Keikka

Olihan keikkareissu. Valmistautuminen jäi viimeiseen päivään, ja koska mun reissut on useimmiten lyhyitä piipahduksia tiukalla aikataululla, pitää kohteesta yrittää ottaa mahdollisimman paljon selvää jo kotona. No, tietenkin esimerkiksi tulostin teki totaalisen tenän (tajusin vasta myöhemmin, että tenä johtui siitä, että konfasin adsl-purkin uudelleen - eipä muistunut siinä paniikissa mieleen) ja sain tulostettua kaikki matka-asiakirjat reilun kolmen tunnin toivottomien yritysten jälkeen, kun siippa haki kaupasta kaapelin koneen ja tulostimen väliin. Muutenkin koko päivä oli ihan hirveää säätämistä, mutta pääsinpä kuitenkin viimein yöllä matkaan.

Tuli vähän nuoruus mieleen, kun siinä puolenyön jälkeen astelin kepein askelin bändiä kuunnellen kohti bussiasemaa. Oli tosi upea kuutamo ja kadut tyystin autiot - taisin pistää muutamat tanssiaskeleetkin matkan varrella. Bussissa lentokentälle sain nukuttua katkonaisesti sen pari tuntia ja siinä oli sitten ne yöunet.

Toinen koneista oli myöhässä ja vaikka varausvahvistuksessa lupailtiin hotellihuonetta jo klo 10, mulle sanottiin, että voisin saada huoneeni joskus klo 14 jälkeen. Kerrankin pidin puoleni (mikään ei saa vaarantaa mun eturivin paikkaa) ja hetken tinkaamisen jälkeen sain vastasiivotun huoneen. Suihkuun, pientä säätämistä mobiilicheck-inin kanssa, syömään ja sitten jonottamaan portille (olin kuitenkin harvinaisen myöhässä, kun ovien avaamisajaksi oli merkitty klo 17 ja olin paikalla vasta klo 15 aikoihin), joka löytyi yllättävänkin helposti. Onneksi tällä kertaa älysin varata hotellin stadionin läheltä enkä kaupungin keskustasta. Jonottaessa tuli fiilis, että mulla voisi olla hyvätkin saumat eturiviin, mutta olisipa pitänyt tajuta, että kaikkialla ei nuo turvatarkastukset ja jonotukset suju kuten Suomessa. Ennen ovien avaamista pitikin yhtäkkiä muodostaa jono paikkaan x ja kaaoshan siitä syntyi. Osa porukasta meni jo tässä vaiheessa turvaporttien yli eivätkä turvamiehet välttämättä puuttuneet moiseen millään tavalla. Harmi, kun ei itse auktoriteettikammoisena ja sääntöfriikkinä uskaltanut. Tipahdin siis asemista jonkun verran portilla, mutta petrasin juoksuosuudella, joten pääsin 2./3. rivin tuntumaan. Huomasin heti, että mottivaara oli olemassa, ja niinhän siinä kävi, että kun keikka tuntien seisoskelun jälkeen alkoi, olinkin yhtäkkiä täydellisessä motissa kolmen miehen takana. Sehän tarkoittaa tällaiselle pätkälle sitä, että vaikka mä olin kolmannessa rivissä, en nähnyt mitään muuta kuin ne kolme selkää. En nähnyt lavaa, en bändiä, en screenejä, en mitään muuta kuin ne selät. Tunnelma lässähti ihan kohtalaisesti.

Muutaman biisin jälkeen kuitenkin mun edessäni ollut häiskä luovutti mulle paikkansa, kun tajusi mun epätoivoisen tilan. Tätä on sattunut aiemminkin - näemmä joskus saa upean palkinnonkin. Siitä sitten repesi. Sain toivomani katsekontaktit ja pääsin hillumaan kunnolla. Nyt tahdon vaan lisää. Ja jaksoin muuten kuten ennenkin - heikotushan siinä meinaa välillä tulla, kun joutuu seisomaan tuntikausia syömättä ja juomatta (syöminen saattaa aiheuttaa akuutin keikkaripulin kun muutenkin jännittää ja juominen taas kusettaa eikä keikalla käydä vessassa) ja sitten pitää vielä pomppia ja kirkua ja huitoa ja taputtaa ja tanssia kuin sekopää. Mutta ihan yhtä hyvin meni kuin aina ennenkin.

Olihan outoa lähteä keikkareissulle vakiintuneena ja lapsellisena. Meinasi muka pukata jotain outoa identiteettikriisiä: "Mä olen nyt äiti ja puoliso enkä ikisinkku ja vapaa tekemään mitä vaan." Ihan kuin olisin hirveästi aiemmillakaan reissuilla revitellyt - muuta kuin ehkä juoksukisoissa lavan eteen. (No okei, joskus on tullut pyörittyä after partyissä pienessä huppelissa, mutta se nyt kuulunee välillä asiaan. Ja läheskään aina ei after partyille vaan kykene, kun on aamulento takaisin.)
 
Lasta oli välillä tosi kova ikävä. Lentokentillä näki vauvoja ja joka vauva teki ihan yhtä pahaa. Taidettiin kuitenkin selvitä erosta aika vähäisin vaurioin, sekä minä että lapsi. Tai näin ainakin sopii toivoa.

Tästäkin postauksesta jää taas miljoona juttua kirjoittamatta, kun on kiire unille (meillä pärähdetään edelleen välillä ihan helvetin aikaisin ylös tai valvoskellaan keskellä yötä, joten en uskalla enää valvoa yhtään). Teen sitten ehkä jälkikirjoituksen. Lapsi muuten nousi seisomaan tukea vasten viikko sitten. Sillä on neljä hammasta (ylhäällä toispuoleisesti kulmuri ja etuhammas noiden "vanhojen" alaetuhampaiden lisäksi). Se on vieläkin päivisin mun koivessa kiinni, mutta olen lähestulkoon saanut itseni zen-tilaan ajattelemalla, että tälle ei nyt vaan voi mitään. Ei muuten tehdä paljon kotitöitä tai ruokaa tai mitään muutakaan, kun olen yksin lapsen kanssa. Ajankäyttöongelmia muutenkin, en tajua minne kaikki aika menee. Miten muka joillain on aikaa käydä harrastamassa kodin ulkopuolella tai kirjoittaa blogia(*? En tajua.


*) Tää ei ollut paheksuntaa vaan lähinnä ihmettelyä mun omasta ajankäytöstä. Että mitä hittoa mun päiville tapahtuu?!