Elukoista

Mennäänpä tällaisella yleisaiheella välillä (ja palataan niihin päivänpolttaviin tuonnempana). Tämä kirjoitus on lepäillyt luonnoksissa jonkun aikaa, mutta nyt sen pitää päästä julki.

Tätä on jotenkin vaikea alustaa, koska en halua kuulostaa ärtyneeltä, kun en kerrankin sitä ole. Asia jäi vain mietityttämään, kun luin joskus aiemmin paristakin tykkäämästäni blogista, kuinka ylenpalttinen lemmikkieläinhössötys voi olla rasittavaa joko ihan livenä tai somessa. Ymmärrän pointin sinänsä: mua rasittaa myös mikä tahansa yksipuolinen hössötys, johon on vaikea samaistua. Ja vaikka mulla itsellänikin on lemmikkejä, niin jos mut nyt tästä viskattaisiin johonkin ryhmään, jossa jauhettaisiin vaikkapa palveluskoiratoiminnasta, niin voisin myös hetkisen kuluttua väsähtää. Ja elukkamaailmassa mua ärsyttää mm. tyypit, joille näyttelymenestys on Se Juttu - mä olen itsekin käyttänyt elukkani korkeimpaan titteliin saakka, mutta mun oma itsetuntoni ei erityisemmin nouse siitä, että elukka saa jonkun sertin. Mä en myöskään ihan täysin tajua niitä kasvattajia, joiden mielestä näyttelytuomarien mielipide sanelee, miten kasvatetaan eli pääasiassa (liioiteltua) ulkonäköä silmälläpitäen. Mutta mikä on liikaa, missä se raja kulkee? Milloin lemmikkieläinhössötys menee överiksi?

Mähän olen jotenkin vähän nyrjähtänyt tässä lemmikkiasiassaKIN. Olen usein sanonut, että eläimet ovat parempia kuin ihmiset ja voisin melkein väittää, että olen tuota mieltä vielä näin lapsuus- ja teinivuosien jälkeenkin. Nyt jos siipan eläinallergia pahenis (jep, sekin on allerginen), meiltä varmaan lähtis siippa eikä elukat. Mä en tiedä, onko kukaan opettanut mulle eläinrakkautta - kotona meillä kun ei ole mitään lemmikkejä ollut kun olin lapsi. Äiti opetti mulle eläinpelon ja vaikka olen lapsuudesta lähtien ollut hulluna eläimiin, pelkäsin niitä hurjasti. Silti mun hartain toiveeni oli, että saisin jonkun oman lemmikin.
 
Sain akvaarion, joka oli ihan paska ja tylsä. Olen vauvasta lähtien kärsinyt hengitystieoireista ja allergiasta, jotka sitten pahentuivatkin astmaan asti. Eläinallergia jylläsi myös pahana ja kaikista karvaisista tuli järkyttävät oireet: hengitys alkoi pihistä ja takuta, silmät vuosivat ja turposivat melkein umpeen, nenä vuosi ja ihoon ilmestyi ihottumaa. Silti mä aina hinguin eläinten lähelle. Jossain vaiheessa aloitin ratsastuksen. Talliin en kunnolla voinut mennä, koska tulin sieltä aina astmaisena ja naama turvoksissa, mutta jatkoin harrastusta kunnes se oli vaan ihan pakko jättää tai seuraava vaihtoehto olisi suurinpiirtein ollut vetää viimeiset pihinät ponin vieressä. Sain ottaa kotiin gerbiilejä, mutta nekään eivät ihan täysin mun lemmikkipaloani sammuttaneet, kun olisin tahtonut jonkun isomman elukan, sellaisen josta on seuraa. Lopulta allergisoiduin gerbiileillekin niin pahasti, että gerbiilit oli pakko antaa mummolaan, jossa kuitenkin pystyin niitä käymään hoitamassa.

Lemmikittömyys oli mulle lapsena aivan järkyttävän hirveä asia. Mä olin ihan hemmetin surullinen ja onneton lapsi ja myöhemmin myös hemmetin surullinen teini (1). Mä olisin vaan tahtonut oman lemmikin, en mitään muuta.

Kului vuosia. Astma parani ja elelin lääkkeettä pitkään. En ollut juuri missään tekemisissä eläinten kanssa, välttelin kaikkia lemmikkikoteja. Sitten mun isäni otti kissan. Olin siitä ensin ihan kettuuntunut, koska musta isän olis pitänyt ajatella, että mä en voi oleskella saman katon alla sen kissan kanssa. Sitten mä ihastuin siihen kissaan ja pääsin myös kissapelostani kirjaimellisesti yhdessä yössä. Se kissa oli ihan ihmeellinen olento.

Kului pari vuotta ja totesin, että näin 3-kymppisenä munkin oli aika saada omia lemmikkejä. Mähän siedättyisin niille. Aloin kuitenkin varmuuden vuoksi käyttää astmalääkkeitä uudelleen ja käytän niitä edelleenkin kevyellä ylläpitoannoksella. Oireet pysyvät hyvin kurissa, ja mielestäni olenkin siedättynyt ihan ällistyttävästi, kun miettii, miten rajuja mun oireeni aiemmin olivat. Ensimmäiset vuodet noiden elukoiden kanssa olivat mielettömiä, mä hengasin niiden kanssa ja itkin silmät päästäni kaikki illat, kun olin niin kiitollinen, että mulla oli ne. Ja kyllä mä edelleenkin tuijotan noita mun karvaisiani silleen rakastuneesti ja mietin, että onpa tuokin olento vaan ihana. Mä rakastan niitä ihan hulluna.

En tiedä, mä en osaa ajatella tai puhua aiheesta kuulostamatta esiteini-ikäiseltä heppahöperöltä. Mä en hirveästi haaveile, mutta jos jostain haaveilen, niin siitä, että pääsisin töihin johonkin eläintenpelastuskeskukseen, vaikka sellaiseen fantsuun, jossa on isoja kissoja ja simpansseja (2). Sitten hoitelisin päivät pääksytysten niitä eläimiä ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Jos pieneläinten hoidosta maksettaisiin jotain muutakin kuin nappeja, niin saattaisin ehkä yrittää hakeutua alalle - tosin mä luulen, että kun kuitenkin olen allerginen, niin se ura on multa poissuljettu.

(1) Toki teininä surullisuus johtui jo muustakin kuin lemmikittömyydestä.
(2) Kävin muuten reissulla (siis tällä viimeisimmällä katastrofireissulla) ehkä vähemmän glamöörissä katukissapelastuskeskuksessa ja tekee mieli palata kaupunkiin ihan senkin takia, jos pääsisi vähäksi aikaa vapaaehtoiseksi auttelemaan siihen keskukseen. Mä olen niin onnellinen (tästä tulee välitön mielleyhtymä Burman simpansseihin...), että sain nähdä sen keskuksen, se oli yksi reissun kohokohdista!