tiistai 14. tammikuuta 2014

Huh-huh

On ollut melko rankkaa. Viimeiset kolme päivää ovat olleet jokseenkin normaalin oloisia, mutta en vielä juhli, että uupumus on poissa. On ollut vaikeaa hyväksyä oma olo ja on vituttanut, että ihan koko elämä on pyörinyt ainoastaan nukkumisen ympärillä. On vituttanut, että ensimmäiseksi aamulla vituttaa herätä ja vituttaa yrittää olla hereillä. Olen yrittänyt nukkua lapsen päiväuniajat ja mennä ajoissa nukkumaan, mista onkin sitten aiheutunut se, että kun kaikki oma aika on mennyt nukkumiseen tai sen yrittämiseen, niin on väistämättä alkanut ahdistaa. Lujaa.

Ja jos tämä väsymys olisikin väistynyt nukkumalla, mutta ei. Okei, eihän tässä elämänvaiheessa vaan nukuta 12 tunnin yöunia (enkä edelleenkään saa aina unta kunnolla), ei lähellekään, mutta kun on tuntunut, ettei tähän auta mitkään normaalit kikat tai sitten kaikkia kikkoja ei vaan voi käyttää. Ulkoilu - ei auta. Ulkoilun jälkeen olen saattanut jopa hetkeksi nukahtaa istuvilteni sohvalle, JOS lapsi on hetken päristellyt yksinään autoillaan. Taju vaan on lähtenyt. Kofeiiniannos tulee otettua aamulla ja annos toimii ehkä kaksi tuntia. Päiväunet ovat auttaneet sen verran, että ei ole kuukahtanut ärtymykseen ja on pystynyt jotenkuten sinnittelemään, mutta suurta apua ei päikkäreistäkään ole ollut. Voimat ovat vaan olleet ihan totaalisesti pois.

Huonon omantunnon määrän voi päätellä siitä, että näitä oloja on kestänyt parisen kuukautta. Sen voi myös päätellä siitä, että välillä oma lapsi on ärsyttänyt ihan kohtuuttomasti ja että olen toisinaan kyseenalaistanut koko homman. Mä olen edelleen sitä mieltä, että on aika sairastakin rasittaa omaa kroppaa ja psyykeä uudella raskaudella näin pian - saatikka sitten, että edessä on toinen parin vuoden valvomisputki. Mutta minkäs teet, kun ei ole aikaa hukattavaksi. Jotenkin tästä on nyt vaan selviydyttävä.

Tekee mieli töihin. Pahasti. Olis tehnyt niin hyvää tehdä edes parin kuukauden jakso töitä ennen äitiyslomaa, mutta voi olla hyvinkin turha toivo. Kaipaan haasteita ja vähän toisenlaisia rutiineja päivään. Nyt tuntuu, että aivot, kroppa ja mieli näivettyy ameebatilaan. JOS tämä väsymys tästä yhtään helpottaa, niin mun on pakko ottaa omaa aikaa pari kertaa viikossa ja koettaa tehdä jotain poissa kotoa, vaikka sitten joutuisinkin tekemään sen jonkun yksinäni. Mä olen edelleen ihan paska ottamaan omaa aikaa ennen kuin olen suurinpiirtein pimahtamispisteessä, mutta sen on muututtava. Mä en muuten jaksa mitenkään uutta kotirupeamaa. Mä sekoan tänne muuten.

Mä en edelleenkään usko, että sosiaaliseen elämään on luvassa suuria muutoksia, mikä pelottaa. Pääsin tässä juuri uuteen odottavien äitien FB-ryhmään ja pakko on taas todeta, että eipä varmaan natsaa sitäkään kautta. Disclaimerina todettakoon, että en halua kritisoida ketään tai mollata toisten "tapaa odottaa", mutta kun se mahojen, mittojen ja sikiökuvien vertailu ei vaan ole mua varten. Mä en tajua sitä yhtään. Mä en osaa ihkutella tai lässyttää. Ja kaikki on tosi nuoria, mä olen aina vanhin. Vertaistukea on näemmä lähes mahdotonta löytää.

8 kommenttia:

  1. jos olet juttuseuran, oman ajan ja unen puutteessa, niin miten ois laittaa viikonlopuks ukko ja laps anoppilaan? Saisit vaikka käytyä parturissa tai hierojalla, ja otettua päikkärit.. tai sitten neuvolapsykologilta ajanvaraus ja perhetyöntekijä lapsenvahdiksi (ja samalla kertaa kysely unikouluun hakemisesta) siksi ajaksi.. uusi vauva vie taas niin paljon aikaa ja voimia, että sulla on velvollisuus myös itseäs kohtaan saada tilanne korjattua ennen loppuraskautta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne on nyt välillä käyneetkin anoppilassa keskenään. Auttaa kyllä. Neuvolapsykologin numero mulla jo onkin, mutta yhteydenotto perhetyöntekijään taitaa olla sellainen juttu, johon mulla on kynnys liian suuri. Siippa ehdotti, että menisin esim. hotelliin pariksi yöksi, niin nuo täällä keskenään taas unikouluilisivat, mutta mutta...saa nähdä. Jos tämä uupumus jatkuu, niin saatan oikeasti mennäkin.

      Poista
  2. Huhhahhei. Voi kunpa se väsymys alkaisi väistymään jo...

    Tietty toiveita ei uskalla kauheasti nostattaa, mut jos tulokas olis hyväuninen, niin ei vaikuttais uniin lähes ollenkaan? Meidän esikko kun nukkui luvattoman hyvin, niin tämän toisen uniongelmat ovat olleet ihan maatakaatavia. Ei sitä vaan osaa uskoa miten voi olla niin erilaiset, kaks samoista palikoista rakennettua muksua. Kiitän silti luojaa, että tää meni näin päin. Jos esikoinen olis ollut huono nukkuja, niin mies ei olis koskaan suostunut toiseen lapseen. Ja sitten taas nykyään kun tuo kuopus mun mielestä nukkuu hyvin (eli herättää max 2 kertaa yössä), niin mies pitää sitä silti ongelmatapauksena joka ei nuku koskaan. Siis ihan vaan siks, että se kai raukka kuvitteli, että kaikki lapset nukkuu täydet yöt kiltisti puoli vuotiaana, tai ne vaikeammatkin tapaukset viimeistään vuoden iässä. Naurattais, jos ei itkettäis.

    Jos et saa levättyä tarpeeksi (siis ajanpuutteen vuoksi), niin entäs joku lapsenvahti vaikka MLL:n kautta? Kahdeksi tunniksi kerrallaan ja ei sun tarvii edes poistua kotoa, jos et halua. Joku leikkii lapsen kanssa sen aikaa ja vaikka käyttää pihalla ja sä voit koomata sohvalla tai vaikka lukea jotain? Edes vähän rentoutua? Se ois jotain 18€/kerta, eli budjettikin kestänee edes joskus? Mun tokan raskauden pelasti äiti, joka haki tytön joka perjantai pariks tunniks hoitoon ja sain vaan maata. Sillon kun maltoin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon miettinyt tota MLL:äkin. Vois tehdä terää käydä ihan jopa vaikka treffeillä kahdestaan siipan kanssa. Mun äitihän varmaan ottais lapsukaisen vaikka yökylään silloin tällöin, jos oltais väleissä, mutta kun ei olla. Ja mä mietin koko ajan saisko ne välit jotenkin kuntoon ja kannattaisko ne saada kuntoon ja mitä tässä pitäis, mutta enhän mä mihinkään lopputulokseen tule.

      Mä olen vähän järkyttynyt, ettei tuo muksu edelleenkään nuku. Tai no, on kai se selvä, että uudelleen "palvelua" saatuaan se nyt sitten haluaa sitä lähes joka yö vähintään pari kertaa. Kun saan hyvin unta ja koomaan ne parikin herätystä, niin se ei niin hirveästi haittaa, mutta kun tuo välillä sitten valvoskelee niin se on jotain, mitä mä en meinaa kestää. Tunnin sisällä kun menee neljättä kertaa nukuttamaan, niin alkaa vähän jo riipiä...

      Poista
  3. Voi tuota sun väsymystä. Kun vain osaisi/voisi auttaa tai edes muutakin tehdä kuin voivotella. Onhan siinä vittumainen kierre, pahimmasta päästä.

    Työ tai muu_mikä tekisi hyvää itse kullekin. Kohtahan se meikäläisen osalta ratkeaa, onko se todella sun osalta ihan turva toivo? Se oman ajan ottaminen ei todellakaan ole ihan helppoa; itsekseen kun on, väsynyt ja angsteissa - kynnys kasvaa hyvinkin kaulaan saakka. Toivottavasti onnistut ja onnistut vielä hyvin. :)

    Minusta on ihanaa, että sinä et odota masukuvien, mittojen ja ihanien neuvolakuulumisten ja lässymälässyjen kautta. Helpompaa se odottaminen varmasti olisi, mutta eipä olisi meikäläisellä mihin samaistua. Tosin mä nyt odota muuta kuin poispääsyä kotoa.

    Pointtina ehkä, että tsemppiä jne. Selviydyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Mulla on se hyväksytyn työnhakijan status edelleen ja se on voimassa pari vuotta. On ihan tuurissaan miten töitä ilmaantuu. Jos saan arvata, niin työtarjous tulee varmaan just mun äitiysloman kynnyksellä.

      Oman ajan ottaminen ei useimmiten käy edes mielessä. Kun just ja just jaksaa pukeutua muiden arkisten toimien lisäksi, niin sitä ei ihan hirveitä aktiviteetteja enää sen päälle suunnittele. Ei vaan pysty. Mut jos yhtään tästä herään, niin on pakko ruveta pystymään, muuten hajoaa pää ihan tosissaan.

      Mä voisin ehkä haluta, että joku selittäis mulle niiden masukuvien, mittojen ja ihkutuksen merkityksen. Mitä siitä saa? Toinen raskaus enkä vieläkään vaan tajua. Ja sit kun se lapsen mittojen hehkutus jatkuu vielä mahan ulkopuolellakin - mitä helvettiä? Miten ne mitat vaikuttaa mihinkään mitenkään ja miksi, miksi helvetissä niitä pitää vertailla?

      Poista
  4. Jos se lohduttaa, suurissa haavekuvissani muutun työllistetyksi ihmiseksi ennen poksahtamistani, koska se tekisi pääkopalle nannaa. Todellisuus tosin sitten lyö bitchslapia ihan kunnolla. Ja mä en ole edes haikaillut mihinkään odotus- tai vaaveliryhmään, koska mulla ei ole tällä hetkellä edes mitään käryä siitä, millä helkutin viikolla olen. Tiedän, milloin suunnilleen saan alkaa paskat housussa odottamaan haikaran pakettia, mutta kaikki muu on ihan extrahifistelyä. Sf-mitat, raskausviikot ja masukuvat. Hohhoijakkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään laske raskausviikkoja. Välillä saatan havahtua ja naputtaa luvut laskuriin - ihan samalla tavalla kuin ekallakin kerralla. En mä silloinkaan pysynyt kartalla kuinka montaa päivää oltiin jonkun viikon yli - kun en useimmiten edes tiennyt millä viikolla olin. Ja mikä on se masukuvien pointti? Mä en vaan tajua.

      Poista