keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Väsyperkele

Tästä lähtee. Seuraavassa kuvaus siitä, kun luonnehäiriöinen äiti yrittää nukuttaa ja tulee väsy ja kiukku. Seurauksena taas henkinen krapula, totta kai.

Pitäis päästä niiden omien kurjien (ja lapsellisten?) fiilisten ja väsymyksen herraksi. Miksei pääse, vaikka ikääkin on jo vaikka miten paljon ja jotenkin on olevinaan (joskus) ihan tolkku ihminen? En vaan tajua.

Meillä taas viime yönä repesi. Miehellä yövuoro, kuinka ollakaan. Eilinen päivä ihan paska, piti katsoa ja arpoa vielä viimeisen kerran asuntoja (meillä on ihan oikea deadline asunnoista ilmoittamiseen), mutta nettiyhteys tilttasi totaalisesti ja mulla meni koko päivä sen parissa. En ole mikään yhteysguru ja tuon modeemipurkin sielunelämä ei ole mulle mitenkään tuttua huttua - jotain asetusta sitten muutin ja yhteys alkoi pelittää. En ymmärrä logiikkaa, koska purkki on aikanaan konfattu tälle yhteydelle ja tähän kämppään.

Anyways, eilinen oli paska ja mulla oli jo illalla morkkis siitä, että olin käyttänyt niin paljon aikaa koneella, ja olin myös ärtynyt ja lyhytpinnainen. Vaan lapsipa ei sitten nukahtanut millään. Mies siis nukutti ennen töihin menoa, mutta jouduin astumaan puikkoihin, kun kersa vaan valvoi. Nukahti sitten levottomasti ysin jälkeen, mutta heräsi heti puolen tunnin kuluttua. Ja sitten taas. Sitten alkoi valvominen - ja huuto. Joskus yhden jälkeen sain kersan nukahtamaan, vähän sen jälkeen kun se väsymysraivoissaan oli ensin hakannut mua päin pläsiä ja koittanut raapia naamaa. En muuten tiennyt, että noin pienet osaavat olla fyysisiä raivotessaan.

Yöllä jo vitutti kuin pientä eläintä. Miksi mies saa olla töissä lomalla, kun mä valvon ja kestän tuon mukulan kitinää? Vääryys! Miksi penska ei vaan nuku? Vääryys! Miksi en pääse omiin toimiin? Vääryys! Miksi yöllä tulee niin halvatun avuton olo ja hirveitä ajatuksia mieleen?

Aamulla kersa heräsi viiden pintaan. Ei nukahtanut uudelleen, vaikka yritin mitä. Miksi mä valvon JA herään lapsen kanssa ja kestän sen päiväkitinätkin tähän vielä päälle? Vääryys! Mies ehti jo tulla töistä ja tarjoutui lähtemään puuron keittoon. Kieltäydyin, marttyyri kun olen (kuinkahan monta kertaa olen sanonut vihaavani marttyyreja?) - hulluilevana ajatuksena mulla KAI taustalla tässä se, että muksu ei kuitenkaan syö eikä yksi syöttö paljon auta, kun mä kuuntelen sitten yksinäni melkein koko päivän sitä väsykitinää. Kokeilin puuroa, ei uponnut. Kokeilin hedelmiä, ei uponnut. Heitin sitten banaanin ensin pari kertaa seinään ja sen jälkeen nukkuvan miehen naamalle.

Lapsi nukahti tissille, koska oli ymmärrettävästi muutaman tunnin yöunien jälkeen väsynyt. Vein sen pinnikseen ajatuksena saada se nukkumaan päikkärit joskus vaikka siellä ja saada itsekin unta samalla. Ei nukkunut. Päivystän itkuhälyttimen vieressä.

Nyt jos joku neropatti tulee tähän saumaan vielä antamaan mulle pari hyvää tarkoittavaa neuvoa(*, niin neropatti saa sellaisen sanallisen avautumisen, että muistaa vähän aikaa.

Mä olen pilannut mun lapsen elämän olemalla sekopäinen paskamutsi. Miehen kanssa on olevinaan mennyt ihan jees, mutta toki kannattaa yrittää ryssiä sekin homma heittelemällä hedelmiä.



*) "No siis kyllä me vaan ruvettiin antamaan meidän pikkuprinssille sosetta ja velliä heti kun se täytti kolme kuukautta ja aina on nukkunut hyvin yönsä."

"Me ollaan aina nukutettu pinnikseen ja niin on vaan herranterttu nukkunut kuin tukki."

17 kommenttia:

  1. Et ole pilannut sun lapsen elämää etkä ole sekopää paskamutsi. Väsymys on perseestä ja se saa sut tuntemaan noin. Ja vaikka sun mieskin nyt ehkä sillä hetkellä saattaa funtsia että mitä se nyt riehuu niin ihan saletisti se tajuaa että se on väsymys mikä siellä niitä hedelmiä lennättää.
    Hyvä kun puhisit blogiin. En tiedä susta mutta mulla se jeesaa edes millimetrin verran ja joskus se on just se mikä jeesaa sen pahimman vitutuksen yli, vaikkei sitä vielä poistakaan.
    Mä olen muuten joskus tarpeeksi väsyneenä ja vittuuntuneena korkannut viinipullon. Jos kerran valvotaan niin valvotaan sitten tyylillä! Pakollinen disclaimer; join vain lasillisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, sen takia kirjoitinkin, että saan vähän höyryjä ulos. Ja nyt niitä höyryjä on saatava ulos tai muuten ei jaksa.

      Mäkin nappasin viime yönä nukutustuokion päätteeksi pari senttiä Metaxaa. Oli just sellanen silmät lautasina -olo enkä halunnut joutua odottamaan unen tuloa enää yhtään.

      Kiitos vertaistuesta! :)

      Poista
  2. Ääh, meilläkin valvottiin, huudettiin ja herättiin viiden pintaan.

    Mä heitin kerran miestä kaukosäätimellä, meni tosin ohi ja räsähti seinään. Mut meillä nyt on mennyt huonosti jo useamman vuoden joten..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä inhoan tätä tavaroiden paiskomisintoani. Mutta silti aina paiskon. Kersa mikä kersa. Raivostuttava sellainen.

      Meillä herätään nyt ihan säännönmukaisesti aina viideltä ja suosiolla oon vaan tissittänyt, että saan takaisin uneen. Ei noin pieni vaan kestä mitään kahdeksan tunnin yöunia.

      Poista
  3. jostain luin että miehet tykkää viinirypäleistä. niitä ens kerralla!

    VastaaPoista
    Vastaukset


    1. Mun mies tykkää meloneista, samoin lapsi. Että mites ois meloni? :)

      Poista
  4. Normaalii, sanoisin. Vähän mielenvikaista, mutta koska samaistun niin kovasti, niin haluaisin omastakin puolestani uskoa, että normaalia. Oon tusauttanut nyrkillä seinään (sattui, nautin) ja käynyt potkimassa takapihalla raivopäissäni puita.

    Luin jostain, että jokaisessa äidissä on kuningatar ja hirviö (vai mitkä sanat nyt olikaan juttuun valittu). Ja että semmoiset äidit on "vaarallisia", jotka luulevat olevansa pelkästään kuningattaria. On siis ihan hyvä myöntää, että välillä vain loppuu virta ja kuningattaruus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Kuningattaruus ja kaikenlainen arvokkuus ollut hakusessa tällä viikolla. Lisävirta tekis terää.

      Poista
  5. A-U-T-S!! Ja muuta en ehkä uskallakaan kommentoida...

    Paitsi että raivopää täällä(kin?). Tässä männäpäivinä oon yrittänyt imettää tissilakkoista kirkuvaa vauvaa, joka puree, nipistelee ja mätkii nyrkillä naamaan. Ihan rehellisesti on tehnyt pari kertaa mieli työntää pentu lattialle sängystä, että "ole sitten ilman kun ei kelpaa". Lukemani mukaan on kuitenkin normaalia ajatella kaikenlaista, kunhan vetää viivan siihen toteutukseen. Että ei tarvi kenenkään hakkeroitua mun gmailiin, selvittää IP-osoitetta ja lähettää lastensuojelua paikalle - en aio tosissaan työntää 8 viikkoista sängystä alas.

    Myöskin olen viskoja ja paiskoja. Miestä oon heittänyt kaukosäätimellä (siistiä etten ole yksin!). Rikkihän se meni - elektroniikka siis. Ja pakastimen ovi irtosi kerran, kun mies pääsi ihon alle kesken ruoanlaiton. Ja toissapäivänä lensi tuttipullo (vasta tyhjänä).. Pitäsköhän kasvaa aikuiseks? Onneks ukon kanssa on yhteistä taivalta jotain 16 vuotta takana, niin ei se ihan vähästä säiky enää :D

    Mutta hei, ihan hirveeeeesti jaksuja! Kurjaa kun on kurjaa :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyyyyllä uskaltaa kommentoida. :) Se on se tyyli nääs, mulla on vähän vaan paukkunut hermo, kun eräs tuttu on ollut kovin avuliaana aina kertomassa kuinka heillä on toimittu just oikein. Oon ehkä herkkänahkainenkin vielä kaiken päälle.

      Mulla ei ole kauhean paljon kokemusta tissilakkoilusta, mutta sen kerran kun sitä on esiintynyt, niin kyllä se oli "aika" kauheaa. Tietää, että vauvan pitäis syödä ja sitten kun se kieltäytyy syömästä ja siihen vielä lisätään, että se tavallaan kieltäytyy siinä ohessa äidistäänkin, niin...

      Mä inhoan tätä paiskomista, mutta silti paiskon. Olen sentään oppinut, että heti ekana ei kannata temmata käteensä mitään kauhean kallista ja särkyvää (vaikka en muista kyllä lasia pahempaa ikinä hajottaneeni) vaan just vaikka joku tyyny. Mä haluaisin vaan silti niin päästä eroon tästä temperamentista, tää on niin lapsellista. Mutta lohdullista, että on meitä muitakin.

      Kyl tää tästä. Toivottavasti sielläkin!

      Poista
    2. Kyllä mä kommentoinkin! :) Voithan sä kai poistaa nämä, jos vaikka liikaa nyppii?

      Ei mut, tiedän todella sen tunteen, kun muilla tuntuu niin luistavan hyvin... Nyt just on tää tissi-issue niin mielen päällä notta moro. Kiva kuulla, miten aina on tissittely onnistunut (pimeinä hetkinä tekis mieli potkaista, vaikka oikeesti - miten se on multa pois, että naapurin Maikki on tuosta noin vaan vasemmalla kädellä/tissillä imettänyt kaikki kuus lastaan yli vuoden ikään?!). Ja ehkä vielä pahempia on ne sympaattiset keskustelupalstaviestit, joissa puidaan traumaa, jonka on kärsinyt kun lapsi ei saanut tissistä koskaan otetta ja sit piti pumpata. Mä kuolisin ehkä onnesta jos edes tuo pumppaus luonnistuisi!

      Täällä siis kolmatta päivää itken silmiä päästäni, kun vauva kieltäytyy, nännit on päin persettä (eli niin matalat, ettei vauva saa imemisärsykettä) ja se pirun vähäinen maidontuotanto ehtyy, enkä saa enää lypsämälläkään tippaakaan ulos (pumpulle siis en herunut aiemminkaan). Sit märisen sitä, että miten tyhmä ja itsekeskeinen ihmisen pitää olla, ettei tajua vaan armahtaa itseään ja sitä vauvaa ennenkaikkea, ja antaa korviketta?!

      Ei pysty antaan periks vielä. Ehkä se vielä alkaa suttaantumaan? Voi luoja. Jatkan rempoilua, saa nähdä miten pitkään pälli kestää.

      Tsemiä meille! <3

      Poista
  6. Aijoo, btw. melkein kävelin tänään vaunujen kanssa auton alle, koska kyllä: luin teikäläisen blogia puhelimella kävellessäni kotiin neuvolasta!

    Vähän ois hävettäny kuolla tollai -.-

    VastaaPoista
  7. Tietkö että mä olen diagnosoinut marttyyriuden (ja muunkin ihme kiukutteluni, jolle en ymmärrä syytä) imetyshormoneiden aiheuttamaksi. Se ainakin mun kohdalla käy järkeen. Tämän hokauksen jälkeen on tuntunut jotenkin paremmalta ja kaikki on sujunut sillä puolella paremmin, vaikken ole imetystä vähentänyt saati lopettanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mulla joskus ilmenee tuota marttyyriutta muutenkin (se on meillä varmaan geeneissä) ja tietynlaista kiukuttelualttiutta, valitettavasti. En voi täysin syyttää imetyshormoneita.

      Mutta täytyy sanoa, että vaikka joskus oon ollut sitä mieltä, että niiden hormonimyrskyjen valtiattareksi voi ja PITÄÄ päästä, niin kyllä mua on yllättänyt, miten esim. tuo yöimetyksen lopetus vaikutti pääkoppaan. Ihan kuin yksi vannekerros olis hävinnyt kiristämästä.

      Poista
  8. Noi teidät yöt ovat karmeita! Mä luulin että mun on, mutta joo, kehtaako tässä edes valittaa. En ihmettele yhtään jos on sekopäinen olo, niin mullakin on.

    T: Pauliina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kehtaa valittaa, hyvinkin. Rikkonaiset yöt vaan on ihan hemmetin rankkoja, ei sille minkään voi.

      On muuten hassua, että nyt kun mukula herää sen kolmisen kertaa yössä ja valvoo ainakin sen yhden pitemmän pätkän, niin olo ei kyllä ainakaan tunnu yhtään sen virkeämmältä kuin niillä kuuden tai kymmenen herätyksillä. Että ei oo nähtävästi ikinä hyvin.

      Poista