihan kiva", jos lapsen isä voisi joskus hoitaa osan yöhyssyttelyistä, mutta eipä tunnu isä kelpaavan.

Hammas sai muuten kaverin. Poika on jo testannut hampaitaan myös tissiin. Mun imetysfiilikset ovat viime aikoina olleet ristiriitaiset, kun hampaiden testaamisen lisäksi poika on myös omaksunut tavakseen potkutella mua päiväimetysten yhteydessä. Kiristelee välillä kiitettävästi.

Osallistuin työnhakuun liittyvään webinaariin. On vähän paineita saada taas LinkedIn-profiili pystyyn, mutta pelkään koko prosessia, kun olen näin aivottomassa tilassa. Äitysloma ja hoitovapaa on kuulemma hyvä saada jollain tapaa näkyviin myös profiiliin, kun kyseinen homma on tapahtunut työsuhteen ulkopuolella.

Mulla on jotenkin samantyylinen fiilis kuin aikoinaan työväsähtämisen kourissa. En osaa suhtautua ihmisiin enkä asioihin - enkä muuten osaa edes kuvata tätä fiilistä kunnolla. Tuntuu jotenkin vähän siltä kuin olisi pysäytyskuvassa seisomassa rannalla valtavan tsunamipatsaan edessä.

Ei enää

Voi juma, muksu ei varmaan ikinä enää suostu pistämään muuta kuin äidinmaitoa kurkusta alas. On käynyt erittäin selväksi, että lääkitseminen saisi jo riittää. Poikanen ei ota enää ilman huutoa edes D-vitamiinitippoja, jotka se aiemmin vastaanotti suu ammollaan.

Onpahan ollut tauti. Miehellä kuumetta riitti varmaan viikon, kuume saattoi laskea päiväksi ja kohosi sitten taas uudelleen. Mulle onneksi näytti ainakin toistaiseksi riittävän pari kuumeista päivää (mulle, jolle ei yleensä nouse edes kunnon kuume). Poika näytti olevan menossa jo parempaan kunnes taas eilinen oli huono: poika oli ihan sippi koko päivän enkä saanut sitä enää kunnolla edes syömään. Yöllä alkoi sitten syödä, kun mietimme jo päivystykseen lähtöä. Tänäänkin on unta riittänyt, mutta siitä huolimatta ainakin maito on maistunut ja vähän on tullut jo reippauttakin lisää. Kuumekaan ei nyt illalla enää lähtenyt niin jyrkkään nousuun. Nyt jos huominen ei ole tätä päivää parempi, niin lienee pakko hinautua lekurin pakeille.

Mä alan vähän seota tänne sisälle.

Sunnuntai

Tauti sitten iski minuunkin. Ei kylläkään nuhaa tai köhää, mutta kuume sahaa, pari yötä on mennyt vuoronperään täristessä ja hikoillessa. Poikanen on edelleen pipi, mutta kuumelääkitystä on jo voinut vähentää, joten kai tässä hiljalleen ollaan menossa parempaan päin. Ollaan miehen kanssa katsottu pojan viihdytysvuoroja kuumemittarista: se viihdyttää, jolla on vähemmän kuumetta. :P

Poikasen sairastaessa on tullut huomattua musiikin rauhoittava vaikutus. Kun mikään muu ei ole auttanut, perinteiset lastenlaulut ja varsinkin ne pari tutumpaa ovat tuoneet taas hymyn kasvoille. Olen itsekin löytänyt taas musiikin näinä kotipäivinä (olen viimeksi käynyt ulkona neljä päivää sitten!). Mulla soi joskus musiikki kotona jatkuvasti, mutta väsymysvuosina väsyin (!) myös kuuntelemaan musiikkia. Ihan ihmeellistä, että musiikkia pitää opetella kuuntelemaan uudestaan.

Poikanen on oppinut "pussaamaan" eli jäystämään suu ammollaan kasvoja ja kaulaa - ihana räkä- ja kuolapläjäys! Tuo pusuttelu on jotenkin supersuloista, muistan kun pojan serkkulikkakin teki sitä aikoinaan.

Kirjoittelin someen meidän poppoon sairastelusta. Täysin puun takaa sain avuntarjouksen täkäläiseltä ihmiseltä, jota en ole koskaan tavannut (ollaan kyllä kirjoiteltu sähköpostia [lähinnä eläimistä] ja ollaan siis somekavereita). Olin ihan ällikällä lyöty - aika huisaa, että tuollaista tulee vastaan! Pitänee nyt aktivoitua, kun ollaan tervehdytty ja pyytää kyseinen ihminen kylään. Ei tekis yhtään pahaa tutustua nyt edes yhteen uuteen ihmiseen.

Vanha nuoruudenystävä, joka on ollut yksi ykkösystävistä aikuisenakin, otti yhteyttä. Tajusin (hitaalla kun käyn), että vanhaa ei saa takaisin. En tietenkään voinut asiaa ystävälle ilmaista, mutta olen iloinen, että sitä samaa vanhaa ei takaisin saakaan. Tajusin myös, miksei kyseinen ihminen ollut ottanut yhteyttä, vaikka jo muutama kuukausi sitten sanoi soittelevansa "pian": onnelliselta kuulostavan ihmisen kanssa on kurja olla tekemissä. Jännää olla se onnellisempi osapuoli ja jännää, että onnellisuus estää ystävyyttä.

Äidiltä pojalle

Sain taannoin äitini kätköistä nämä:

(Pahoittelut huonosta sohvan nurkassa otetusta pokkariräpsystä.)

Pikku Pegasos oli aikoinaan yksi lempiopuksistani. Lempivärssyni alkoi näin:

Borneossa, Borneossa,

sademetsän sydämessä,

paikassansa kätketyssä,

oksan alla, juuren alla

onnellista unta nukkuu

kivi punainen.

Etukäteen ajateltuna runojen ja lorujen lukeminen lapselle tuntui vähän hölmöltä. Käytäntö on osoittanut toisin.

Hanhiemon sadut ja lorut (ihana Kunnas!) ovat perinteisistäkin perinteisimpiä - onhan niitä aikanaan pojalle lueskeltava. Muistojen havinaa itsellekin.

Missähän muuten mun Uppo-Nalleni ovat?

Karhunpoika

Olisi saanut tauti tulla vasta sitten, kun poika on siinä iässä, että sille voi antaa jaffaa ja jätskiä lohdukkeeksi ja pistää piirretyt pyörimään. Jokseenkin kurja seurata tuollaisen pienen mönkiäisen sairastamista. Kävimme illalla päivystyksessä (ei yhtään jonoa, samantien ineen!), mutta ainakaan vielä ei viemisiksi saatu muuta kuin buranaresepti. Parasetamolin ja ibuprofeiinin yhdistelmällä kuumeen näyttää saavan laskuun, mutta limaisuus tuntuu lisääntyvän. Täytynee harkita jotain höyryhengittämistä (ei ehkä kuitenkaan samaan tyyliin kuin itselle pienenä eli lärvi vaan tulikuuman veden äärelle ja pyyhe pään päälle).

Eilinen oli itkuineen aika järkyttävä, mutta onneksi viime yö meni nyt paremmin ja itkut ovat helpottaneet. (Lääkitseminen ja limanpoistoyritykset kirvoittavat kyllä raivoitkut.) Surullista vaan, kun pieni ei oikein jaksa muuta kuin möllöttää. Nukahti vaunuihinkin (sisällä) tuosta noin vaan. Ruoka ei maistu, ei oikein ota edes sormiruokaa hyppysiin, mutta rintamaito onneksi uppoaa melko hyvinkin.

Tsädäm!

Teemana tänään:

• Hammas näkyvissä - vihdoin ja viimein.
• Pojalla kuumetta sekä vähän köhää ja nuhaa (isänsä oli juuri kaksi päivää kuumeessa). Olen hytkyttänyt ensin sylissä (hysteeristä itkua) ja vaunuissa sisällä (rauhoittuminen & uni) "aika monta tuntia". Herätys oli klo 3 viime yönä. Saa nähdä joudutaanko päivystykseen. Osa itkuista on kyllä selkeästi unenpuuteitkua, kun unet katkesivat jo aamuyöstä ja muutenkin näkyy väsyttävän, mutta kun sängyssä ei vaan tule uni.
• Lopetin ruokavaliokokeilun - ei vaikutuksia pojan yöuniin (tosin testausaika oli varmasti pahin mahdollinen, kun hammastakin pukkaa ja kiinteät on juuri aloitettu). Pantleyn unikirja kesken.
• Tulispa mies jo töistä!

Palkokasvi nenässä

Meillä on vissiin menossa joku eroahdistuswhateverhässäkkä. Lapsukainen alkoi tänään parkua aivan lohduttomasti, kun poistuin kesken kaiken suihkuun ja lapsi jäi isänsä kanssa kahden - ihan kyllä siihen samaan kylpyhuoneeseen (isänsä lajitteli pyykkejä). Ilmeisesti mun häviäminen verhon taa oli liikaa. Ei auttanut mun sanallinen rauhoitteluni eikä isän syli ja lohdutus vaan jäpikkä rauhoittui ja alkoi hymyillä aurinkoisesti vasta kun avasin verhot. Myöskään mun satunnaiset aamupäiväuneni eivät meinaa onnistua, kun iskän seura ei tunnu olevan oikein lapsen mieleen. Heti kun äiti ilmaantuu näköpiiriin, kitinä lakkaa. Kaipa tämä vaihe jossain vaiheessa menee ohi.

Meidän piti viettää miehen poissa ollessa lauantai- ja sunnuntaipäivät mun äidillä. Äiti tarjosi taas yli-innokkaana apuaan, joten ajattelin, että miksipä sitä ei nyt voisi ottaa vastaan. Tarjolla oli oikein vaunulenkitystä ja muuta seuranpitoa, minä pääsisin kuulemma nukkumaan ja lepäämään. Ei vaan oikein taas ottanut onkeen.

Lauantaina äidille ilmaantui korjausmies porineen ja muine työkaluineen pojan aamupäiväuniaikaan eli aikaan, jolloin se ottaa päivän pisimmät päikkärit ja mun olis mahdollista ottaa myös unta kuulaan, jos joku vaan huolehtii itkuhälyttimestä ja pojan otosta sisälle. (Korjausmiehen tulo on taatusti ollut tiedossa ainakin edellisenä päivänä - olisin voinut olla kiitollinen ko. tiedosta, koska rennompaa mulla olis ollut kotona ilman jotain poran surinaa.) Iltapäiväksi äiti oli kutsunut porukkaa syömään. En sitten nukkunut. Paljon mainostettu vaunulenkki kutistui vastentahtoiseksi lyhyeksi nukutustyöntelyksi ja iltapäiväsyöminkeihinkin valmistautuminen aiheutti suurta stressiä ja napinaa. (Miten yhden, anteeksi nyt vaan, suhteellisen yksinkertaisen aterian laittamiseen saa kulutettua tunteja ja taas tunteja aikaa ja järkyttävän määrän ahdistusta? En vaan käsitä. Miksi pitää kutsua ihmisiä syömään, jos se ruoan laittaminen on joku ylitsepursuavan vaikea operaatio?) Väsytti kuulemma aivan hirvittävästi.

Meidän ollessa lähdössä lauantaina, äiti kysyi voitaisiinko tulla seuraavana päivänä myöhemmin, koska hän haluaisi nukkua (myöhään). Olin hämmentynyt. Pääsimme jonkunlaiseen kompromissiin ajasta, mutta sanoin, että se olisi aivan ehdoton takaraja, koska vaunut jäisivät äidille ja näin ollen meidän olisi tultava aamupäivänukutukselle heille. Aamu koitti eikä ketään kuulunut. (Joo, olen inhottavasti kyydin varassa, mutta hei, mulle tarjottiin apua enkä suinkaan alunperin itse lähtenyt näitä kuvioita suunnittelemaan tai pyytämään!) Lopulta äidin mies tuli ja pahoitteli nukkuneensa pommiin. Äiti oli kuulemma ollut jo tunteja hereillä muttei ollut viitsinyt lähteä hakemaan.

Mulla meni herne nenään. Täysin. Äidin luona tein melko dramaattisen poistumisen: pakkasin mun sinne edellisenä päivänä jättämäni kamat, pistin pojan vaunuihin ja niin tultiin takaisin kotiin hyvinkin vikkelään! (Ja hei, pisteet mulle, en ollut meikannut, joten tulin kylän halki ihan ilman meikkiä, päiväsaikaan! Enkä kuollut!) Tuli erittäin selväksi, että olen epäkelpo tytär - äitihän ei halua muuta kuin auttaa ja tekee aina kaikkensa meidän lasten ja lastenlasten eteen. Hänhän olisi lähtenyt viemään poikaa ulos - paha vaan, että kyseinen poika oli siinä vaiheessa nukkunut turvakaukalossaan jo 45 minuuttia (josta suurimman osan meillä sisällä eteisessä, kun odotin jotakuta saapuvaksi), kun aamupäiväuniaika oli alkanut jo vähän aikaa sitten.

Mä en oikein vieläkään ymmärrä. Tokihan äidin erikoislaatuisuus on ollut tiedossa vähän turhankin pitkään, mutta aina se jotenkin vaan pääsee siitä huolimatta yllättämään. Että vaikka taannoinen interventio kuulostikin kivalta, niin kivaahan siinä oli oikeastaan vaan se puolet eli mun siskoni, jonka sentään tiedän esittäneen asian täysin vilpittömästi.