Riisistä riisiin

Ei oo ehtinyt uppoutua blogimaailmaan. Kaipaan sitä paitsi Leopardikuningattaren tavoin ihmiskohtaamisia ihan livenä.

Välillä tulee hirveästi mieleen kaikkea kirjoitettavaa, mutta asiat soljuvat iloisesti unholaan, jos ei ole h-hetkellä koneen ääressä. Paljon on myös blogeissa viime aikoina sivuttu kaikkea itsellekin ajankohtaista, kuten vaikkapa huutamista tai todella yllättäen äitienpäivää (ei jaksa linkkailla, kyl työ tiiätte).

Eka oma äitienpäivä oli sanalla sanottuna paska. Kärsin edelleen oman käytökseni aiheuttamasta morkkiksesta ja ehkäpä jopa jonkunlaisesta kriisistä (sekä siitä ettei mulle edes keitetty kahveja). Meillähän on lapsuudenkotona aina huudettu ja tapeltu. Varsinkin isä oli kova kimmastumaan, mikä oli pienestä Tylsyydestä kamalaa. En siis halua jatkaa kierrettä vaan sille on tultava stoppi. Mä luulen, että asiaan on ratkaisukin: mun on opittava ottamaan ne omat hetkeni ja opittava relaamaan. Aina tulee mentyä viereen hengailemaan, jos vaikka iskä on puikoissa ja siitä tavasta on päästävä eroon. Mun on myös lähdettävä täältä kotoa yksinäni jonnekin vaikka kerran viikossa ja pidettävä siitä tavasta kiinni, vaikka mitään erityistä ohjelmaa ei olisikaan.

Mua tuntuu silti vaivaavan joku "vauvavuosikriisi". Olen jotenkin ihan poikki. Pääsin eilen käväisemään parilla virvoittavalla siiderillä siskon kanssa ja totesin siskollekin, että mulla on sellainen olo, että en halua enää palata kotiin ollenkaan. Aika kamalaa. Eiköhän tästäkin kriisistä silti päästä yli. Mä luulen, että tähän kulminoituu nyt jotenkin kaikki tämä neljän seinän sisällä kökkiminen, yksinäisyys ja murmelipäivät. Lisätään yhtälöön vielä joku perkeleellinen eroahdistusvaihe - lapsi on taas sillä tuulella, ettei viihdy lattialla hetkeäkään yksin vaan roikkuu mun jalassani koko ajan ja karjuu. Mä en meinaa saada siivottua sen ruokasotkuja, käytyä vessassa tai puettua päälle. Kantorepussa oleilu ei kelpaa, koska maisemat eivät vaihdu tarpeeksi tiuhaan. Yöllä isä ei enää kelpaa lohduttajaksi ja parhaimmillaan keskellä yötä voi pitää huutokonserttia parinkin tunnin ajan. Jouduttiin eilen luopumaan vaunukopasta, koska sieltä tullaan iloisesti yli. Nyt vaan toivon ja rukoilen, että lapsi oppii nukkumaan ratasosiossa henkseleissä päiväunensa, koska sisällä se ei osaa vieläkään nukkua. (Välillä iltapäiväunet on olleet rattaissa todella haasteellisia, kun lapsi vain tahtoisi katsella ympärilleen ja heilua eikä asetu millään.)

Olen myös jokseenkin vittuuntunut yhteen jos toiseenkin ihmiseen. Tähänkin löydän selityksen: kun ihmiskontaktit rajoittuvat aika pitkälti ainoastaan virtuaalimaailmaan, on kirjoitetuista kommenteista tai teksteistä helppo vetää kierroksia. Lisäksi sisko on hokenut ~kuukausia meidän uniongelmista, että teidän muksu varmaan hakee nyt itse uutta rytmiä ja että sitä ei ehkä vaan sitten väsytä, ja mulla tulee uutta rytmiä kohta korvistakin. Edelleen eniten kuitenkin vituttavat jeesustelijat ja hyvää tarkoittavat neuvojat, jotka kai mielestään tekevät päivän hyvän työn vinkkaamalla, että nukuta se lapsi sisälle, kun manaan, että lapsi ei nuku sisällä eikä kunnolla rattaissakaan. Päälle sitten vielä se sinetöivä "kyllä meidän lapset ovat aina nukkuneet sisällä hyvin". Haistakaapa vittu. Kaikkein paras oli tässä yksi sosiaalinen imbesilli, joka ensin kertoi, että lapsi voi nukkua sisällä ja sitten valitteli itse, kuinka on kamalaa, kun lapset herättävät viikonloppuna vähän vaille seitsemän aamulla. Että kun ei koskaan saa nukkua. Vauvan takia on kuitenkin kuulemma eri asia heräillä, se ei ole ollenkaan raskasta, koska vauvat vaan heräilevät. Tää on varmaan sitä kuuluisaa äitienvälistä vertaistukea.

Meillä on luultavasti kämppä tiedossa. Vaihtoehtojakin olisi, mutta todettiin, että me voidaan pyöritellä niitä vaihtoehtoja maailman tappiin asti ja keksiä jatkuvasti uusia plussia ja miinuksia. Nyt on vaan tehtävä päätös.

Täällä peräreiässä on muuten yksi ihana paikka ja joku vastaava pitää löytää Kaupungistakin. Ihanuus on peräti pururata, jossa menee mahtava maisemareitti satumetsän siimeksessä. Käytiin siellä yksi päivä kävelemässä ja olisin voinut samoilla pusikossa pitempäänkin ja käydä koluamassa pienempiäkin polkuja. Ensi kerralla pitää ottaa eväät mukaan.

Käytiin eilen siiderien jälkeen marketissa. Sovitin yhtä pitkää hellemekkoa (jollaista en näillä leveysasteilla päälleni julkisella paikalla tunkisi) ja totesin sovituskopissa, että onpas löysä muija. Olen myös jonkun aikaa ollut aavistuksen verran ymmällä tästä vatsanseudusta, joka ei enää näytä palautuvan. En ole aiemminkaan ollut mikään siro keijukainen, mutta vatsanseutu mulla on pysynyt aina aika helposti kuosissa. Näytän kuitenkin edelleen siltä kuin olisin puolivälissä uutta raskautta: vatsan keskellä kulkee pystysuora harjanne, joka ei vaan katoa, vaikka esimerkiksi nuo lanneluut erottuvat selvästi edestä. Jännitettäessä vatsalihakset tuntee selvästi, vatsa ei siis ole pelkkää höttöä, mutta vatsa on jotenkin hassun ulkoneva. Mietin, mistä saisin käsiini jonkun, joka osaisi kertoa voiko tuo tuosta vielä palautua (treenillä) vai voiko vaurion korjata ainoastaan kirurgin veitsi (sanomattakin selvää, että kirurgiin ei tule turvauduttua, mutta olisi siis kiinnostavaa tietää missä mennään). On mulla toki nyt jonkun verran liikakilojakin, mutta jotenkin en usko, että pelkkä kilojen karistus auttaa tuohon vatsaan.

Jooh. Ensi viikolla kai pitäisi keikkareissuun. Vauva ei juo korviketta ja kärsii ilmeisesti juuri nyt pahasta eroahdistuksesta - saanko Vuoden Paskamutsi -palkinnon?