Onpa ollut hurja matka. Hurja mutta paras. Mun pikkuvauvani alkaa lähestyä ikää, jolloin sitä ei enää voi kutsua vauvaksi. Ihan kamalan haikeaa.
Mun pikkuvauvani osaa jo seistä tukea vasten. Se olisi myös kovasti etenemässä kävellen ja irrottamassa otettaan täysin holtittomasti huonekaluista ja vanhempien kädestä, vaikkei pysy hetkeäkään pystyssä ilman tukea. Se ei konttaa, mutta ei kontannut äitinsäkään ikinä. Ryömimällä mennään hirmuista vauhtia. Kovat äänet (kuten imurointi), ulosmeno ja ihmisten ilmoilla hengailu on vauvasta ihan parasta. Ihan vastikään ollaan myös opeteltu vierittämään palloa ja taputuskin muistui mieleen uudelleen. Halauksia ja suukkoja tulee edelleen paljon ja erityisen hauskaa on ottaa äidin nenä suuhun ja koettaa vähän puraista. Äänteitäkin tulee runsaasti, mutta emme ole varmoja, voiko seasta tunnistaa yhtään varsinaista sanaa. Jotain tyttää, hauvaa ja vauvaa tulee, mutta ei mitään haisua onko niillä vielä mitään tarkoitusta.
Vauvavuoden hormonimyrsky oli ihan totaalinen ylläri. Olin valmistautunut siihen, että imetys inhottaa ja vauva nukkuu omassa sängyssään, mutta imetys olikin rikkinäisten rinnanpäiden jälkeen pääsääntöisesti kivaa ja ihanaa eikä lapsen siirtäminen omaan sänkyynsäkään ollut helppoa. Pakko se vaan oli silti siirtää, kun alkoi jo olla lapsen turvallisuus vaarassa. Nyt pinnis on jo meidän makkarissa oven vieressä - ihan siitä syystä, että vauveliini alkoi selvästi havahtua vanhempiensa liikkeisiin ja ääniin (plus vanhempien selät oli koetuksella, kun lasta nosteltiin pinniksestä omituisessa kyyryssä - meidän pinnis ei oikein kunnolla sovellu varsinaiseksi sivuvaunuksi, kun siinä on ainoastaan kaksi asentoa, joista se ylimmäinen ei satu sängyn tasolle). Luultavasti pian tulee kyseeseen siirto omaan huoneeseenkin.
Syntymässä pamahtanut vauvakuume on herättänyt hämmästystä. Kuumetta on havaittavissa edelleenkin, vaikka täytyy myöntää, että paljon neljän seinän sisällä erakkona oleilleena tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on päästä jonnekin ihmisten ilmoille eikä välttämättä hetimmiten raskautua (ja kenties invalidisoitua ja erakoitua täysin uudelleen). Välillä tunnen syyllisyyttä raskausajasta, kun en yhtään osannut lässytellä mahalle tai olla jossain utuisassa ihanassa raskauspilvessä - en luultavasti oikein osannut edes hahmottaa kunnolla, että siitä kivuliaasta vatsasta on todella tulossa vauva, jota tulisin rakastamaan enemmän kuin mitään muuta koskaan. Olen edelleen myös sitä mieltä, että en ole synnyttänyt vaan epäonnistunut raskaasti - ehkä jonain päivänä pystyn suhtautumaan lapseni syntymään rakentavammin ja armollisemmin.
Juuri niin kuin pelkäsinkin, niin vauvavuoden ehkä haasteellisin asia on ollut väsymyksen kestäminen. Kun taustalla on unihäiriöitä jo valmiiksi, niin ei ollut kovin vaikeaa ennustaa, että unen kanssa tulee ongelmia. Tällä hetkellä meidän vauva heräilee jälleen öisin enkä ole ihan varma, johtuuko se kuumuudesta (makkarin lähtölämpötila ennen nukkumaanmenoa eilen 26 astetta), hampaista vai jostain yleisestä levottomuudesta. Hieman pelkään, että joudumme uusimaan unikoulun, mutta katsotaanpa nyt. Itsellä on tällä hetkellä jostain syystä helpompi kestää väsymystä - epäilen, että auringolla saattaa olla näppinsä pelissä. Ollapa aina kesä.
Ehkä suurin "huijaus", jonka liitän vauvavuoteen, on ollut monien hokema "kolmen kuukauden jälkeen helpottaa". Kakat. Kolme ekaa kuukautta oli silkkaa lomaa ja lastenleikkiä, sai vaan imetellä päivät pitkät vaikka DVD:eitä tuijotellen tai internetissä surfaten. Jos yöllä valvottiin, niin päivällä pystyi itsekin nukkumaan, kun lapsi nukkui (sisällä). Joskus kolmen kuukauden jälkeen lapsi sitten "lopetti nukkumisen" ja sen jälkeen onkin sitten unien kanssa saanut vähän taistella. En ollut lukenut mitään uniopusta, mutta järkeilin alussa, ettei lasta ole hyvä totuttaa nukuttamiseen vaan antaa sen nukahtaa itsekseen. En myöskään halunnut totuttaa ulkona vaunuissa nukkumiseen, vaikka neuvolasta jatkuvasti painostettiinkin, että ulos pitää nukuttaa. No, kaikesta tästä huolimatta lasta piti alkaa nukuttaa ja se myös lopetti päiväunien nukkumisen sisällä tyystin. Tissiassosiaatiokin kehittyi, mutta se ei näin jälkeenpäin kyllä yllätä yhtään. Lapsi oli jo synnärillä kova tissin perään ja viihtyi rinnalla tunteja.
Enää pari kuukautta yksivuotissynttäreihin. Pelottavaa. Mutta onnea, pikkumieheni, 10 kuukaudesta! Olet ihana ja paras!
Apua, muistan tuon, kun aloin kehittään ikäkriisiä vauvan lähestyessä taaperoutta. Siis vauvanikäkriisiä. Yhtäkkiä se olikin niin iso ja alkoi vähitellen puhumaan ja osas kaikkea :') No, äkkiäpä minä sitten raskauduinkin uudestaan ja nyt saa nauttia taas pienestä. Ja kärsiä tietty samalla.
VastaaPoistaIhanaa elämää, mut hieman jo hirvittää, että nämä on nyt tässä ja enää koskaan mulla ei ole omaa pienenpientä tissitakiaista rinnalla. Toi pikku-ukko (11 ja puol viikkoa) on jo niin iso. Osaa kääntyä selältä mahalleen ja tekee ekaa hammasta. Elän outoa aikaa, jossa vuorotellen aika ei sais liikkua ja toisaalta vois siirtyä samantien sinne taaperoikään.
Onnea teidän poikaselle ja hyvää reissua koko porukalle!
Kiitos!
PoistaAika menee loppupelistä järisyttävän nopeasti, vaikka välillä yön pimeinä tunteina tuntuu, että tähän ajankohtaan on jämähdetty. Ja joo, on tosi ristiriitaista (niin kuin varmaan kaikki tässä vanhemmuudessa), että välillä sitä toivoo, että lapsi olisi vähän isompi ja osaisi vaikkapa kommunikoida paremmin ja sitten välillä toivoo, että se taantuisi takaisin kokopäivätoimiseksi tissiposkeksi.
Mua ahdistaa, että kahden viikon päästä mulla ei oo enää vauvaa vaan taapero. Kaksi viikkoa. ;_; Toki aika aikaansa kutakin, mutta pala on kurkussa.
VastaaPoistaSama pala on sitkeästi matkassa kun miettii miten raskaus sujui ja viimeksi aamulla tirautin itkut kun tuli lapsen syntymä mieleen. Edellisen kerran itkaisin sitä eilen. Olisi joo ihan kiva päästä aiheesta joskus yli, pystyä vaikka lukemaan jotain synnytyskolumneja ilman kuristavaa tunnetta siitä, että jotain on jäänyt paitsi ja osaamatta ja hanskaamatta ja käpälässä on vaan se henkinen joukkoraiskaus. Ahdistaa myös, etten raskausaikana osannut lasta innolla odottaa ja hänestä haaveilla (vaikka vuosia haaveiltiin pelkästä raskaudesta). Järkyttävä syyllisyys nakertaa tässäkin.
Meillä on myös perkeleen kuuma makkari, mikä vaikuttaa lähinnä mun uniin. Nastaa päästellä neljän tunnin pätkäunilla, töitäkin vähän tehdä ja koittaa heivata tätä pirun flunssaa mäkeen. Ei ihan onnistu. Pinnis on edelleen mun ja seinän välissä, lasken ja nostelen laitaa tarpeen mukaan - aamuyöstä vauva nukkuu kainalossa. Mä en edes jaksa nostaa sitä laitaa kokonaan ylös, kuvittelen kai pääseväni helpommalla kun imetän. Omaa huonetta me ei olla edes mietitty - jos sitten kolmen vanhana?
Mutta hei! Verrattuna vuoden takaiseen - paremmassa hapessa ollaan molemmat - silmäpussit on suuremmat ja tissit lötkömmät. Miten nuo pienet onkin niin huippuja! :)
Hyvät reissut!
Kaikkialla korostetaan, kuinka tärkeää on, että äiti raskausaikana jo muodostaa siteen lapseen ja haaveilee siitä. En mä vaan osannut. Mä olen muutenkin huono haaveilemaan asioista, joista olen epävarma tai joiden epäonnistumista pelkään. Kai se ajatuskuvio menee jotenkin niin, että jos annan itseni haaveilla kovasti jostakin, en sitä kuitenkaan saa. Nyt jos raskautuisin, osaisin varmasti haaveilla enemmän, kun tietäisin, miltä lapsen saaminen tuntuu ja miten ihana se oma vauva on.
PoistaMut joo, ehdottomasti paremmassa hapessa kuin vuosi sitten! Ja tuntuu, että hitaasti ja varmasti koko ajan parempaan suuntaan myös menossa - myös niiden silmäpussien suhteen.
Ooh, niin huomatkaa: en edes muistanut mainita ensimmäistä eponnistumistani esikoisen sektion muodossa. Onneksi pojan syntymä enemmän kuin korjasi sen trauman, sillä en tiedä olisinko osannut käsitellä sitä epäonnistumista muuten koskaan... Imetyksen kuihtuminen huonoon osittaisimetykseen tälläkin kertaa riittää ihan tarpeeksi pahaan traumaan. Hitto kun ei voi järkevä (ja ainakin omasta mielestä älykäskin) ihminen käsitellä näitä muutakuin niin suuren tunteen kautta, että varmaan loppuiän itkettää.
VastaaPoistaSovitaanko, että ollaan ihan hyviä, vaikka omat aivot ei suostu armahtamaan...
Sovittu! ;) Ja koetetaan myös armahtaa itseämme...jotenkin.
PoistaSulla on kyllä ihan huippujuttu tuo "korjaava synnytyskokemus". Ja eiköhän osittaisimetyskin ole täysin ok, parempihan se on kuin ei imetystä laisinkaan (joka sekin on ok).