Onneksi on kaupunki

Kerroin taannoin, kuinka jäimme joulunpyhinä kiinni siipan kummitädille. Tarina sai sen verran jatkoa, että kummitäti oli heti seuraavana päivänä ponkaissut kylältä (pikku)kaupunkiin ja mennyt kertomaan uutisen siipan vanhemmille. Tämä oli tietysti odotettavissakin, mutta asia alkoi ärsyttää enemmän vasta jälkikäteen. Arvasin heti mitä siipan isä pehmitteli, kun tultuaan kaitsemaan lapsukaista hän sanoi mulle, että kummitäti on ihmistyyppiä, joka haluaa tietää kaikesta kaiken ja että siinä suvussa on muutkin samaa kaliiberia. On huomattu. Tässä vaiheessahan siipan isä ei tunnustanut vielä, että he tietävät mun raskaudestani, mikä nyt olikin ihan korrektia.

Mutta ärtymys on siis tässä kasvanut hiljakseen. Että miten hemmetin surkea elämä pitää ihmisellä olla, että pitää ihan varta vasten lähteä juoruilemaan ympäri kaupunkia aiheesta, jonka ei pitäisi ennen "virallista julkistusta" koskettaa yhtään ketään muita kuin asianosaisia? Miten sairaita ja pieniä voivat ihmiset tuolla landella olla? Kummitädin - ja mun mummoni - kylällä tuollainen touhuhan on suorastaan normaalia. Kaikki ihmisten yksityisasiat juoruillaan ja puidaan yleisesti, mikään asia ei pysy salassa. Mun mummollenikin on miljoona kertaa sanottu, että kaikkia asioita ei tarvitse laulella kylillä, mutta aina se vaan laulelee. Enkä nyt tällä tarkoita, että suosisin jotain erityistä vaikenemisen kulttuuria, mutta kun ihan kaikkea ei tarvitsisi jakaa sellaisten kanssa, jotka eivät asianosaisia henkilökohtaisesti edes tunne.

Jo se, että ajaa autolla kylän läpi, aiheuttaa juoruaallon. On käyty silloin-ja-silloin mummolassa tai hautausmaalla. Jos ei olla vähään aikaan käyty, siitäkin puhutaan. Kaikkein hulppein esimerkki tästä touhusta on ehkä se, kun mun nyt jo edesmennyt pappani alkoi sairastella enemmän ja saattoi kaatuilla öiseen aikaan niin, että ei päässyt enää pystyyn jne. Tätä varten mun isovanhempani jättivät öiksi pienen lampun palamaan - että jos pappa ei ihan joka kerta törmäilisi johonkin ja häntä olisi helpompi heti auttaakin, kun jotain tapahtuu. No, tästäpä olivat sitten kyläläiset yhdessä tuumin naputtaneet mun mummolleni. Olivat kuulemma pistäneet merkille, että heillä palaa valo öisin ja ovat huolestuneita mitä menoa heillä öisin oikein pidetään. Ei siis oltu tippaakaan huolestuneita mun pappani terveydentilasta vaan lähinnä siitä, että talossa on öiseen aikaan meneillään jotain epämääräistä kun ihan valoja kehdataan pitää päällä. Että jo on törkeyden huippu. Olisikin jotain pientä viatonta juoruilua, mutta meininki viedään kyllä useimmiten ihan kusipäiselle ja pahansuovalle tasolle.

Vaikka meno pikkukaupungissa ei ehkä ollutkaan ihan yhtä pahaa, niin mä olen erittäin onnellinen, etten asu enää edes siellä pikkukaupungissa. Ei tarvitse miettiä, että jokainen liike raportoidaan johonkin suuntaan ja on jotain toiveita elellä omassa rauhassa eikä tarvitse pelätä, että joku mummelidelegaatio on jatkuvasti oven takana. Mä tykkään sen verran omasta rauhasta ja pidän kotiani niin pyhänä paikkana, että tahdon vähän edes tietää etukäteen ketä on tulossa kylään ja millaisella kokoonpanolla. Tuota aiemmin mainitsemaani sukuhaaraahan ramppaili kylässä yllärinä ihan jonkun verrankin silloin kun asuttiin pikkukaupungissa, vaikka silloinkin me yritettiin sanoa, että tulosta olisi kovin kiva ilmoitella etukäteen. Ei mennyt viesti perille. Kaupunkiin on tyypeille vähän turhan pitkä matka lähteä kokeilemaan oven taa, ollaanko kotona - onneksi on kaupunki.